Millaisenä nään itseni?

Tälläinen haaste on kierrellyt pitkin ja poikin, tartuin siihen Millan blogista. Eli tarkoituksena oli siis kertoa miten näkee itsensä omilla silmillään. Tästä aiheesta olen kirjoittanutkin muutamia postauksia, koska se on aihe mikä on vaivannut minua murrosiästä lähtien. Tässä haasteessa yritän katsella itseäni positiivisesta näkökulmasta enkä keskity huonoihin piirteisiini, vaikka niistä saisi aikaiseksi ties kuinka monta postausta. Elikkäs aloitetaan vaikka tästä:



Silmät. Silmät ovat sielun peili, ja tämä pitää paikkaansa! Pidän silmistäni, koska ne todella usein kuvaavat juuri sitä mitä ajattelen. Mielestäni surulliset silmät ovat suunnattoman kauniit. Äitini sanoi kerran että näytän aivan kiinalaiselta kun silmäni ovat vähän vinot, en suinkaan tästä loukkaantunut, vaan olin onnellinen! Mitä erilaisemmat silmät ovat sitä kauniimmat. Paras ominaisuus itsessäni ovat nämä hiukan vinot silmät ;)

Poen huonoa omatuntoa sanoessani näin, mutta sanon kuitenkin. Olen ihan tyytyväinen kroppaani tällä hetkellä. Ja jos seuraavassa postauksessa valittelen painonnousua ja kaikkea muutakin läskipaskaa, saa minua lyödä litsarilla. Joo eli tosiaan, vaikka joka päivä peilin edessä voivottelen kroppaani, todellisuudessa olen siihen tilanteeseen nähden ihan tyytyväinen. Ennen pidin todella pahana, jos naisilla oli kurveja ja kunnon peppu, nyt kantani on todella muuttunut. En ihannoi enää luurangonlaihoja surullisia naisia, vaan kunnon itsetunnon omaavia kurvikkaita kaunottaria. Salilaiskuudesta huomaan, ettei lihaksia ole tullut juurikaan, mutta salitreenien tuoma kunnon peppu on pysynyt tallella. Vielä vähän aikaa sitten piilottelin tunikoiden ja pitkien paitojen alle peppuani, nyt uskallan sitä jo esitellä. Vaikka se ei muiden silmiin olisikaan mahdottoman iso, niin minulle se on! Ja tämän tarkoitin siis hyvässä! Ennen kun en vielä ollut kuullutkaan kahvakuulista, kyykkytreeneistä ja prässeistä, omistin hyvin lättänän pepun eikä se ollut mitenkään hyvänäköinen. Avopuolisokin tuossa yksipäivä tokaisi, että on sulla hyvännäköinen peppu ;) Damn, that white girl got some ass!



En ole ihan näin hyvässä kunnossa, mutta samanlaiseen olisi tarkoitus päästä ;)

Ja vielä mainittavan arvoinen positiivinen asia itsessäni on pituus! Vaikka en omasta mielestäni ole kovinkaa lyhyt (n.162cm) mutta koomisia tilanteita pituuteni on herättänyt. Esimerkiksi pikkusiskoni on minua päätä pidempi. Jossain vaiheessa tämä "lyhyys" haittasi minua kovastikin, halusin suunnatomat pitkät sääret ja näyttää ihan mallilta, mutta oikeastaan olen todella tyytyväinen pituuteeni. Vaikka lyhyillä muutaman kilon lihomiset näkyvät selvästikin, en tätä pituuttani vaihtaisi pois. Ja meitä lyhyitä varten onneksi on korkkarit keksitty ;)

Muutama sananen vielä pituuskasvustani. Elikkäs ennusteeksi muistaakseni minulle annettiin n.170-175cm. Ala-asteen jälkeen en kuitenkaan kasvanut kuin muutamia senttejä, jolloin terveydenhoitaja olisi halunnut ottaa minut pituuskontrolliin. Totta kai se oli vähän ikävää kun ei kasvanut enää paljoakaan, mutta olin vain tyytyväinen, pääsen pitempään ratsastamaan poneilla ;) Jossain vaiheessa pituuskäyräni pysähtyi täysin ja lähti jopa vähän alaspäin, tällöin jouduin kilpirauhasen vajaatoiminta-testeihin, eikä mitään löytyny. Veikkaisin, että hyvin aikasin alkaneella murrosiälläni olisi osuutta asiaan. Nimittäin minulla alkoi menkat jo 11 vuotiaana, ja kasvupyrähdyskin tapahtui aika aikaisessa vaiheessa. Mutta, en voi olla muuta kuin tyytyväinen pituuteeni, anteeksi lyhyyteeni :)



"Pikkusiskon" kanssa :)

Että tälläinen postaus tällä kertaa, hieman enemmän myönteisyyttä kuin pitkiin aikoihin. Oman kehon tarkastelu positiivisella mielellä tuo uutta energiaa ja puhtia, eikä ole ollenkaan pahitteeksi. Tälläisiä omakehuhaisee-postauksia pitäisi siis harrastaa useamminkin, varsinkin silloin kun on huono päivä ;)

Selittelyjä, valittamista ja blogi-innon menettämistä

Ensinnäkin, pahoittelut blogin taukoilemisesta. Välillä tuntuu, että asiaa olisi vaikka muille jakaa, tällä hetkellä kaikki kirjoittaminen tuntuu vastenmieliseltä. Monia postauksia olisi tuloillaan, en ole vaan jaksanut a.) kirjoittaa tekstiä, mutta kuvat ovat valmiina b.) muokata kuvia vaikka teksti olisi valmiina c.) edes ottanut niitä kuvia d.) tekstit ovat juuri tälläistä valittamista mitä todenäköisesti tämäkin, jota ei kehtaa julkaista. ÄÄÄH HERÄÄ NAINEN! Nyt otat itseäsi niskasta kiinni ja tästä lähtien elämä ja kaikki muukin ovat vain positiivisia asioita ja kirjoitat myös pelkästään positiivisia tuntemuksia, tässä on nyt synkistelty tarpeeksi. Tästä sainkin muutaman hyvän idean :) '

Tässä taas ei ollut tämän tekstin pointti, huoh. Tarkoituksena oli kirjoittaa normaali "Tänään ratsastin ihanalla hepalla, oli tosi kivaa, jee jee" postaus, joka muutti lennossa muotoaan :D Heppakuvat laitan kuitenkin tähän postaukseen. Tosiaankin, viime ratsastustunnista on parisen viikkoa ja kuvista saan kiittää ihanaa Siniä, joka kerta toisensa jaksaa meitä edellistuntilaisia kuvaila, Kiitos! Tunti itsessään ei ollut hehkeä, saati edes mukava joka varmasti välittyy myös kuvista. Minulle jäi ratsuksi Miisa, jonka kanssa yhteistyön löytäminen on ollut todella hankalaa viime aikoina. Ja useimmiten meno onkin näyttänyt tältä: 
  

Miisa on ollut suosikkini siitä lähtien kun se on tallille tullut. Yleensä ratsastan sillä piuhoilla, mutta tälle tunnille en piuhoja pyytänyt. Ja miksi en? No totta puhuen luulin osaavani sitä sen verran ratsastaa, että saisin sitä vähän edes lyhenemään. Ja turhaan, sillä Miisa oli kuin rautatangon niellyt, ei antanut yhtään kaulasta myöten tai ollut muutenkaan yhteistyöhaluinen. Meno on aika laamamaista ja tahmeaa, ei voi mitään :) Ehkä jonain päivänä osaan tuolla kangella ratsastaa!

Tässä varmasti onnistunein kuva, vaikka onkin aika päätöntä menoa :D

Ja seuraava aihe, nimittäin blogin pitäminen. Tähän asti blogi ja sen pitäminen on ollut tavalla tai toisella itsestään selvyys. Viime aikoina käsitykseni on muuttunut. Blogi ei tunnu enään vapaaehtoiselta vaan enemmänkin pakotetulta, poen joka päivä syyllisyyttä, jos en tänne jotain ole käynyt löpisemässä. Tämä harmittaa minua todenteolla, sillä haluaisin pitää blogia, mielenkiintoista blogia, jossa olisi asiaa monelta kantilta, monelta näkökulmalta. Luen ihan äärettömän monipuolisia ja sanalla sanoen täydellisiä blogeja, joiden kirjoittajat kirjoittavat joka päivä, mutta postaukset eivät toista itseään, vaan kertovat aina jotain aivan muuta. Tälläiseen itsekkin tähtään. Mutta mistä aloittaa kun tuntuu ettei ole mitään sanottavaa? 

Ihan Tuuliajolla

Heippa! Ja huokaus, vihdoin pääsen blogin pariin. Viikonloppu meni sellaista kyytiä, että oksat pois. Samalla kuitenkin oli rentouttavaa, ihan kuin olisi ollut minilomalla. Tai no niinhän vähän olinkin. Lähettiin nimittäin Pro-liiton luotsaamalle teatterimatkalle Tampereelle. Ja oli muuten älyttömän kivaa!

Lähtö oli lauantaiaamulla kello 8:50. Tämä tarkoittaa sitä ettei minulla tällä viikolla ollutkaan ratsastusta. Bussissa matkasimme Tampereelle ja perillä olimme noin klo: 12. Huoneet saimme heti ja vaatteiden vaihdon jälkeen otettiin siiderit hotellin terassilla. Hotelli oli siis Cumulus ja aivan Tampereen kosken lähellä. Tämän jälkeen lähdimme lipumaan kohti teatteria. Esitys alkoi vasta 14, joten meillä oli vielä hyvin aikaa. Meidän onneksemme Tampereen kauppatorilla oli kuin meitä varten Olut- ja Panimo-tapahtuma. Ja käytiin me sielläkin kurkkimassa, aikeena tulla illalla vielä uudestaan.

Ja sitten esitykseen. Se oli mieletön! Huikea! Paras! Vau. Esitys tai musikaali kertoi siis suomalaisista rock-muusikoista, jotka lähtevät kiertueelle seilaten vanhalla aikansa nähneellä paatilla, kierrellen Saimaan rannalla olevat keikkapaikat. Laivalla ovat Juice, Martti Syrjä, Ismo Alanko, Olli Lindholm, Eino, joka kirjoittaa tapahtumasta juttua, sekä ihana laivaemäntä Tia-Maria. Esityksessä muusikot esittävät tunnettuja suomalaisia hittejä. Mukaan mahtuu myös paljon huumoria ja rälläämistä. Esitys tempaisi täysin mukaansa, ja olen vieläkin siitä fiiliksissä! Mahtavuutta!

Esityksen jälkeen oli ruokailu, joka oli alakerrassa Stand Up- klubilla. Ruoka oli hyvää, mutta kamalan kuumuuden ja huonon ilmanvaihdon takia syöminen jäi vähän vähiin. Mutta nesteytyksestä huolehdittiin senkin edestä ;) Ruoan jälkeen ei ollut enää "pakollisia menoja" ja porukka levisikin kuka milloin mihinkin. Me päätettiin lähteä jatkamaan oluihin tutustumista ja siellä menikin melkein koko ilta. Seurattiin me sivusta Suomen peliäkin, mukana vähän huudellen.

Kun oluet oli nähty, oli pieni suolaisen nälkä. Siispä kohti ruokaa. Ja aivan hotellimme vieressä oli kuin tilauksesta Tapas-Ravintola! Ja voi pojat se oli taivaallista! Ikinä ennen en ole tapaksia syönyt, mutta voin vannoa ettei tämä viimeiseksi kokeiluksi jää. Kaikki oli hyvää ja pieniä naposteltavia katosikin suuhun kuin vahingossa. Kello lähenteli yhtätoista, kun kävimme vielä yhdillä ja nukkumaan. Päivä oli ollut pitkä ja raskas, mutta kokemisen arvoinen! Lisäksi esitys oli niin huikea, että haluaisin sen nähdä jopa uudestaan ;)

Vauvakuume (vai pakkomielle?)

Olen jo aikaisemmissa postauksissa varmaankin (?) antanut ymmärtää vauvakuumeestani, jota siis on jatkunut jo useita vuosia. Asiaa ei meinaa helpottaa vauva-blogien lukeminen, äitien onnellisuus, lastenvaunujen työntely puistoissa ja hoivaaminen. Jossain määrin saattaa kateus ja katkeruus myös tässä asiassa nostaa päätään. Sekä jossittelu on joka päiväistä. "Mitä jos en tulekkaan ikinä äidiksi? Jos minussa on joku vika? Entä jos mies ei halua lapsia? Pystynkö taipumaan suurimman unelmani kanssa ja pettyä taas kerran elämään?"



1-6 kk vauvoille



Lohdutukseksi itselleni olen viime aikoina värkkäillyt huimat kolme paria vauvojen villasukkia alle viikossa. Tämä helpottaa jossain määrin suuren suurta vauvakuumettani. Sekä on myös vinkkinä tuolle miehelle, joka tosin vain tokaisi, että eikö noita kannattaisi myydä -.-' 



n. 4-8 kk vauvoille

Kokeilen paljon erilaisia tekniikoita, erilaisia lankoja (käytän pääosin vauvalankoja, tai muita erityisen pehmeitä lankoja, joita pikkuiset voivat käyttää ilman epämiellyttäviä tuntemuksia tai kutinaa) ja eri tyylejä. Tietysti yritän myös erikokoisia sukkia väsätä, sekä varmaan tumppuja ja muita neuleita. :) Jos vauvaa ei näy eikä kuulu, on varalla ihania, omatekemiä neulomuksia vaikka tuttujen vauvoille lahjaksi. 


Tässä vähän isommat, rypytyksillä olevat. Pysyvät hyvin matkassa mukana :)



Tälläisiä kuulumisia tällä kertaa, yritän taas palailla kirjoittamaan kunhan kerkiän :)

KKK= Ketutus Käyrä Korkeuksissa

Miksi oikeasti pitää olla näitä päiviä viikkoja kuukausia millon ei vain mikään, ei mikään onnistu tai toimi. Siihen päälle tolkuton väsymys, huono olo ja voimattomuus tekevät kauppareissustakin selviytymistä. Saatika työpäivästä tai viikonlopusta. Jokainen päivä on selviytymistä, tekisinkin mitä vaan että saisin jäädä vaikka viikoksi kotiin ainoastaan nukkumaan. Tuskin sekään helpottaisi tätä väsymystä. Kotonakaan ei rauhallista hetkeä näe, olemme koko ajan avokin kanssa tukkanuottasilla. Suutun helposti ja olen hyvin pitkävihainen. Myös avokilla on näitä piirteitä, mutta hän leppyy huomattavasti helpommin ja nopeammin. Yritän aina kun riita on kärjistymässä sulkea korvani ja olla kuuntelematta niitä kaikkia välillä jopa ilkeitä sanoja. Mutta en voi itselleni mitään, kun saan jostain kimmokkeen, on se silloin menoa. Ainaiset riidat, kinastelut ja sanaharkat ovat, taas kerran, vaikuttaneet mielialaani ja jaksamiseeni. Haluaisin, että koti on sellainen paikka johon voi tulla rauhassa rankan päivän jälkeen, eikä tarvitse kuunnella koko ajan kinastelua ja huutamista.

No se ei ole ainut asia mikä johti tähän ketutukseen. Nimittäin autoni hajosi eilen tai no hajosi ja hajosi, kyllä sillä pystyy vielä omalla vastuulla ajamaan. Olin Itiksen liikennevaloissa vaihde vapaalla kun moottori alkoi ensin nostaa kierroksia ja seuraavaksi laskien niitä niin että kone meinasi sammua. Ajattelin, että ompas outoa. Pääsin kotiin ja soitin avokille. Pian hänkin tuli ihmettelemään. Selvisi, että kone vuosi jäähdytysnestettä(?) ilmeisesti, oli katkassut jonkun poistoilmaputken, vuosi kannesta öljyä ja kaikkea muutakin kivaa. Ajaessa auto ei meinaa jaksaa kulkea edes pienimillä vaihteilla normaalisti. Tiesin, että auto on jo vanha ja sillä on ikäisekseen ajettu todella paljon (liki 400 000km) ja että jonain päivänä olisi auton vaihto. Mutta millä rahalla? Jos minulla ei syksystä ole enää mitään tuloja, miten voisin edes harkita lainan ottamista johonkin autoon? Taloudellisesti se on aivan mahdoton ajatus. Auton pitäisi sitä paitsi olla aika nuori, että sillä olisi ajovuosia monta edessä. Eikä tietenkään minulle kelpaa mikä tahansa auto. Ja nämä autot, mitä havittelen, ovat yleensä kalliita, hyvin herkästi hajoavia ja kuluttavat paljon bensaa. Toisaalta, ei julkisilla kulkeminenkaan oikein innosta. En olisi ikinä uskonut, että minulla olisi jonain päivänä rahahuolia. Koska ei niitä ole ollut! Aina olen pärjännyt rahallisesti, melkein aina omillani. Nyt kuitenkin näyttää synkältä. Tietenkin vaihtoehtoina olisi extratyö, mutta miten siitä selviäisin kun yhdenkin työn kanssa tuottaa vaikeuksia. Purra hammasta yhteen ja ajateltava ainoastaan rahaa? Niinkö se menee?  

Kuulumisia

Otsikko on todella mielikuvitukseton, tiedän. Elikkä siis kuulumisten pariin. Aika on madellut vaihteeksi todella hitaasti, viikot tuntuvat vuosilta ja kuukaudet valovuosilta. Aika hauska, viimeksi taisin sanoa ajan kulkevan juurikin toisin päin, välillä näin. Mitään maailmaa mullistavaa ei ole tapahtunut, jo kuukausia kestänyt flunssa ja siihen päälle allergia vievät voimia. Olenkin ollut viime kuukaudet todella uupunut, ja odotan kauhulla kesää, jolloin minun pitäisi taas olla, edellisten kesien tapaan, koko kesä töissä.

Väsymyksestä johtuen ei liikuntakaan ole maittanut, oikeastaan olen vältellyt sitä viimeiseen asti. Paitsi kahvakuulailua, se on ihan kivaa. Tuntuu ettei ole energiaa lähteä lenkille tai salille, mielummin otan päikkärit tai linnottaudun katsomaan telkkaria. Tai panostaa syömääni ruokaan. Totta kai yritän tarkkailla syömisiäni, mutta sekin tuntuu raskaalta ja puuduttavalta. Ainut parannuskeino uupumiseen taitaakin olla lepo.

Jotain positiivista sentään, olette varmaan huomannut blogissa välillä ilmestyvän outoja tekstejä, novellin kaltaisia pohdiskeluja. Kirjoitusvimma on ollut päällä ja tekisi koko ajan mieli vain kirjoittaa. Olen harkinnut näiden ajatusten kokoamista kova kantiseen muotoon, jos saan niin paljon tekstiä aikaiseksi. Aika näyttää! Kirjoittaminen on aina ollut vahvuuteni, jo ala-asteella sain tarinoistani täydet pisteet ja samoin yläasteella. Mutten ole silti ikinä edes haaveillut kirjoittamisesta ammatikseni, tai edes yhden kirjan kirjoittamisesta.



Assi söpönä ;__;



Ja lisää yllätyksiä. Hain nimittäin kouluun! Ja olen ihan täpinöissäni, toivottavasti pääsen opiskelemaan. Ala on Sosiaali- ja terveysalan perustutkinto, lähihoitajaksi. Tähän alaan olen jo useamman vuoden hakenut opiskelemaan, sinne tosin menemättä. Tämä koulutus toteutetaan aikuiskoulutuksella ja sen on mahdollista tehdä työnohessa. En tiedä miten voimani riittäisivät sekä kouluun että töihin, mutta aika näyttää. Positiivista kuitenkin oli se että uskalsin, uskalsin hakea kouluun, vaikka vielä vähän aikaa sitten väitin etten lähde mihinkään kouluun.

Tulipas taas sekava postaus. Kännykän kuva-muisti on aivan ääriään täynnä, pitäisi toteuttaa muutamia kännykän tyhjennyspostauksia :)

Tupla Uunot

Haha, en olisi parempaa otsikkoa voinut keksiä :D Kyseessä siis nämä kaksi uunoa, eli minä ja Tupla. Tippumiseni jälkeen on tallille meno enemmän tai vähemmän jännittänyt. Tai pelottanut. Olen usein keksinyt tekosyitä, joista onkin tullut sanomista. Tästä toteutankin erilisin, kiusaamisesta kertovan postauksen. Kun oikeasti pelottaa tai jännittää niin, että mahaan sattuu, niin mielellään sitä yrittää päästä sieltä mistä aita on matalin, eli ilmottamalla "tänään en pääse", "oon vähä flunssanen", "töissä venyy". Onneksi tallilla käy ihmisiä, jotka lyhyelläkin varoitusajalla pääsevät tuuraamaan.

Noniin, eli siis tippumiseni jälkeen seuraavana tiistaina otin siskoni mukaan tallille. En halunnut, pystynyt, uskaltanut nousta selkään vaan päätimme juoksuttaa Tuplaa, ja katsoa miten se ylipäänsä liikkuu liinassa. Ja sehän meni todella hyvin. Mutta itselle nousi kuitenkin kysymys, Haluanko maksaa, ajaa Helsingistä Mäntsälään, hevosen takia, jota en uskalla muuta kuin juoksuttaa?

Seuraavalla kerralla päätin nousta selkään. Lähdimme maastoon käpsyttelemään, ja se vasta olikin tahtojen taistelua. Juttelimme äidin kanssa koko matkan siitä, kuinka pelkään (en aina, mutta välillä) ratsastaa Tuplalla, ja että emme sopisi yhteen. Joskus vain törmää hevoseen, joka olisi vaikka kuinka ihana ja kiva, mutta jonka kanssa ei kemiat kohtaa. Pääsimme takaisin tallille, ja siellä oli juuri valmennus päättynyt. Menin kävelemään kentälle, mukamas loppukäyntejä. Tallin omistaja jäi valmennuksen jälkeen hevosensa kanssa myös kävelemään kentälle. Äiti vitsillä heitti omistajalle, että jos hän joskus voisi ratsastaa Tuplaa läpi, kun se on nyt ollut niin huono ratsastettavuudeltaan. Omistaja tarttui tuumasta toimeen ja sanoi kahden hevosen ratsastuksen jälkeen meneehän se kolmaskin. Ja pim, Tupla oli kuin eri hevonen. Se totteli, oli herkkä pohkeelle ja ohjalle, ei kyttäillyt, se näytti jopa eri hevoselta. Kulki muodossa, korvat tiukasti kuuntelemassa ratsastajan apuja. Omistaja kertoi tarkkaan mitä Tuplan kanssa teki ja siinä menikin reippaat puolisen tuntia. Ja sitten oli minun vuoroni.



Mun vuoro



Omistaja jäi ohjastamaan minua, kävimme kaikissa askellajeissa tarkasti läpi miten Tuplaa ratsastetaan, kehutaan, saadaan toimimaan ja rentoutumaan. Ja naks, kun osasin itse olla hiljaa, käyttää pohjetta oikein ja ennen kaikkea rauhoittaa kädet, Tupla toimi. Myös minulla! Kiittelin omistajaa koko sydämestäni. Jäimme kahdestaan Tuplan kanssa vielä ravailemaan. Olin todella iloinen tästä.

Seuraavalla kerralla Tupla toimi ihan ok:sti, mutta itseäni alkoi taas vaivaamaan puutuva käteni. Vaikka pidin taukoja, käden puutuminen oli täysin sietämätöntä, eikä sitä olekkaan ilmennut moneen viikkoon. Luulen hermopinteen taas kiristyneen ja ärtyneen. Jos tavarat alkavat käsistä putoilla, täytyy ottaa taas yhteyttä lääkäriin.

Eilen olin taas ratsastamassa Tuplaa. Vettä satoi, olin vielä flunssainen ja selkä kipeänä, päätimme tehdä tänään helpon treenin, taivutella, venytellä ja saada Tupla mukavaksi ja myötäämään kaulasta. Ja se menikin oikein mallikkaasti. Loppua kohden aina vain paremmin. Mutta heräsi taas kysymys, onko se sittenkään minua varten? 

Sinusta, jota ei koskaan ollut.

Muistatko sen kesän? Kun sanoit minulle, että kaikki järjestyy. Että kaikki on hyvin. Suojelisit minua kaikelta. Että minä olin sinun kaikkesi. Että tekisit mitä vaan että olisin onnellinen. Hankkisimme paljon lapsia, talon ja koirat. Sanoit, että saisin mitä vaan. Saisin kaiken mitä haluan. Kaiken mistä olin unelmoinut. Sanoit, että sinä pelastit minut, minulta itseltäni. Sanoit, että maailmani on sairas, parantaisit minut. Sitoisit mieleni haavat ja toisit tilalle kaiken hyvän ja puhtaan, valon, elämän liekin. Sinä juuri murhasit minut.

Kuva

Et suojellut minua, kun olin pulassa. Et lohduttanut minua, kun olin surullinen. Et edes ollut siellä, missä sinua tarvitsin. Ja sinä kehtaat sanoa että pelastit minut itseltäni. Kun huusin apua, suljit korvasi. Kun olin loppu, et nostanut minua ylös. Kun sanoin kuolevani, et auttanut. Kaiken lupasit, mitään en saanut sinulta. Paitsi murtuneen sielun ja sen kirvelevät, verestävät haavat. Todellisuudessa olin sinulle ilmaa, vai oliko minua olemassakaan? Kuvittelinko kaiken, kuvittelinko sinut? Loiko mielikuvitukseni sinut, peilikuvan pelastajastani, jota ei oikeasti ollut? Jota ei ole.

Onko minuakaan olemassa? Katsot suoraan minusta läpi, pienen hetken luulen että katsot itkuisia, jäänsinisiä silmiäni, ja käännät katseen pois. Pettyneenä. Pettyneenä minuun. Minä suljin sinut pois, en halunnut että näät minua, saatika että joutuisit auttamaan minua, halusin pärjätä yksin. En halunnut puhua, kaikki oli ihan hyvin. Omatuntonikin nauroi minulle. Ei sinulla ole kaikki hyvin, ei todellakaan jos kuuntelet omatuntoasi. Sinä tarjosit apua, minä kieltäydyin. Sinä yritit pitää minua hengissä, minä halusin kuolla. Yritit piristää minua, en halunnut kuunnella.

Kuva

Haukuit minut, halusit minusta eroon, ajauduin aina vain kauemmas todellisuudesta. Nykyään sitä todellisuutta ei ole. Olen avaruudessa, yksin, leijumassa. Sikiöasennossa yritän päästä irti, päästää sinusta irti. Kuulen äänesi, tunnen lämpösi, nään silmäsi. Jätit minut yksin, ja yksin olen vieläkin. Pian tajusin, tajusin mistä oli kyse. Käytit minua hyväksesi. Aloin vihaamaan, sinua ja muita. Kasvatin teorian, kukaan ei kohtelisi minua hyvin, kukaan ei arvosta ketään. Kukaan ei rakasta, kaikkien on pärjättävä yksin. Sinä annoit minulle ajatuksen tälle aiheelle, mistä olen kehitellyt elämäntavan. Eli pelastitko vai tapoitko minut?

Mitään ei jäänyt jäljelle, ei meitä ollut. Sinua ei ole, eikä silloin minuakaan. Mitään ei ole sanottavana. Minun ei tarvitse itseäni suojella, suojelen sinua sanoiltani. Et kuule näitä joka öisiä vuodatuksia, et ymmärrä kieltäni, et kuule ääntäni enää koskaan. Päästän viimein irti sinusta. Sinusta, jota ei koskaan ollut. Tuskastuneena mietin, keksinkö kaiken? Ne hienot hetket, läsnäolot, riidat, keksinkö tosiaan ne? Elinkö ne itseni kanssa? Nyt kun tarkemmin mietin, en tuntenut sinua ollenkaan. Vaikka olet mielikuvitukseni tuotetta, en tuntenut sinua. Erkanit mielestäni ja aloit elämää omaa elämääsi. Sanoit asioita mitä halusinkin kuulla, kaikki ne olivat valhetta. Oman mielen valhetta.

Mitä on tuon hymyn takana?

Voitko uskoa tätä kuvaa katsellessa että tuon hymyn takana on jotain muuta, jotain täysin sanoinkuvaamatonta? Surua, yksinäisyyttä, masennusta, epätoivoa? Niin on minunkin asiaa vaikea uskoa. Elinvoimainen ja iloinen nuori, elämä edessä, vailla huolen häivää. Se ei ole totta, se ei ole totuus. Paljon surua ja alakuloisuutta. Pettymyksiä ja menetyksiä. Nuoreen elämään on mahtunut jos jonkinmoista käännettä, hyvää ja pahaa. Syrjäytyminen, ystävien menetys, yksinjääminen. Kuin olisi heitetty yksin johonkin täysin tuntemattomaan, ilman mitään turvaa, ilman mitään tuttua. Koko elämä perustuu ainoastaan selviytymiseen. Minä pärjään, minä pärjään yksin! Olen aina pärjännyt ja tulen aina pärjäämään, kävi miten kävi. Minulla on minun ajatukseni ja ne ovat minun omiani, niihin ei kukaan pääse käsiksi. Yksin jääminen on ollut se asia, joka minut on pitänyt hengissä, valitettavasti. Kun huomaa kaiken pahan kohdistuvan itseensä, joidenkin muiden ihmisten takia tai muiden toimesta, ei sitä halua kohdata uudestaan. Uudestaan ne pettymykset, mitä joku tuotti. Ne unelmat, jotka hajosivat tuhanneksi sirpaleiksi jonkun toisen ihmisen takia. Kaikki ne lupaukset, jotka rikottiin. Valheet, paha olo, satuttaminen, puolin ja toisin. Siksi päästän hyvin harvoin ketään lähelleni, ketään katsomaan sieluani ja sitä kuinka suunniltaan surusta se on.

Tärkein voimavarani näiden ajatusten kanssa on ollut perheeni. Maailman paras perhe. Vaikka en voi puhua läheskään kaikesta heidän kanssaan, eikä minun tarvitsekaan, he tietävät millainen olen, että minulla on ollut ja on yhä vaikeaa, etten ole välttämättä se hymyilevin ja iloisin tyttö, vaan he hyväksyvät minut tälläisenä, eivätkä lähde muuttamaan minua. Tälläinen minä olen.

Miten? Miksi? Esitän itselleni joka päivä. Jos olisin tehnyt jotain toisin, olisiko minusta kasvanut tälläinen kuin olen? Erakko luonteeltani, omien ajatuksieni herra. Jos en olisikaan sanonut ei voisinko olla jossain muualla, jonkun muun seurassa, voisiko minulla olla ystäviä? Jos olisin sanonut kyllä olisinko edes enää täällä? Olisiko asiat hyvin vai huonosti? Olisinko silloin onnellisempi? Jossittelu on täysin turhaa, menneelle emme voi enää mitään, sen sijaan tulevaisuuteen on vielä mahdollisuus. Meillä on mahdollisuus selviytyä. Sitähän tämä elämä on, selviytymistä, päivä kerrallaan kohti uusia haasteita. 

 En kadu sitä millainen olen, vaan olen kuulostaa hyvin ironiselta kiitollinen siitä, että sairastuin masennukseen, että koin kaikki ne epätoivon hetket, kaikki pakenemiset, itkut itkujen perään, kaiken sen tuskan. Se opetti minulle miten täällä eletään, miten täällä pärjätään. Sen opetti kuinka vahva pitää olla selvitäkseen. Ja sen taipaleen kävin yksin, ja käyn edelleen. Kaikki vastoinkäymiset täytyy käydä yksin. Taivaltaa läpi valovuosien, läpi avaruuden, läpi sen tuskaisen suon, itse, minä yksin. Välillä on huonoja hetkiä, silloin mietin, mistä kaikesta olen jo selvinnyt, mitkä vaikeudet olen jo voittanut, jolloin paha mieli alkaa muuttaa muotoaan. Alan miettiä kaikkea hyvää mitä saan vielä kokea, kaikkea sitä onnistumista ja voitonhetkiä, kaikkea minkä takia täällä ollaan. 

Masennus on sairaus siinä missä muutkin, syövät, kasvaimet jne. Masennus voi olla tappava sairaus. Masennus ja siihen reagoimattomuus ovat haudannet monet itseni kaltaiset yksinäiset siipirikot. Masennus vaatii veronsa ja hyvin harvoin antaa mitään takaisin, saati anteeksi. Masennuksesta on kasvanut itselleni vahvin ja vanhin ystävä. Vaikka se on vienyt minut pohjalle, ollut se joka minua haavoitti, se joka halusi minun ajattelevan pahaa, vihaa maailmaa kohtaan. On se tuonut minulle myös jotain hyvää. Olen oppinut arvostamaan ajatuksiani. Välillä masennus kontrolloi ajatuksiani, saa minut kirjoittamaan asioita täysin erilailla, eri kielellä kun itse koskaan kirjoittaisin. Masennus on opettanut arvostamaan tätä elämää, mitä vielä on jäljellä tässä risaisessa elämässä. Mikään, ei mikään, ole itsestään selvyys. Asioiden eteen tarvitsee tehdä töitä, antaa palan itsestäni. Vaikka moni ihminen on vienyt palan itsestäni mennessään, vaikka sydän on rikki, halkeillut kuin posliininukke, jonka raivoisasti lapsi on heittänyt lattialle, korjaa sydän itseään pala palalta, kasvattaa sydäntä takaisin ehjäksi. Mutta ei sydän silti suojatta jää. Kun kokee traagisia, dramaattisia, satuttavia asioita, sydän suojatakseen itseään, kasvattaa ympärilleen suojamuurin. Siitä ei ole mitään muuta haittaa kun, että siitä ei pääse helpolla läpi.

Se ei kuintenkaan tarkoita sitä, etteikö minulla olisi tunteita. Ettenkö tuntisi rakkautta. Väärin. Rakastan niin, että tuohon reikäiseen sydämeen sattuu. Otan usein ihmisten surut ja murheet omalle kontolleni, omalle omalletunnolleni. Otan koko maailman vihan niskaani. Mielummin minä, kuin joku muu. Saatan tuntea empatiaa ja välittämistä ihmistä kohtaan, jota en edes tunne. Välillä synkän matkan varrella tarpoessani löydän näitä enkeleitä, valonlähteitä. He tekevät matkasta paljon helppokulkuisemman. Vaikka olet yksin, et silti ole yksin. Ympärillä on paljon valoa ja rakkautta, sille joka sitä etsii.

Ei nimi blogia pahenna, ellei blogi nimeä..

Viime yönä valvoessani vatvoin kaikki maailman mieltä painavat asiat. Avokkini sanoo tämän olevan turhaa, mutta itseä se helpottaa ja mustana möykkynä olevat asiat saa pikkuhiljaa avattua ja pienennettyä mustaa möykkyä. Koen pohdiskelun ja ajatusten vatvomisen, sekä ajattelemisen usealta eri kantilta hyödyllisenä ellei jopa pakollisena. Ajatukset ovat voimavarojani, tunnen tarvetta kyseenalaista kaiken pääni sisällä, voi kumpa osaisinkin pukea ajatuksia sanoiksi. Pohdiskelulla on myös valitettavasti haittavaikutuksia, nimittäin pohdin monia asioita samanaikaiseksi ja tavallaan "ajan itseni nurkkaan", ajatukset valtaavat ja sivuttavat sen mitä olen ajatellut ja pian, mitä minun pitäisi ajatella, unohtuu.

Teen ihan oman postauksen tästä asiasta, koska se nyt ei ollut tämän postauksen se pääasia. Vaan tämä: blogin nimi. Olen siis vuoden päivät nyt kirjoitellut blogia nimeltä: Jebbiksen Salainen Maailma. Aloin yöllä kyseenalaistaa blogin nimeä, tai no niin olen tehnyt aikaisemminkin. "Jebbis" on ollut lempinimeni jo jonkun aikaa ja avokkini kutsuu minua vain Jebbikseksi. Nyt aloin miettimään että onko se sittenkään hyvä nimi blogilleni. Se tuntuu liian henkilökohtaiselta. En tiedä miksei ole niin ennen tuntunut, mutta nyt tuntuu. Vaikka haluan olla blogissa rehellinen, ja tuoda, melkein estoitta, kaikki asiani esille, kertoa tästä salaisesta maailmastani, tuon kuitenkin tällä hetkellä esille todella ison palan henkilökohtaista elämääni. Kuulostaa varmaan hassulta, mutta olen päättänyt, ainakin kokeilla, niinkin persoonatonta ratkaisua kuin: Jennan Salainen Maailma.

Kuva

En tiedä miksi tuosta "Jebbis" asiasta on yhtäkkiä tullut arka aihe itselleni, mutta en välttämättä sitä halua kaikille jakaa. Toisaalta, kaikkialla muualla nickkini on Jebbis, mutta se ei tunnu samalta, täällä tuon kuitenkin koko elämäni näytille ja arvostelun kohteeksi. Siis blogi jatkuu, todenäköisesti hetken, tai pidemmänkin hetken, osoitteella http://jebbiksensalainenmaailma.blogspot.fi/ ja nimellä Jennan Salainen Maailma. Osoitteenkin varmaan muutan jossain vaiheessa.

Nimen vaihdolla vaikkakin vain noin pienellä vaihdolla on suuri vaikutus. Blogini nimi kuulostaa nyt aikuiselta, aikuisen naisen kirjoittamalta. Vaikka "Jebbis" on paras lempinimi mitä minulla on, ei se blogin nimenä kuulosta, tai näytä hyvältä. Välillä jopa häpesin sanoa tutuilleni, että kirjoitan tämän nimistä blogia. Nimen sanottuani yleensä sain päälle naurut ja kysymykset että mistä "Jebbis" tulee. Eli blogiani ei kukaan ottanut tosissaan. Nyt voin sanoa blogin nimen olevan Jennan Salainen maailma, ja blogin takana kirjoitan minä itse, ilman peite/salanimiä. Blogista tuli heti raikkaampi, aikuisempi ja todentuntuisempi. Tämä on minun maailmani, minun ehdoillani ja ennen kaikkea minun nimelläni. Allekirjoitan itse kaiken tekstin mitä täällä julkaisen, oli se sitten oikeaa tai väärää.

Vaikka muutin vain nimeä, sain siitä aikaiseksi pitemmän postauksen kuin aikoihin. :D Ehkä nimeä pitäisi vaihtaa hiukkasen useammin, saisi edes jotain aiheita tänne blogiin. Tosiaan, banneria korjailen kunhan kerkeän ja korjaan nimen. Jos sekään nimi ei miellytä minua, yritän keksiä jonkun paremman vaihtoehdon. Sananlasku kuuluu "Ei nimi miestä pahenna, jos ei mies nimeä." mutta entä blogia? Blogin nimenä täytyy olla joku mielenkiintoinen, joku selkeä ja normaali, joku joka jää mieleen. En voi väittää, että Jennan Salainen Maailma olisi vaatinut kauheasti mielikuvitusta, olisi mielenkiintoinen tai edes jäisi mieleen. No en voi niin väittää "Jebbiksen Salaisesta Maailmastakaan". Noniin, voisin jatkaa tätä itseni kanssa väittelyä vielä vaikka kuinka pitkään, mutta ettei mielenkiinto lopahda, päätän tämän postauksen tähän. Adios ja näkemiin! 

Mökkeilyä

Pahoittelut muutaman päivän kestoinen hiljaiselo, päätettiin perjantaina töiden jälkeä lähteä kahdestaan avokin kanssa heidän sukunsa mökille. Tämä olikin enemmän kuin tarpeen parisuhteemme kannalta, koska mökillä ollessa kumpikaan ei päässyt karkuun toista kuin korkeentaan ulos jäähylle tai toiseen huoneeseen. Ei siinä, emmekö viettäisi paljon aikaa yhdessä päin vastoin. Se tekee asioista hankalia, kun puoliso on paras kaverisi, mutta häntä pitäisi kohdella kuin puolisoa. Tappeluiltakin melkein vältyttiin ja oikeastaan koko viikonloppu oli pyhitetty pelkälle rentoilulle. Aika menikin klapeja tehdessä (mikä on ehdottomasti lempipuuhaani mökillä!), autoa pestessä, syödessä hyvää ruokaa, ajellessa, euroviisuja katsellessa sekä ihan pelkästään olemisessa. Teki kyllä hyvää!

Kuvia en paljoa kerennyt tai tajunnut ottaa. Mutta tässä nyt muutamia luonto-otoksia viikonlopusta. Kuvia en jaksanut muokkailla eli ihan naturel photoja ovat :) Postaus-ideat ovat vähän hakusessa, enkä ole jaksanut kertakaikkiaan miettiä mistä teille kirjoittaisin. Mielipide-postauksia haluaisin ehdottomasti jakaa, kunhan aiheita löytyisi. Kännykkäni pursuaa uusia kuvia, joita olisi tarkoitus postauksen jos toisenkin merkeissä purella. Lisäksi Tuplasta olisi taas tulossa postaus, jossa vähän selkeytetään meidän tilannetta. Kuulemisiin ja postausideoita saa toki heitellä!

Kesäkenkiä!

Jos jotain merkkiä pitää tunnustaa, niin se on ehdottomasti converse! Rakastan näitä tennareita ihan suunnattomasti, converset tunnetusti ovat todelliset luottokenkäni. Ne ovat kestäviä, tyylikkäitä, mutta samalla lapsellisia ja nuorekkaita. Olen omistanut muutamat converset, nykyiset mustat converseni ovat olleen lähes läpi vuoden käytössäni jo yli neljä vuotta! Eivätkä kengät ole vieläkään moksiskaan, kangas on ehjä, tosin väri hieman haalistunut. 

Olen jo pitkään halunnut testata Zalandoa ja tilata sieltä jotain, mutten ole uskaltanut. Tähän päivään mennessä. Selailin Zalandon kenkävalikoimia, jolloin eteeni pamahti tarjous perus converseista. 10 € etukupongin (jonka saa liittyessään lukijaksi) jälkeen hintaa näille jäi vain vähän reilu 40€! Näin halvalla en ole tainnut koskaan ostaa conversejani. Ja eivät olleet pettymys! Ei mennyt kuin viikko kun tuli ilmoitus että paketti oli noudettavissa ja sieltä paljastui punaiset, raikkaat ja kesäiset suosikkimerkkini kengät. Voi rakkaus! ♥

Näiden kenkien lisäksi äitini oli tilannut Ellokselta minulle toiset kengät, tälläiset valkoiset supersöpöt tossut. Nämä näyttävät kivoilta sekä jaloissa tuntuvat äärettömän mukavilta. Kuinkakohan kauan pysyvät mun käytössä valkoisina? ;) Kiitos äiti! ♥