Mä tiedän et mun täytyy jaksaa

Elämäni on tällä hetkellä pyörinyt vain ja ainoastaan työharjoittelun ympärillä, oikeastaan kaikki muu on jäänyt hoidettavaksi myöhäsemmäksi. Tykkään todella paljon työskentelystä vanhusten parissa ja näenkin itseni joskus saavan leipäni sellaisella työllä, mutta tähän saumaan alan olla todella väsynyt. Selkäni on alkanut taas oireilla, ilman särkylääkkeitä ei oikeastaan päivästä selviä. Eilen illalla jalat lähtivät alta kivun iskeytyessä selkään kuin puukon. Tämän lisäksi, stressi ja paineet ovat laukaisseet allekirjoittaneella jo useamman migreenikohtauksen, viimeisin oli toissa viikolla, jolloin pääsin sängystä nousemaan vasta iltapäivällä.

Tämä viikonloppu on toinen viikonloppuni kun olen töissä, joka vie voimia aivan suunnattoman paljon. Vaikka tietenkin sitten viikolla on vapaata, kuten tälläkin viikolla keskiviikkona ja torstaina, mutta ei niistä osaa nauttia samalla tavalla kuin viikonlopusta. En osaa rentoutua, kun olen yksin kotona. Kokoajan täytyy siivota, täyttää tiskikone, täyttää pyykinpesukone, imuroida, kirjoittaa näyttösuunnitelmaa, en ole oikeastaan päässyt arjesta irti muutamaan viikkoon. En ole jaksanut tännekkään tulla mitään kirjoittamaan, koska oikeastaan ei ole tapahtunutkaan muuta kuin olen käynyt töissä, kirjoittanut sitä kirottua suunnitelmaa ja nukkunut. Parhaimpina tai pahimpina päivinä olen nukkunut helposti 12 tuntia ja ollut silti kuoleman väsynyt.

Yritän kuitenkin olla positiivinen ja ajatella mukavia asioita, vaikka välillä tekisi mieli vaan piiloutua peiton alle. Ja onhan tässä yli kuukaudessa tapahtunut kaikkea mukavaakin, ne vain unohtuvat kun keskityn siihen stressiin, ahdistukseen ja kiireeseen. Onneksi, työharjoittelu on reilua viikkoa vaille valmis, viikon päästä perjantaina, toivottavasti on viimeinen harkkapäivä. Sen jälkeen voin taas keskittyä niihin asioihin mistä pidän ja hoitaa asioitani paljon paremmin kuin nyt. Tässä nyt pikaiset kuulumiset, palailen blogin pariin mahdollisimman pian!

Mitä tapahtuu jos lähden tuntemattomaan?

Kesä tuli ja kesä meni ja oikeastaan olen tähän vallan tyytyväinen. Itselläni on viharakkaus-suhde kesään ja alkoi pikkuhiljaa tuntumaan, että nyt alkaa riittää, vaikka kunnon hellekelejä ei nyt aivan hirveästi ollutkaan. Kesä väsyttää, ahdistaa ja masentaa minua muita vuodenaikoja paljon enemmän. Voi olla, että koko homma on vain korvieni välissä, mutta sille en voi mitään. Joten voitte vain kuvitella tunteen kun voi pukea päälleen kesän jälkeen takin! Laittaa autossa persegrillin päälle! Pyöriä kotona villasukat ja villapaita päällä, polttaa kynttilöitä ja syödä ihania omenoita! Käydä raikkaassa syysilmassa etsimässä sieniä - ja ehkä vähän pokemoneja. Nähdä kavereita jos huvittaa - ja jos ei niin sitten ei. Masennus on jättänyt minuun ominaispiirteitä, joista yksi on ylitse muiden. Omaan kuoreen vetäytyminen. Yksinäisyys. Kaipaan kovasti yksin oloa ja usein kieltäydynkin ulos lähtemisestä, koska haluan vain olla yksin. En nähdä ketään puolituttuja, jotka saavat oloni vain aina ahdistuneemmaksi ja ahdistuneemmaksi. En tavata uusia ihmisiä, enkä todellakaan halua jutella kenenkään kanssa. Olen oikeasti todella vaikeasti lähestyttävä ihminen, sillä ilmaisen kyllä heti, jos en halua puhua tai tutustua, joko olemalla aivan hiljaa tai karkaamalla tilanteesta.

Kesällä olen joutunut poistumaan tältä mukavuusalueeltani ja nähdä ihmisiä. Saanut ehkä jopa kavereita, vaikka en aina välttämättä niin haluaisikaan. Avopuolisoni jaksaa hokea ja hokea, kuinka jokainen tarvitsee ympärilleen ihmisiä, mutta mitä jos ei tarvitse? Mitä jos ei halua? Kuinka monesti kukaan "kaveri" oikeasti soittaa, tai laittaa edes viestiä, että voitaisiinko nähdä ja jutella? Nämä ihmiset pystyn laskemaan yhden käden sormiin. Joten miksi minunkaan pitäisi? Allekirjoittanut ei tarvitse satoja kavereita, tai edes kymmeniä. Minulle riittävät ne rakkaat ihmiset, jotka haluavat olla minun kanssani tekemisissä ja minä heidän.

Kesä on siis ollut melkoista vuoristorataa ei pelkästään yllämainitulla asialla. Tein töitä firmalle, jossa olen enemmän tai vähemmän ollut töissä vuodesta 2010 tehden erinäisiä hommia. Vaikka olen aina tykännyt tästä työpaikasta ja tehdä työtä sinne, nyt kesällä oli kaikki aivan toisin. Intohimo ja oikeastaan halu tehdä töitä lopahtivat alkumetreistä. Yritin tsempata ja saada työt kuitenkin tehtyä. Vapaa-ajasta koitin nauttia täysin sieluin ainakun siihen oli mahdollista, esimerkiksi reissaamalla ympäri Suomea, käymässä joka ilta poimimassa muutaman litran mustikoita pakkaseen ja tekemällä asioita mistä pidän. Heinäkuussa alkanut selkäkipu alkoi vaivaamaan ja suuntasin muutaman viikon sinnittelyn jälkeen lääkäriin - josta mukaan tarttui hirveä satsi lääkkeitä sekä mahdollinen 4-5 nikaman välissä olevassa välilevyssä oleva reikä! Kipulääkkeillä ja relaxanteilla sinnittelin töissä, kunnes vasen lonkka alkoi kävelystä ja istumisesta kipeytymään. Takaisin lääkäriin, jossa diagnosoitiin myös ison sarvennoisen limapussitulehdus. Ja viikon sairasloma.

Selän ja lonkan tilannetta seurataan ja mikäli kivut pahenevat, olisi tarkoitus suunnata magneettikuvaan. Täytyy koputtaa puuta, mutta selkä on ollut ihmeen hyvä jo vähän aikaa! Saa nähdä muuttuuko tilanne, kun ensiviikolla aloitan työssäoppimisjakson palvelukeskuksessa. Sain vihdoin sovittua koulun jatkosta tutorini kanssa ja toistaiseksi tulevaisuus näyttää ihan valoisalta. Ehkä jonakin päivänä minäkin valmistun ammattiin! T: Jenna 22v joka inhoaa opiskelua melkein yhtä paljon kuin siskonmakkarakeittoa.

Uudet tuulet puhaltavat ja saa nähdä mitä haasteita tämä syksy tuo tullessaan. 

Tilanne vaatii suklaata!

Kuten blogin puolella on saattanut aistia, on elämässäni ollut viimeaikoina enemmän ongelmia kuin oikeestaan ikinä ennen. Kun kaikki ongelmat kasaantuvat yhdeksi möykyksi, alkoi oma henkinen ja fyysinen kunto pettää. Sairastin kolme viikkoa, suurinpiirtein vain sängyn pohjalla makoillen, kuumetta kesti yli viikon, jonka jälkeen oli monia muita oireita, kuten painetta ja ahdistusta rinnassa, yleistilan heikkenemistä, eräs aamu pyörryin ja löin pääni. Minua ei terveyskeskuksessa otettu ollenkaan vakavasti, sanottiin aivan suoraan päin naamaa, että sairastaminen on omaa vikaani, jolloin ajattelin, tietenkin, että olen joku luulotautinen. Monen viikon sairastaminen vei täysin voimani, sängystä ylös nouseminen oli päivän suurin saavutus. Samalla alkoi masennus ja ahdistus nostella päätään. Olin pahasti jäljessä koulussa ja olin juuri saanut vasta harjoittelun aloitettua. Sovimme opettajani kanssa, että keskeytän harjoittelun ja pidän sairaslomaa koulusta. 

Olen pettynyt, ahdistunut mutta myös todella helpottunut, että minulla on niin ihana opettaja, joka ymmärsi ja sai minuunkin valettua uskoa, että kyllä minäkin joku päivä vielä valmistun lähihoitajaksi. Koska minulla ei mitään kiirettä sinänsä ole valmistua, tulee sairasloma todella tarpeeseen. En tykkää yhtään luovuttamisesta, mutta jossain menee raja. Nyt aion kuunnella itseäni, tehdä asioita mistä nautin ja mistä saan voimaa, tehdä päätöksiä, jotka vaikuttavat elämääni ja sen laatuun ja ajatella itseäni. En jaksa ottaa stressiä nyt mistään, olen kyllä huomannut kuinka nopeasti se vie pohjalle ja romuttaa kaiken. Ehkä nyt jaksan enemmän myös keskittyä blogin puoleen, you never know, aika näyttää, mutta täytyy sanoa, että tätä kirjoittamista on ollut todella ikävä! 

Mitä meille kuuluu?

Kolme viikkoa työssäoppimista takana, huhhuh. Olen nauttinut harjoittelusta todella paljon, mutta harjoittelun tuoma tehtävälista tuo harmaita hiuksia allekirjoittaneelle. Näyttösuunnitelma, havainnointitehtävä, tavoitteet jne. Lisäksi rästissä on vielä muutama muu tehtävä, ää. Työharjoittelu on ollut suhteellisen rankka, ei vaan sen takia, että työ on fyysistä, vaan myös henkisesti. Olen nyt nähnyt jo yhden kuoleman harjoittelun aikana, sekä työ muistisairaiden kanssa on henkisesti käsittämättömän rankkaa. Mutta, silti todella palkitsevaa ja todella mukavaa.

 Vaikka suurin osa ajasta on mennyt työharjoitteluun tai muihin koulujuttuihin, olen yrittänyt vapaa-ajasta ottaa kaiken irti. Vietimme mukavaa iltaa tuossa pariviikkoa takaperin ystävä pariskuntamme kanssa, jonne teinkin yllä olevia muffinseja vietäviksi. Kävimme toissaviikonloppuna perheeni kanssa Heurekassa viihtymässä, katsomassa rottakoripalloa ja pelaamassa kivoja pelejä, viime viikonloppu menikin mökillä, sitä kuntoon laittaessa ja vanhoja tavaroita hävittäessä. Paljon on siis ollut mukavaa tekemistä, mutta aikaa on ollut blogille todella vähän. Monta kertaa olen avannut blogin, alkanut kirjoittaa kuulumisia, mutta jostain syystä kirjoittaminen on aina tökähtänyt.

Mitä meille siis kuuluu? Ihan hyvää, koulu vie aikaa tällä hetkellä todella paljon, eritoten tehtäviä tehdessä. Noh, toivottavasti ennen joulua saisi vähän hengähtää. Yritän saada blogin enemmän mukaan elämääni, ideoita olisi todella paljon, saisinko lisää aikaa päiviin, kiitos!

Synttäreitä, kuulumisia ja kaikkea muuta

Viime viikonloppuna juhlittiin siskoni 18 vuotis synttäreitä. Olin koko edellisen viikon ollut kipeänä, joten yskimällä lähdettiin starttailemaan juhlia. Tein juhliin mansikka-sitruuna mousse kakun, joka maullisesti onnistuikin aika täydellisesti. Ulkomuotoon en oikein ollut tyytyväinen, tuntui, että minulla oli ihan liikaa ideoita yhden kakun toteuttamiseen. Noh, maku se on joka ratkaisee. Muuten juhlat menivät todella mukavasti ja nopeasti! Ja tietenkin kun kyseessä oli täysi-ikäisyyden juhliminen, illan päätteeksi lähdimme tytsyjen kanssa paikalliseen kapakkaan tanssimaan.

Muutenkin, viime aikoina on tapahtunut paljon kaikenlaista, josta onkin pitänyt tulla kirjoittamaan moneen otteeseen. Muunmuassa työsuhteeni, joka on kestänyt yli kaksi vuotta, päättyi, osaksi siitä syystä, että aloitan työharjoittelun vanhusten parissa maanantaina! Tämän harjoittelun perään sainkin todella hyvin sumplittua seuraavan harjoitteluni, joka onkin sitten yhdistettynä kuntoutus ja lapset! Kävin myös maanantaina ja tiistaina ensiapukurssi kakkosen, onneksi sekin on nyt pois alta suoritettu.

Olo on hiukan sekava, tuntuu vähän niinkuin matto olisi vedetty jalkojen alta. Olen ollut samassa työpaikassa nyt yli kaksi vuotta  ja sitä ennen useampia lyhyempiä työsuhteita, ainakin viitenä vuonna. Nyt minut on tyrkätty täysin tuntemattomaan pimeään huoneeseen, ilman mitään valoa ja minulle sitä tärkeintä, eli tietoa tulevaisuudesta. Olen ennenkin ollut "työttömänä", mutta aina olen pärjännyt ja pystynyt elättämään itseni. Tällä hetkellä en ole yhtään varma, miten nämä asiat oikein onnistuvat, varsinkin kun työharjoitteluja kestää tuonne jouluun asti, sekä tammikuusta melkein alku kesään. Noh, asia jää nähtäväksi, mutta todella toivon, että asiat järjestyvät. Olen nimittäin todella musertunut jos eivät.

Elikkäs, pää pystyssä kohti uutta tuntematonta ja pettymyksiä, yritän, toivon ja odotan, että jaksaisin harjoittelujen aikanakin tulla teille tänne höpöttelemään, muutamia ideoita onkin taskussa postausten varalle. Nyt menen takaisin tekemään loppuja koulutehtäviä ja valmistautumaan harjoitteluun ja sen tuomiin haasteisiin.

Missä mennään?

Heippa taas kaikille, pitkästä aikaa. Aika on kulunut kuin siivillä ja kohtahan on jo kesäkuu, ihanaa! Minun onkin pitänyt kirjoittaa ajaton kuulumispostaus kaikesta ympärillä tapahtuneesta, mutta jotenkin se vaan on jäänyt. Minulle kuuluu vaihtelevaa, välillä on superhyviä päiviä, toisinaan itken yksin nurkassa kuuntelemassa riipiviä rakkauslauluja. Aloitinkin teille kirjoittamaan masennuksesta postausta, jota, yllätys yllätys, en ole saanut vielä valmiiksi. Kirjoittaminen tuntuu tällä hetkellä hieman haastavalta, on suunnaton vaikeus saada sanat kirjoitettua tänne. Elämässä tapahtuu koko ajan kaikenlaista, välillä jopa niin paljon, että tuntuu, että olen jo valmiiksi jäljessä kaikesta.

Koulu uhkaavasti lähestyy kesälomaa, mutta huomaan, että tekemättömien asioiden lista on valtava. Lisäksi pitäisi hakea viittä eri työssäoppimispaikkaa, soitella ja viestitellä ympäriinsä, tehdä tehtäviä ja kaikenlaista! Kesälomaa minulla ei tänäkään vuonna ole, mutta varmaan jokusen vapaapäivän pidän jossain kohtaa. Ehkä sitten syksyllä voisi viikon tai pari pitää lomaa, lähteä vaikka ulkomaille. Loman puute ei oikeastaan kauheasti haittaa, tykkään sen verran tästä työstä, johon tulikin uusia haasteita huomattavasti! Ihan mukavaa, tehdä välillä jotain muuta, vaikka samalla alalla ja työpaikalla olenkin.

 

Mielialat vaihtelevat painosanalla todella paljon, saatan päivän aikana olla onnellisin ihminen maailmassa ja samassa hetkessä vaipua alakulon ja surun maille. Olo on muuten kuitenkin suhteellisen reipas, tosin väsymystäkin on jonkin verran ollut. Olen miettinyt tätä asiaa todella paljon, oikeastaan taidan olla itsestäni ensimmäistä kertaa huolissani. Silloin kun olin todella masentunut, olin masentunut enkä halunnut, että kukaan puuttuu asiaan. Nyt, olen masentunut, mutta haluan, että siihen puututaan. Jos se en ole minä, joka saa jotain aikaiseksi, niin sitten joku muu. Joka tapauksessa, elämä ei voi näin jatkua, vaan sen on parannuttava, minun on parannuttava.

Ja ettei menisi aivan synkistelyksi, edessä on myös kaikkea kivaa ja kyllä jonkin verran stressaavaakin asiaa. Teen nimittäin 30 pvä ensimmäisen kakun, joka ei tule itselleni tai perheeni juhliin vaan serkkuni lakkiaisiin. Pelon sekaisin tuntein odotan jo sitä hetkeä, kun kaikki menee pain prinkkalaa, revin rikkoontunutta sokerimassaa irti kakusta, mousset ovat  juoksettuneet ja ruusut räjähtäneet. Jotkut sanovat, että ei pitäisi manata, mutta itse käytän tässä käänteispsykologiaa, jos vaikka ensimmäistä kertaa toimisi. Sitä seuraavalle viikonlopulle pitäisi tätini juhliin tehdä myös kakut, huhhuh! Hyvä vaan, että saa jotain positiivista ajateltavaa tähän kaikkeen synkkyyteen.

Tälläistä tällä kertaa, koitan palailla taas kuulumisiin pian.

Postaustauko ohi(?)

Heippa vaan, onkohan siellä ruudun toisella puolella enää ketään? Tosiaan blogiin kirjoittaminen hieman jäi, tahtomatta tai tahdonomaisesti, mutta nyt olen täällä taas, en osaa ollenkaan ennustaa, miten jaksan ja kerkeän kirjoittamaan blogia. Joka tapauksessa, tauon aikana on tapahtunut kaikenlaista. Sairastin itse Ilarin jälkeen todella raskaan flunssan, kuume nousi korkealle ja kärsin rintakivuista. Pikku hiljaa flunssa helpotti ja pääsin taas normaaliin rytmiin.

Stressi ja ehkä pieni uupuminen verotti todella paljon myös koulumotivaatiotani - olin jo jättämässä koulua jopa kesken! Sain juteltua tuutorini kanssa ja sain apua ongelmiin ja mietimme lukujärjestystä uudestaan. Tähän hetkeen se auttoi todella paljon, mutta ensi syksystä kevääseen tulee olemaan todella raskas. Niin ja minun pitäisi ensi toukokuussa jo valmistua! En jaksa ottaa stressiä enempää, koulu menee miten menee, kunhan saisin sen suoritettua.

Viihteellä!

Vaikka viime kuukaudet ovat olleet todella raskaat, pääsin välillä vähän myös tuulettumaan! Nimittäin teimme äitini ja työkavereideni kanssa reissun Viron puolelle. Oli välillä ihan mukavaa päästää stressistä ja ahdistuksesta hieman irti ja pitää hauskaa!

Eikä siinä vielä kaikki, avopuolisoni osti minulle uuden kameran, Canon Eos 1100D. Kyseessähän on ihan perus kamera, mutta muuta en oikein kaipaakkaan! Omassa kamerassani ei ole mitään vikaa, mutta ihan kiva saada uusi kamera, millä kuvaaminen on suhteellisen helppoa. En oikein osaa tai jaksa panostaa kuvaamiseen, mutta tuolla canonilla kuvaaminen tuntuu aika yksinkertaiselta. Saas nähdä, nähdäänkö blogissakin kohta enemmän järkkärikuvia kuin kännykkäkuvia.

Blogin synttäritkin menivät aivan ohi, 2013 1.5. alotin kirjoittamaan tätä blogia, joka nyt siis täytti jo 2 vuotta! Vau, en kyllä tuolloin kun alotin osannut ollenkaan kuvitella, että blogi olisi vielä kahden vuoden kuluttua pystyssä. Olen ihmisenä sellainen, että innoissani kyllä aloitan monta projektia, mutta jokainen kyllä vuoron perään kuolee pystyyn. Kiitokset lukijoille tästä kahdesta vuodesta, toivottavasti monta vuotta blogissa on vielä edessä! Vappu meni edellisen vuoden tapaan todella rauhallisesti, vietin aikaa vanhemmillani. En kyllä yhtään tykkää vapusta, jotenkin tämä juhla ei ole yhtään minua varten. Skumppaa nautiskelimme, munkkeja teimme, söimme hyvin ja kuuntelimme musiikkia, se riitti minulle.

Toivottavasti muistin nyt mainita kaikki mieleen tulevat asiat, luvassa on lähipäivinä postausta ratsastusrupeamasta, pysykää kuulolla!

Viimeisiä Ruka-kuulumisia

Nyt olisi aika jättää Ruka fiilikset taakse ja tämän postauksen jälkeen keskittyä vain tulevaan kevääseen. Mulla on viimeaikoina ollut hirveä stressi kaikista koulujutuista ja töissäkin on ollut hirveä härdelli. Keskiviikkona oli kansansairauksien tentti ja torstaina jouduin osallistumaan ergonimian ylimääräiselle luennolle. Kun koulua on useamman kerran viikossa, viikonloppuna tuntuu, etten oikeasti jaksa tehdä yhtään mitään. Ja päälle vielä stressi harjoittelupaikasta, jota ei vaan kuulu eikä näy. No kyllä kaikki asiat järjestyy ajallaan. :)

Viikko takaperin torstaina suureksi yllätyksekseni avopuolisoni oli järkännyt päivän vapaata töistä ja ajanut veljensä kanssa Rukalle muutamaksi päiväksi. Vuokrasimme siis perjantaina kelkat ja ajeltiin Venäjän rajalle Kuntivaaraan, johon ollaan ennenkin muutama vuosi sitten ajeltu. Meni kyllä varsin kivasti ja olihan se ajaminen ihan kivaa, vaikkakin todella rankkaa! Minulla ja siskollani oli joku vanhemman mallin kelkka, joka oli todella raskas ajettava ja kädet olivat monta päivää todella kipeät! 

Illalla avopuolisoni oli ajelemassa ja soitti, että näkyy hyvin revontulia, meillä vähän pidemmällä Rukan keskustasta mökillä, ei näkynyt yhtään vaikka käytiin tiirailemassa. Kuvat ovat vähän tärähtäneitä, kun hän oli joutunut leikkimään valoituksella. Mutta ainakin kivasti näkyy, että revontulia oli! :)

Nyt kun kansansairaustentistä on ehkä selvitty kunnialla, olisi aika alkaa lukemaan tulevaan lääkehoidon tenttiin, huhhuh. Nyt kyllä alkaa tuntumaan, että voimat eivät yksinkertaisesti riitä, mistähän saisi lisää energiaa?