Helmikuu

Helmikuun viimeisiä päiviä viedään ja vihdoin ehkä pystyy taas hetkeksi chillaamaan. Nimittäin talvilomani alkaa ensiviikolla, jolloin matkaamme koiravauvani ja perheeni kanssa Rukan kauniisiin maisemiin. Ja muutenkin, hetkeksi kouluhommatkin helpottavat, kunhan saisin ammattietiikka tehtävän pakettiin. Palataan vielä hetkeksi helmikuun tunnelmiin, ennen kuin siirrytään rentouttavaan maaliskuuhun.

Helmikuu alkoi totaali muutoksella, värjäsin hiukseni ensimmäistä kertaa ruskeiksi! Tykkäsin todella väristä, joka nyt tosin on vaalentunut lähes maantien väriseksi :( Noh, lomalla viimeistään olisi taas tarkoitus värjäillä tukkaa, katsotaan sitten millainen pehko sieltä oikein ilmestyy! Helmikuun oikeastaan kokonaan podin kriisiä koulusta ja tekemättömistä töistä ja tenteistä. Vihdoin, kun anatomia ja lääkelaskutentit olivat hyväksytysti ohi, olin todella onnellinen - ja helpottunut! Vielä pitäisi jaksaa painaa ennen kuin harjoittelujakso alkaa, luvassa on ainakin kansansairauksien koe, joka on jo maaliskuussa, iik!

 

 

Kaunis sisko! ♥

 

Helmikuussa tanssittiin myös siskoni wanhat, joissa menikin monta päivää aivan tohinalla. Kommelluksilta ei vältytty, mutta pääasia oli, että oli kivaa ja päivät olivat varmasti ikimuistoiset. Kuvasaldoa en olekkaan julkaissut vielä, täytyy yrittää kalastella parhaimmat mahdolliset ja näyttää teillekkin vilauksen vuoden 2015 wanhojen loistosta!

Nämä ihanat kengät sain synttärilahjaksi ♥

 

Syntymäpäiväni lähestyivät kovaa vauhtia ja samalla koin kriisiä, mutta yritin kuitenkin asennoitua positiivisesti asiaan. En oikein pidä synttärijuhlista, joten kutsuimme vain läheiset ihmiset kahvittelemaan ja maistelemaan kakkuja. Pitkästä aikaa jouduin leipomishommiin ja pitkästä aikaa leipominen olikin ihan kivaa! Täytyisi vaan useammin leipoilla, niin eivät taidot pääsisi vallan unohtumaan.

Parasta helmikuussa kuitenkin oli se, että perheeni sai uuden perheenjäsenen. Jos joltain on vahingossa jäänyt huomaamatta, niin tosiaan, meille muutti pikkuinen, nyt jo 11 viikkoinen Chihuahua urospentu. Tässä postauksessa kerroinkin hieman koirataustaani, sekä valotin, miksi tämän rotuinen koira meille muutti. Ja täytyy sanoa, että päivääkään en ole koiran ostoa katunut, päin vastoin, se on jo tässä kahdessa viikossa tuonut elämääni enemmän sisältöä kuin monet ja monet vuodet. Ilari on sopeutunut todella hyvin ja pärjää jo yksinäänkin, lisäksi hän on iloinen ja reipas, mutta osaa myös näyttää kyntensä ja hampaansa. Nyt meille koittaakin Ilarin kanssa jännät paikat, ensiviikolla olisi 12 vko rokotus, sekä lähdetään yhdessä äitini, isäni, siskoni ja Assin kanssa samalla autolla Rukalle. Hiukan hirvittää moinen matka, mutta varmasti menee vallanmainiosti, on ne varmaan nuoremmatkin pennut matkanneet pitempiäkin matkoja :) Nyt täytyisi vain muistaa pakata kaikki omat sekä koiran tarvikkeet ja yrittää muistaa kaikki. Jos saan tälläisen stressin koiran pakkaamisesta, mitä se sitten on kuin taloudessa on lapsi tai lapsia, hui.

Helmikuu oli niin kiireinen kuukausi, että jäin itse jopa vähän varjoon. Piti mennä, tehdä, touhuta, hankkia, ostaa, mennä sinne ja tänne, jolloin unohdin oman hyvinvointini, siksi muutamat "rauhalliset" päivät olenkin ollut itkuisempi ja kiukkuisempi kuin aikoihin. Lisäksi pienoinen flunssanpoikanen yrittää lannistaa minua kaikilla mahdollisilla tavoilla, ei kiitos!

Ilari auttoi mapittamisessa ♥

Ja katottiin Rauskia ♥

Toivottavasti lukijoilla oli hyvä helmikuu ja mennään kohti parempaa maaliskuuta!

 

Kynnys pyytää apua

Meille suomalaisille on todella tavallista, ettemme uskalla, halua, pysty, pyytämään apua. Allekirjoittanut on juuri tälläinen. Oli kyseessä sitten koulutehtävät tai tentit, työkuormat, masennus, loppuunpalaminen, jopa koiranhoito, en vaan voi pyytää apua. Jos pyytäisin, ihmiset saisivat mielikuvan että: Jaaha eihän tuo nyt edes tätä hommaa pystynyt hoitamaan, ompa siinä laiska tapaus. Tuntuu, että minun on koko ajan näytettävä, että kyllä minä osaan ja pystyn vaikka työkuorma olisikin aivan valtava, vaikka olisin ihan loppu, silti on vain pakko tehdä ja hoitaa. Miksei vaan voi pyytää apua, kun siltä tuntuu, ilman pelkoa ihmisten ennakkoluuloista?

Koiran tultua meille, olen se minä, joka hoitaa kaiken. Ja haluan hoitaa kaiken. Avopuolisoni veli kävi alkuviikosta katsomassa koiraamme ja sain melkein paniikkikohtauksen siitä, jos hän hoitaisikin väärin, jos jotain sattuisi, minun pitäisi nyt olla siellä. Olen tämän lyhyen yhteisen aikamme Ilarin kanssa viettänyt ison osan hereilläoloajastani sen kanssa ja meille on muodostunut hyvä side. Siksi haluan hoitaa kaiken, käyttää ulkona, ruokkia, leikkiä, vaikka esim. avopuolisoni olisi varmasti yhtä pätevä. Ilarista on tullut ns. käsilaukku minulle ja koko vapaa-aika menee häneen. Tällä viikolla aloin olemaan todella ahdistunut siitä, että Ilari on yksinään, tai sellaisten ihmisten kanssa joiden taitoihin en muka luota. Onneksi siskoni otti Ilarin keskiviikkona hoitoon ja heillä olikin ollut todella kiva päivä yhdessä.

Masennus on toinen asia, joka oikeasti suututtaa itseäni. Miksi, miksi en voi mennä terveyskeskukseen puhumaan vaikka silloin kun on paha olla, tai olen aivan loppu? Miten vaikeaa se oikeasti onkaan myöntää, että kaikki ei olekkaan nyt hyvin, vaan tarvitsisi pienen breikin kaikesta. Yhteiskunnan paine niskassa yritän selviytyä eteentulevista esteistä, mutta jossain on varmasti se pisara joka katkaisee tämänkin kamelin selän. Miksi ihmisten pitää ajaa itsensä selkä seinää vasten, kun apua olisi? Ja apua varmasti saisi, kunhan voisi avata sen hiljaisen suunsa ja puhua suun puhtaaksi.

Ihmisen luonteeseen varmaan kuuluu juuri tämä, mutta miten ihmisten pahan olon ja ongelmat voidaan hoitaa ja niihin voidaan puuttua, jos kukaan ei sano sanaakaan. Kumpa voisin olla niin rohkea, selkä suorana, pää korkeuksissa, menisin pyytämään apua, kun sitä selvästi tarvitsisi. Miksi pitää hävetä avun pyytämistä ja saamista? Kukaan ei voi olla koko ajan niin vahva, että kestää kaiken eteentulevan ja nousee aina voittajana, ei. Eivät ihmiset ole mitään aivottomia robotteja, jotka hoitavat kaiken. Olemme ihmisiä ja meillä on oikeus saada apua!

Onnea minä!

 

Eilen juhlittiin synttäreitäni todella pieni muotoisesti, mukaan mahtui pari sukulaista ja pari naapuria. Lauantai meni ratsastuksen jälkeen (joka meni aivan persiilleen, höh) vaan kotona chillaillessa kun avopuoliso on ollut kipeenä ja meillä pyörii tuo pieni tuholainen. Sunnuntaina siis kahviteltiin ja neljässä tunnissa leipaisin sitten kaksi kakkua, toisen vadelmakakun ja toisen lime-valkosuklaa kakun.

 

Yllätys yllätys, siinä missä on vadelmia päällä on myös vadelmia sisällä. Vadelmamoussesta tulikin todella herkullista ja hieman harmitti, että tein tämän pienemmän kakun vadelmaa, tämä kuitenkin oli parempaa kuin tuo toinen. Ja ulkonäköönkin olin aivan tyytyväinen, vaikka kermanpursotus ei olekkaan se mun juttu.

 

Vihreässä sisällä on sekä limemousse että valkosuklaamousse. Ulkonäössä olisi toivomisen varaa, mtta kun aikaa jäljellä oli n. 10 min, en enää miettinyt ulkonäköä :) Sokerimassan kanssa oli taas ongelmia, mutta maut olivat mielestäni kohdallaan, lime maistui kirpeästi ja valkosuklaa tasapainoitti sitä. Tällä kertaa limekin maistui paljon enemmän kuin viimeksi. Kakut olivat hyviä, tunnelma hyvä ja fiiliskin tällä hetkellä todella hyvä :) Vaikka väsymys alkaa jo painaa ja stressi hivelee niskavilloja, en jaksa enää välittää, kyllä kaikki asiat luttaantuvat, vaikka sitten omalla painollaan.

Iso koira vs. Pieni koira

Hah, blogi alkaa täyttyä koiravauva jutuista, mutta koska pentu on nyt todella iso osa meidän arkea, on kai luontevaa kirjoittaa enemmän hänestä. Eli jos koirajutut eivät ole se sinun juttusi, kannattaa jättää nämä lukematta :) Postauksessa kerron omasta koirahistoriastani ja ennen kaikkea siitä, miksi meillä on pieni koira, eikä 80 kiloista tanskandoggia.

 

Olen aina ollut todella eläinrakas ihminen. Assi on meidän ensimmäinen lemmikki, mutta sitä ennen haaveilin monet vuodet omasta lemmikistä. Halusin vierailla ihmisten luona, joilla oli lemmikkejä, ihan sama oliko eläin hamsteri vai kissa, ne olivat vaan se mun juttu. Ja olin todella hyvä eläinten kanssa! Tätini sanoi kerran, että minulla on "eläimenkädet", tarkoittaa, että osasin käsitellä eläintä kuin eläintä ja voitin usein niiden luottamuksen puolelleni. Meillä oli myös mummolassa serkkuni kanssa "oma" kissanpentu. Maalaistalossa kissoja oli vaikka millä mitalla, mutta ongelmana lähinnä oli se, että ne olivat villejä. Leikkimökistä tätimme kanssa kalastelimme yhden kissanpennun (tai mummo kyllä sanoi sen olevan aikuinen, mutta meidän silmiin se oli pentu) ja hellimme ja syöttelimme sitä. "Napsu" oppi oman nimensä ja totteli meitä, kunnes se vain katosi.

 

Kun olin n. 11-12 vuotias, naapuriimme muutti saksanpaimenkoirapentu. Ihastuin pentuun välittömästi! Kävin melkein joka päivä katsomassa pentua, leikimme ja se usein nukahti syliini. Pentu kasvoi, mutta suhteemme vain syveni. "Repe" oli jo isompi kuin minä, mutta aina todella lempeä minua kohtaan. Tuntui, että ensimmäisen kerran sain syvemmän yhteyden eläimeen. Ja sinä hetkenä päätin, että oma koirani tulee olemaan saksanpaimenkoira. Pian Repe omistajineen muutti kauemmaksi, enkä kuullut siitä enää pahemmin. Nyt jo edesmenneellä Repellä tulee aina olemaan tassunjälki sydämessäni.

Vietin nuorempana paljon aikaa serkuillani ja heillä on aina ollut welsh corgeja. Corgit ovat aina olleet mieleeni, iloisen rehellisiä koiria, jotka näyttävät kyllä kaikki tunteensa. Kiersin heidän mukanaan paljon koiranäyttelyissä Assin emoa, silloin kun hän oli nuorempi. Näyttelyt olivat todella mukavia ja kivoja, mieleenpainuvin on ehdottomasti Kuopion kolme päiväiset näyttelyt v 2006. Vaikka mainetta ja kunniaa ei herunut, oli reissu kuitenkin aivan omaa luokkaansa. Aikaa kului ja serkkuni sanoi, että tekevät Assin emolla pentuja. Vinguin ja kinusin, äiti ja iskä olivat vastaan. Olin jo epätoivoinen, mutta kun kävimme pentuja katsomassa, äidin sydän ainakin suli. Niiden 11 pennun joukossa kökötti uhmaa täynnä oleva trikki tyttö, johon rakastuin välittömästi. Ja niin, meille muutti pieni koiravauva. Assi oli todella helppo pentu, oppi hetkessä sisäsiistiksi, uskoi (useimmiten) mitä hänelle sanottiin. Assi on ollut todellinen terapiakoira, auttoi esimerkiksi silloin kun sairastuin masennukseen, sain viettää Assin kanssa aikaa. Assi onkin aivan erityinen koira.

 

Muutimme 2012 ensimmäistä kertaa avopuolisoni kanssa yhteen (olimme tosin puolisen vuotta asuneet avopuolisoni serkun kämpässä Helsingissä) ja hinku ottaa oma lemmikki oli kova. Vuokraemäntä kuitenkin teki selväksi heti kättelyssä, että eläimestä on turha haaveilla, ainakin hänen kämpässään. Tuolla emme asuneetkaan kuin reilun vuoden ja 2013 loppuvuonna päätimme aloittaa suhteemme uudelta pohjalta, parisuhde alkoi hieman rakoilla monen vuoden yhdessäolon jälkeen. Helsingissä vuokraisäntä sanoi, että saatte ottaa vaikka sata koiraa jos haluatte. Sydämessäni oli vieläkin aukko saksanpaimenkoiralle, mutta olisi ollut suorastaan eläinrääkkäystä ottaa niin iso koira meidän pieneen kämppäämme. Ehkä vielä joskus! Keskutelimme eri vaihtoehdoista, milloin corgista, ranskan bulldogista, vinttikoirista, milloin mistäkin. Tuttumme tutulle syntyi Chihuahua pentuja, itse en aluksi ollenkaan pitänyt ajatuksesta, mielessäni oli stereotypia räksyttävästä ja purevasta pienestä kiukkuisesta koirasta, joka hyökkäilee kimppuun ja on ilkeä. Avopuolisoni sai minut puhuttua ympäri, mutta tuttavamme tekikin oharit. Näin jälkeenpäin olen ihan tyytyväinen, että teki, sillä pennut olivat rekisteröimättömiä, ulkomaalaisia ja kasvattajalle ei oltu myönnetty kennelnimeä. Ajatus chihuahuoista pysyi ja aloinkin etsiskelemään netistä.

 

Katsoin kaikki mahdolliset sivut läpi, haussa meillä oli jo hieman vanhempi n. 1 vuotias chihu, joka olisi jo melkein sisäsiisti ja pärjäisi yksin kotona. Vastaan tuli mitä kummallisempia yksilöitä, jotka olivat kyllä kaukana chihuahuoista. Teimme melkein vuoden töitä, kun törmäsin erääseen kenneliin, jossa myynnissä oli 7 kk tyttöchihu. Kiinnostuin tästä ja laitoin heti viestiä. Mukava kasvattaja kertoikin kaiken tyttöchihusta ja olimme jo menossa katsomaan häntä, kun kasvattajalta tuli viesti, että toinen perhe on menossa katsomaan tyttöä ja varmaan haluavat sen. Olin murheenmurtama ja sanoinkin avopuolisolle, että enää en jaksa etsiä koiraa, että pidetään tauko koiran hankkimisesta. Kasvattajalta tulikin päivää myöhemmin viesti, että hänellä olisi meille tarjota 8 viikkoista rohkeaa chihupoikaa, joka on hyvistä vanhemmista. Se sunnuntai meni täysin miettiessä ja pohtiessa, voimmeko ottaa pentua, mitä jos siitä tulee ongelmakoira, entä jos emme osaa? Avopuolisoni ehdotti, että kävisimme katsomassa ja kun pääsimme paikanpäälle, olimme täysin myytyjä. Ja se oli rakkautta ensisilmäyksellä, todellisesti.

Vaikka "kutsumusta" meillä ei ole chihuahuoihin ollut, on tämä ainakin toistaiseksi ollut se paras mahdollinen vaihtoehto. Ilari on kiltti ja reipas poika, jossa kuitenkin riittää uhmaa ja pilkettä silmäkulmassa. Lisäksi, pienen kokonsa takia sopii todella hyvin meille ja meidän elämäämme, tykkäämme reissata, jolloin koira on helppo ottaa mukaan.
Minulle koirat ovat kaikki ihania, riippumatta rodusta, väristä tai sukupuolesta. Saksanpaimenkoirissa on sitä jotain, mutta ihan samanlaisia tunteita herättää meidän petokin, pienoismallisena. :) Minulle tärkeintä on, että koirasta kasvaa tervejärkinen ja ihmisläheinen koira!

Ihana Heiskanen!

Pentuelämää

 

Meillä on viimeiset päivät ollut täysi tohina päällä ja kuten arvata saattaa, syypää siihen on meidän ihana Ilari. Pentu on sopeutunut meille todella hyvin, ollaan harjoitelleet ulos tekemistä ja ollaan jopa pantaa jo kokeiltu. Nyt koetaan pientä eroahdistusta, kun tämän maman piti taas lähteä töihin :( No, onneksi kohta alkaa hiihtoloma, niin päästään Iltsun kanssa viikoksi nauttimaan toisistamme <3 Olen aika paljon ollut kiinni pennussa, en ole mm. kerennyt tiskata, siivota, käydä pyykillä tms. Hieman kerkesin ammattietiikka-tehtävää tehdä kun Ilari nukkui päikkäreitä. Meillä on käynyt enemmän vieraita kuin ikinä, joka toisaalta on ihan hyvä, mutta itse en oikein pidä siitä, jos ihmiset tungeksivat meille/kutsuvat itse itsensä, eivätkä lähde kulumallakaan. Noh, varmasti on ohi menevä vaihe :) Meidän poitsu on todella iloinen ja aurinkoinen, totellee jo vaihtelevasti kieltoja, osaa tehdä tarpeensa alustalle ja muutamat kerrat jopa ulos. Tykkää kovasti leikkiä, mutta rakastaa myös vaan oleskella sylissä järsimässä luuta. Meidän pentu nukkuu suurimman osan ajasta, mutta hereillä ollessaan saa kyllä kenen tahansa suun hymyyn. Mä niin rakastan tuota poikaa! ♥ 

Uusi perheenjäsen

Kerrankin unelmat kävivät toteen ja vuoden etsimisen jälkeen vihdoin meille muutti ehkä maailman suloisin koiranpentu. Kävin hakemassa "Ilarin" lauantaina ja siitä lähtien ollaan harjoiteltu pentuelämää. Assin pentuajoista on jo jonkun verran aikaa, mutta ei nämä pentujen haasteet ole unohtuneet. Vaikka Ilari on ollut meillä vasta nämä pari päivää, on siitä tullut rakas ja tärkeä perheenjäsen. Ihana huomata kuinka toinen näin lyhyessäkin ajassa kehittyy ja oppii koko ajan lisää, toivon että meillä on elämässä monia ja taas monia ihania yhteisiä vuosia edessä! ♥ 

Assi lapsenvahtina :)

Ilarin kuulumisiin palailen mahdollisimman pikaisesti, sekä yritän tehdä myös lähiaikoina hänestä kunnon esittelysivun. 

21 vuotta

Kirjoitin tekstin, joka käsitteli asiaa vanhemisesta, synttäreistä, jossa kuulostin onnettomalta ihmisriekaleelta, joka ei ole onnistunut missään tai saanut mitään aikaiseksi. Ihmiseltä, joka ei ole mihinkään tyytyväinen, löytyy aina joku asia mistä valittaa, synkistellä ja masentua. Mitä järkeä kirjoittaa koko ajan olevansa tyytymätön johonkin, että ei olisi saanut mitään aikaan tai ei olisi minkään arvoinen? Jokainen on niin vanha miltä itsestä tuntuu, ilman numeroita ja laskemista. Tärkeintä on pysyä tässä hetkessä, toteuttaen tämän hetken asioita ja nauttia niistä. Haaveilu on tervettä ja tärkeää, mutta haaveisiin ei saa hukkua. Kyllä niidenkin aika joskus tulee!

Miksi haluaisin kirjoituksillani kuulostaa katkeralta parikymppiseltä, jolla oikeasti on vielä kaikki edessä? En minä ole katkera. Haluan olla onnellinen ja tyytyväinen päätöksiini mitä teen. Ennen kaikkea, minun pitää seistä itseni takana, jos haluan jotain, olen valmis tekemään töitä sen eteen. Pidettävä kiinni unelmien rippeistä ja toteuttaa sellaista elämää joka päivä, mitä haluan elää. En halua elää kenenkään muun elämää, vaan omaani.

21 vuotta tuntuu kieltämättä melko pitkältä ajalta, mutta on siihen mahtunutkin paljon kaikenlaista! Mm:

12 vuotta ratsastusta.

 

 

4 eri ammattikoulun aloittamista ja kolmen lopettamista.

  

5 vuotta yhdessä oloa rakkaan avopuolison kanssa.

 

Yli vuoden Helsingissä asumista.

 

 

Nuoruusvuosien kriisejä.

 

 

Hiljaista vanhenemista.

 

 

Uusia tuulia, vanhoja seikkailuita.

 

 

Paljon tärkeitä ihmisiä ympärillä ♥ 

 

 

Ei vanheneminen ole aina huono juttu, elämässä pitää mennä eteenpäin, nähdä ja kokea uusia asioita. Se, miten vanhenemme, on jokaisen oma päätös - voit olla katkera jokaisesta menetetystä vuodesta, tai voit olla toiveikas seuraavien vuosien varalle. Koskaan ei voi tietää milloin unelmat käyvät toteen!

Synttärisuunnitelmia ei oikeastaan ole, ajatuksena olisi joku kakku leipoa pitkästä aikaa. Ja onhan synttäreihin vielä 11 päivää aikaa :) 

 

 

 



Kiirettä pukkaa

Kuten jo aikaisemmissa postauksissa mainitsin, helmikuu on ja tulee olemaan todella hektistä aikaa. Oikeastaan tämä koko alkukuukausi jo on mennyt täysin hujauksessa kivoissa ja ei niin kivoissa asioissa.

Kokeisiin lukua :D

 

Koulu on kiristänyt otettaan varsinkin näin helmikuussa, ensimmäinen lääkelaskun tentti oli 2.2. (joka ei kauhean hyvin mennyt), anatomian tentti 11.2., tehtävien palautus 28.2., HUH! Olen onnellinen, että loma alkaa jo 6.3. Loma tuleekin enemmän kuin tarpeeseen. Vielä palatakseni kouluasioihin oli 4-5.2. koulullamme ensiapukurssi, joka vaikka olikin enemmän kuuntelua ja ylös kirjoittamista, myös melkoisen rankkaa. Tähän päälle monet ja taas monet tunnit jotka olen viettänyt anatomian opiskelussa tai lääkelaskuja laskiessa, ovat verottaneet kyllä todella.

 

Kaiken sen kiireen ja stressin keskellä on tapahtunut myös ihania asioita. Helmikuussa yleisesti tanssitaan Wanhojen tanssit, joita itse en tanssi, mutta siskoni kyllä. Päänvaivaa onkin tälle isosiskolle tuottanut milloin mitkäkin hiustenpidennykset, silmien rajaukset, korut ja sukkahousut, miten saisin omalla toiminnallani/teoillani luotua toiselle yhden ihanimmista muistoista mitä voi olla. Tuo 13.2. tuleekin olemaan kauhujen päivä, mutta varmasti myös yksi ihanimmista. Olen aika varma, että kyllä sitä tämä siskokin liikuttuu :')

Lisää salitreeniä

Ei siinä vielä kaikki, vaan olemme tässä salaa etsiskelleet koiranpentua pidemmän ajan, lähinnä tuloksetta. Olen laittanut yhteensä varmaan lähemmäs 40 kyselyä, toisiin on vastattu nuivasti tai ei vastattu ollenkaan. Nyt kuitenkin on onni potkaissut ja pääsimme yhtä poikasta jo katsomaan. Ajattelin, etten vielä hiisku tästäkään asiasta, en halua että salama iskee samaan paikkaan kahdesti ja joutuisin hyvästelemään uuden lemmikin, jo ennenkuin hän olisi meille tullut. Toivotaan sormet ja varpaat ristissä, että katala allergia ei nosta päätään tässä asiassa, tai tulee tupenrapinat!

Menossa serkun synttäreille, ei mun tukka noin paljon ole kai vaalentunut, toivottavasti ei ;_;

Itse olen lievästi yliaktiivinen ollut viimeisen viikon ajan, koko ajan on tehtävä jotain, mentävä jonnekkin, suunniteltava jotain ja tärinä onkin jäänyt päälle, enkä oikein osaa rauhoittua missään. Olen oikeasti super onnellinen tulevasta lomasta, lomaahan en taas ole viime vuoden huhtikuun jälkeen pitänyt, eli tekee vaan hyvää. Lisäksi toivon todella, että hyvät asiat oikeasti tapahtuvat ja huonot jäävät loukkuun matkan varrella. Viimeaikoina on ollut niin paljon pettymyksiä ja epäonnistumisia, vihdoin olisi minunkin aika saada tuntea onnistumista, iloa ja onnea! Onnellista helmikuun jatkoa sinne jokaiselle ja ihanaa lähestyvää ystävänpäivää! :* T:Yksi pumpulipää, joka on popsinut liikaa onnellisuuspillereitä.

P.s. kaiken lisäksi on vielä synttärini 22.2., joista myös tulossa postausta, jos toistakin :)