Mitä on tuon hymyn takana?

Voitko uskoa tätä kuvaa katsellessa että tuon hymyn takana on jotain muuta, jotain täysin sanoinkuvaamatonta? Surua, yksinäisyyttä, masennusta, epätoivoa? Niin on minunkin asiaa vaikea uskoa. Elinvoimainen ja iloinen nuori, elämä edessä, vailla huolen häivää. Se ei ole totta, se ei ole totuus. Paljon surua ja alakuloisuutta. Pettymyksiä ja menetyksiä. Nuoreen elämään on mahtunut jos jonkinmoista käännettä, hyvää ja pahaa. Syrjäytyminen, ystävien menetys, yksinjääminen. Kuin olisi heitetty yksin johonkin täysin tuntemattomaan, ilman mitään turvaa, ilman mitään tuttua. Koko elämä perustuu ainoastaan selviytymiseen. Minä pärjään, minä pärjään yksin! Olen aina pärjännyt ja tulen aina pärjäämään, kävi miten kävi. Minulla on minun ajatukseni ja ne ovat minun omiani, niihin ei kukaan pääse käsiksi. Yksin jääminen on ollut se asia, joka minut on pitänyt hengissä, valitettavasti. Kun huomaa kaiken pahan kohdistuvan itseensä, joidenkin muiden ihmisten takia tai muiden toimesta, ei sitä halua kohdata uudestaan. Uudestaan ne pettymykset, mitä joku tuotti. Ne unelmat, jotka hajosivat tuhanneksi sirpaleiksi jonkun toisen ihmisen takia. Kaikki ne lupaukset, jotka rikottiin. Valheet, paha olo, satuttaminen, puolin ja toisin. Siksi päästän hyvin harvoin ketään lähelleni, ketään katsomaan sieluani ja sitä kuinka suunniltaan surusta se on.

Tärkein voimavarani näiden ajatusten kanssa on ollut perheeni. Maailman paras perhe. Vaikka en voi puhua läheskään kaikesta heidän kanssaan, eikä minun tarvitsekaan, he tietävät millainen olen, että minulla on ollut ja on yhä vaikeaa, etten ole välttämättä se hymyilevin ja iloisin tyttö, vaan he hyväksyvät minut tälläisenä, eivätkä lähde muuttamaan minua. Tälläinen minä olen.

Miten? Miksi? Esitän itselleni joka päivä. Jos olisin tehnyt jotain toisin, olisiko minusta kasvanut tälläinen kuin olen? Erakko luonteeltani, omien ajatuksieni herra. Jos en olisikaan sanonut ei voisinko olla jossain muualla, jonkun muun seurassa, voisiko minulla olla ystäviä? Jos olisin sanonut kyllä olisinko edes enää täällä? Olisiko asiat hyvin vai huonosti? Olisinko silloin onnellisempi? Jossittelu on täysin turhaa, menneelle emme voi enää mitään, sen sijaan tulevaisuuteen on vielä mahdollisuus. Meillä on mahdollisuus selviytyä. Sitähän tämä elämä on, selviytymistä, päivä kerrallaan kohti uusia haasteita. 

 En kadu sitä millainen olen, vaan olen kuulostaa hyvin ironiselta kiitollinen siitä, että sairastuin masennukseen, että koin kaikki ne epätoivon hetket, kaikki pakenemiset, itkut itkujen perään, kaiken sen tuskan. Se opetti minulle miten täällä eletään, miten täällä pärjätään. Sen opetti kuinka vahva pitää olla selvitäkseen. Ja sen taipaleen kävin yksin, ja käyn edelleen. Kaikki vastoinkäymiset täytyy käydä yksin. Taivaltaa läpi valovuosien, läpi avaruuden, läpi sen tuskaisen suon, itse, minä yksin. Välillä on huonoja hetkiä, silloin mietin, mistä kaikesta olen jo selvinnyt, mitkä vaikeudet olen jo voittanut, jolloin paha mieli alkaa muuttaa muotoaan. Alan miettiä kaikkea hyvää mitä saan vielä kokea, kaikkea sitä onnistumista ja voitonhetkiä, kaikkea minkä takia täällä ollaan. 

Masennus on sairaus siinä missä muutkin, syövät, kasvaimet jne. Masennus voi olla tappava sairaus. Masennus ja siihen reagoimattomuus ovat haudannet monet itseni kaltaiset yksinäiset siipirikot. Masennus vaatii veronsa ja hyvin harvoin antaa mitään takaisin, saati anteeksi. Masennuksesta on kasvanut itselleni vahvin ja vanhin ystävä. Vaikka se on vienyt minut pohjalle, ollut se joka minua haavoitti, se joka halusi minun ajattelevan pahaa, vihaa maailmaa kohtaan. On se tuonut minulle myös jotain hyvää. Olen oppinut arvostamaan ajatuksiani. Välillä masennus kontrolloi ajatuksiani, saa minut kirjoittamaan asioita täysin erilailla, eri kielellä kun itse koskaan kirjoittaisin. Masennus on opettanut arvostamaan tätä elämää, mitä vielä on jäljellä tässä risaisessa elämässä. Mikään, ei mikään, ole itsestään selvyys. Asioiden eteen tarvitsee tehdä töitä, antaa palan itsestäni. Vaikka moni ihminen on vienyt palan itsestäni mennessään, vaikka sydän on rikki, halkeillut kuin posliininukke, jonka raivoisasti lapsi on heittänyt lattialle, korjaa sydän itseään pala palalta, kasvattaa sydäntä takaisin ehjäksi. Mutta ei sydän silti suojatta jää. Kun kokee traagisia, dramaattisia, satuttavia asioita, sydän suojatakseen itseään, kasvattaa ympärilleen suojamuurin. Siitä ei ole mitään muuta haittaa kun, että siitä ei pääse helpolla läpi.

Se ei kuintenkaan tarkoita sitä, etteikö minulla olisi tunteita. Ettenkö tuntisi rakkautta. Väärin. Rakastan niin, että tuohon reikäiseen sydämeen sattuu. Otan usein ihmisten surut ja murheet omalle kontolleni, omalle omalletunnolleni. Otan koko maailman vihan niskaani. Mielummin minä, kuin joku muu. Saatan tuntea empatiaa ja välittämistä ihmistä kohtaan, jota en edes tunne. Välillä synkän matkan varrella tarpoessani löydän näitä enkeleitä, valonlähteitä. He tekevät matkasta paljon helppokulkuisemman. Vaikka olet yksin, et silti ole yksin. Ympärillä on paljon valoa ja rakkautta, sille joka sitä etsii.