Rodeota ja kipeitä jalkoja

Tiistaina kävin taas Tuplaa moikkailemassa. Odotukset olivat korkealla viime kertaan nähden. Perillä Tupla oli hieman apaattinen, verrattuna aikaisempiin kertoihin jolloin paikalla pysyminen oli mahdottomuus. Selkään päästyäni huomasin Tuplan olevan todella laiska. Noh, se nyt ei sinänsä ollut mitään uutta, onhan se aika laiska tapaus. Ravityöskentely oli todella outoa, ihan kuin Tupla olisi hiukkasen ontunut. Jatkoin kuitenkin työskentelyä. Otin muutamat laukat, ja ne sujuivat todella mukavasti. Sitten - taas lähti kunnon rodeot. Onneksi pysyin tällä kertaa selässä!

Rodeon jälkeen otin vain ravia - ja taas, Tupla oli aika epäpuhdas. Se on kuulemma ollut nyt muutamana kertana epäpuhdas, tallinomistaja sanoi sen johtuvan Tuplalla olevista kinnerpateista. Mutta tällä kertaa Tupla mielestäni varoi enemmän vasempaa etujalkaa. Täytyy katsoa, toivottavasti on jotain ohimenevää :) 

Asiaa ujoudesta ja jännittämisestä

"Joo o, ihan totta, en uskaltanut mennä edes kauppaan, jos en ollut suunnitellut ja moneen kertaan harjoitellut mitä kassa voisi minulle sanoa tai mitä itse joutuisin sanomaan."

Haha, ja tämä pitää paikkaansa. Ja monen monta muutakin, nyt hulvatonta silloin maata kaatavaa, tilannetta. Eli asiaa, jossain lähellä murrosikää, alkaneesta ujoudesta ja arkuudesta. Teininä olin todella ujo. Edes sana todella ei riitä oikeasti kertomaan kuinka ujo olin. En uskaltanut sanoa tai tehdä yhtään mitään! Kaikkia tunteja jännitin suunnattomasti, jos minulta satuttaisiin kysymään jotain. Enkun ja ruotsin tunnit olivat pahimpia, silloin yleensä kappaleita käytiin niin läpi, että jokainen luki vuorollaan ääneen pienen pätkän. Yleensä tunneilla oli tietty taktiikka, eli lause per oppilas. Laskin aina oppilaat ja lauseet, jolloin tiesin mikä lause kohdalleni sattuu. Harjoittelin ennen omaa vuoroani monia kertoja tuota lausetta, ennen kuin lausuin sen muille luokkalaisille. Sydän pamppaili, kädet hikosivat, pienellä piipittävällä äänellä sain sanottua koko lauseen, yleensä erittäin huonolla englannilla tai ruotsilla.

kuva

Ujous ja arkuus ei kohdannut minua vain koulussa, vaan myös vapaa-ajalla. Tuttujenkin ihmisten lähellä jouduin miettimään lausetta, lauseenrakennetta, sen oikeellisuutta, ennen kuin pystyin jotain jollekkin sanomaan. Usein jätin asiani sanomatta. Pelkäsin, että jos sanon vaikka jonkun sanan väärin, saisi muut siitä naurunaihetta. Pelkäsin tekeväni itseni naurunaiheeksi, koska hei, eihän mikään ole pahempaa kuin muiden ilkkuminen. Porukassa olin aina se joka oli hiljaa, jopa parhaille kavereille tai perheelle jouduin todenteolla miettimään voinko sanoa näin, sanotaanko toi sana nyt noin, taipuuko toi sana tolleen, onko tässä nyt oikea lauseen rakenne. Kerran junassa olin matkaamassa Mäntsälästä Helsinkiin. Olin harjoitellut miljoonia ja taas miljoonia kertoja sanomaan "Moikka, juniori Mäntsälästä Helsinkiin" *junamies naputtelee laitteeseen* *annan rahat* *junamies antaa lipun* "Kiitos!" Ajatelkaa, harjoittelin kaikki tilanteet mitä elämässä eteen tuli, monia monia kertoja. Tuolla onnettomalla kerralla menin sanomaan "Moikka, juniori Keravalta Helsinkiin." Junamies naureskeli ja sanoi ettei vielä edes olla Keravalla. Itku kurkussa korjasin, että ei kun Mäntsälästä. Ja tästä kehiintyi kammo entistä enemmän. Mä sanoin väärin! Tää on maailman loppu!

No ei siinä vielä kaikki. Asia, joka on vieläkin vaikeaa minulle, on soittaminen. Oli se sitten tuntemattomalle, tutulle, kaverille, poikakaverille, perheelle, ihan kelle vaan. Kirjoitin, ja kirjoitan edelleen paperille, mitä minun pitää sanoa tai kysyä, kirjoitan jopa omat tietoni ylös, jos menen jotenkin paniikkiin, että unohdan kaiken. Puheluihin vastaaminen on ihan helppoa, koska silloin minä en ole se jonka tarvitsee kysellä, minun tarvitsee vain vastata. Kerran, olin soittamassa lävistyspaikkaan, että tehdäänkö heillä kielilävistyksiä. Kaksi tuntia, kaksi tuntia, kirjoitin viidennettä kertaa mitä minun piti kysyä, tsemppasin itseäni, pyysin jo äitiäni soittamaan ja sopimaan lävistysaikani. Saan lietsottua itseni aina hirveään paniikkiin, ihan kuin puhelimen päässä oleva pystyisi tulla kännykästäni läpi ja syödä minut.

kuva

Mites nyt? Olenko antanut ujouden ja arkuuden ottaa vallan elämästäni ja elän jotenkin ylivarovaista elämää ilman kontakteja? En sentään. Ainoa tälläinen "tapa" mitä on jäänyt on tuo puhelin asia. Vaikka olen yrittänyt treenata tuota, soitan itse palveluihin mihin tarvitsee, joka kerta kylmähiki nousee otsalleni. Kun puhelu on ohi, olen kuin maailman sodasta selvinnyt. Kuulostaa todella tyhmältä, mutta mitä ihminen pelolleen voi? Muut asiat ovat todellakin jääneet. Toki, olen edelleen varovainen ja uusien ihmisten kanssa ujokin, mutta tiedostettua ongelman, yritän ratkaista sen laittaessani itseäni likoon ja puhua uusienkin ihmisten kanssa, jos ei muusta niin vaikka säästä. Kalajoella käydessämme avokkini veljellä, kerroin veljen vaimolle tästä ujoudesta. Hän tokaisi, "No ei olis susta kyllä uskonut, olet mun mielestä todella avoin ja jopa puhelias!" En kuitenkaan esitä olevani puhelias tai avoin. Haastan itseäni keksimään jutun aiheita, ja yleensä tästä innostunkin jatkamaan keskustelua yllättävän paljon. En myös pelkää paljastella arkojakin asioita, kuten en niitä pelkää täälläkään paljastella. Silti, tulen varmasti aina olemaan varovainen ja pohdiskelija, joitain asioita on hyväkin miettiä ensin, ennen kuin päästää ne muiden kuulolle. Tietty spontaanisuus ei ole tietenkään pahasta, mutta ei se nyt ole pahastakaan jos se puuttuu.

Tälläinen kilometri-postaus taas vaihteeksi, toivottavasti jaksoitte lukea. Kertokaa toki jos samaistutte tähän, tai ette. Tästä aiheesta voisi kirjoittaa vaikka kirjan, ja tulen vielä palaamaan aiheeseen. Lisäksi ajattelin kirjoittaa myös ihan pelkästään jännittämisestä, koska se itseasiassa vielä pahempi asia kuin ujous. Kun jännittää ihan kaikkea, oli se sitten koulu, koti, työmatka, kavereiden näkeminen. Tästä asiasta voisin postauksen verran pohdiskella, mistä se on kehittynyt ja miten siitä saisi yliotteen. Lisäksi voisin kirjoittaa peloista, niiden tunnistamisesta ja ennaltaehkäisystä.

Haastakaa tekin itsenne, millainen persoona juuri sinä olet? Oletko hermoheikko jännittäjä, vai täysin spontaani lonkalta heittäjä, joka miettii sanomisiaan vasta jälkikäteen? 

Bloglovin!

Seuraa blogiani nyt myös Bloglovinista!

"Onhan mun saatana saatava lapsi, kaikki muu on joutavaa."

Hienot sanat tuossa Happoradio- Vakava nainen biisissä! 

Muutamia neulomisjuttuja on taas valmistunut, ja jos et otsikosta hokannut, niin lapsille. Tarkemmin vauvoille 0-6 kk ikähaarukalla. Langat ovat vauva-ystävällisiä, eli todella pehmoisia. Ja silleen.

Lapaset pikkukäsille ilman peukaloa

Juhannuksesta aiheutunut kiukku ja paha olo eivät ole vielä pahemmin purkaantuneet, ja siksi koko päivä on ollut pelkkää kiukuttelua ja v*ttuilua. Ja jos kaikki muutkin saavat mielensä mukaan kiukutella niin miksen minäkin? Ja tällä hetkellä on kiukkumoodi kyllä käännetty täysille, ja sen aiheuttajat saavat syyttää ainoastaan itseään. Huhhuh.

Tarkoitus oli siis julkaista tälläinen söpöstely, mutta ei tästä nyt valitettavasti sellaista tullut :D Joku toinen kerta sitten. Ja kuvatkin ovat kaikkea muuta kun hyvälaatuisia, kun tajusin vasta illalla ruveta kuvailemaan.

Juhannus

Juhannus ei nyt mennyt ihan niin kuin oli suunniteltu, ja muutama varsin ikävä juttu pilasikin tunnelman täysin. Noh, itse kun en mikään juhlija ole, niin se nyt loppupeleissä ei paljoakaan haitannut, mutta paremminkin olisi voinut mennä. Olimme siis mökillä, eikä tehty oikeastaan yhtään mitään, sen takia kuvasaldokin on minimaalisen pieni. Pidemmittä puheitta, tässä näitä nyt olisi.

"Sinut on valittu Sosiaali- ja terveysalan perustutkinto, lähihoitaja-koulutukseen"

Vihdoin, asiat alkavat loksahdella pikkuhiljaa, omassa tahdissa paikoilleen. En tiedä oletteko jo täysin kyllästyneet näihin hehkutus-postauksiin, mutta mä en. Positiivinen fiilis kihelmöi mahassa ja en malta odottaa kun sanat muuttuvat teoiksi. Nimittäin pääsin hakemaani kouluun, kuten edellisessä postauksessa vähän vinkkailinkin! Kyllä monien lukukertojen, tuuletusten, itkun sekä naurun seasta tajusin, että mä pääsen opiskelemaan!

Opiskelu on ollut minulle todella sekava aihe, kirjoittaa ja käsitellä konkreettisesti. En ole koko pienen elämäni aikana pitänyt opiskelua yhtään minään, olen antanut elämän kuljettaa, ilman pakollisia opiskeluja. Ja en kyllä kadu mitään! Monen vuoden työkokemus on ollut eduksi, olen saanut paljon itseluottamusta ja asiakashenkisyyttä. Lisäksi olen onnistunut elättämään itseni aina aikuistumisesta asti, johon olenkin tyytyväinen. Mutta niinkuin haastattelua odotellessani mukava nainen sanoi minulle: "ilman opiskeluja ei valitettavasti pärjää tässä maailmassa. No onneksi sä olet vielä noin nuori, sulla on kyllä aikaa opiskella" Ja hän hipoi keski-iän maagista käyrää ja haki kanssani niinikään lähihoitajaksi! Koskaan ei ole liian myöhäista opiskella uusi ammatti ;)

Nyt ainakin tällä hetkellä odotan opiskelemaan pääsyä enemmän kuin innoissani! En malttaisi edes odottaa elokuuhun. Samalla kuitenkin pelkään muutoksia, mitä jos en saa jatkaa nykyisessä työpaikassani opiskelujen ohessa? Jos en saakkaan mistään töitä? Minimi tuilla pitäisi yrittää selviytyä suht tyyriistä vuokrasta, ruuista ja elämisestä muutenkin. Huhhuh, nyt en jaksa murehtia moisista käytännönasioista. Tällä hetkellä olen niin onnellinen irronneesta opiskelupaikasta, joten murehditaan näistä asioista sitten kun niiden aika on!

En tiedä ehdinkö nyt juhannuksena postailemaan mitään kovinkaan tähdellistä, joten postasin tai en, oikein hyvää ja rauhallista juhannusta blogin lukijoille! Juhannuksesta tulee ehkä aikas mielenkiintoinen, joten postausta siitäkin tulossa. Tänään jos kerkiän, kirjoitan muutamia mielipidepostauksia valmiiksi ja julkaisen niitä tällä "minilomalla".

OLKAAHAN IHMISIKSI, HYVÄÄ JUHANNUSTA!

Hius-asiaa

Hihiii oon ihan tohkeissani. Kerrankin uskalsin ulkonäköisesti yllättää ja repäistä ihan täysillä. Olen todella arka tekemään oikeastaan mitään muutoksia oli se sitten elämässä, ulkonäössä tai vaikka blogissa. Alkuviikosa uudet pidennykseni saapuivat postissa, ja pettymyksekseni olivat liian tummat silloiselle hiusvärilleni. Erittäin onnistuneen Tuplailun jälkeen suuntasimme kauppaan kun ostosaikaa oli abouttiarallaa kymmenisen minuuttia. Nappasin ensimmäisen vaaleamman ruskean sävyisen ja sitten äkkiä kotiin värjäämään. Aine kerkesi olla päässäni ehkä viis minuuttia kun katsoin peiliin.

"Apua täähän on melkeen musta!"

Ja pesimpä värin äkkiä pois. Ja tulihan siitä sellanen tuhkan värinen. Pelästyin ja ehkä hieman järkytyin, föönaamisen jälkeen tukka alkoikin näyttää jo todella kivalta. Ainoa vaan oli, että ihan liian tummat uusiin pidennyksiin. No voi hitsit. Päätin kuitenkin tunkea pidennykset päähän ja vau! Vaikka olivat keskenään ihan eri väriset, sopivat silti keskenään ainakin omasta mielestäni hyvin yhteen!

 Kertokaa toki omat mielipiteenne! Tykkäättekö monivärisistä hiuksista?

Ps. Pääsin sinne hakemaani kouluun! Jeeeee.. Varmaan kirjoitan siitä hehkutuspostauksen jossain vaiheessa :)

Ehkä onkin niin, että elän vain kerran

 
Elämä on ristiriitaista, täynnä surua, tuskaa sekä onnea, iloa ja valoa. Ehkä onkin niin, että täällä eletään vain kerran? Eikö siitä pitäisi silloin nauttia suruineen kaikkineen. Mutta eihän se tietenkään voi niin yksinkertaista olla? Eihän?
On yö, ja ajatuksia virtaa taas enemmän kuin aikoihin. Mietin menneisyyttä. Mietin tulevaisuutta. Mietin tätä hetkeä. Ajatuksia on niin vaikeaa pukea sanoiksi, mutta yrittänyttä ei laiteta. Muistoja tulvii pintaan, enkä oikeastaan edes estä niitä. On vaikeaa uskoa, että oikeasti nautin elämästä. Vielä vähän aikaa sitten en nauttinut. Nyt olen löytänyt taas sen punaisen langan, joka johdattaa läpi tämän kivisen tien. Tien johon on mahtunut paljon pettymyksiä, paljon pahaa, vihaa, kateutta. Enää ei minun tarvitse olla kateellinen tai vihata ketään. Koska viimein elämäni on mallillaan, ja viimein elämä on ihanaa. 

Vaikka en usko, että kuoleman jälkeen eläminen tyysti loppuu, herättivät nämä sanat ehkä hieman pelkoa ja ahdistusta: Ehkä onkin niin, että elän vain kerran. Kerran, ja sitten loppu. Mitä jos en ehdi toteuttaa kaikkia unelmiani, toiveita, tavotteita? Olenko sitten epäonnistunut tässä tehtävässä maanpäällä? Vai olenko niin onneton, etten pääse taivaaseen? Jos sinne on keneltäkään pääsyä?

Tällä hetkellä, vaikka ajatukset viilettävät pitkin Haadeksen tuonelaa ja toisaalla pienten Cupido enkelten luona, on hymy silti herkässä. Vaikka pitkin iltaa olen kuunnellut masentavia biisejä, eivät nekään ole minua voineet masentaa tai pilata fiilistä. Jos täällä tosiaan eletään vain kerran, on siitä kerrasta tehtävä niin ikimuistoinen kuin olla ja voi. Toteuttaa niitä asioita mistä haaveilee, sekoilla huolella, rakastua, nauttia, itkeä silmät päästä, murehtia, syödä jäätelöä koko päivä, matkustaa jonnekkin maailman ääriin, perustaa perhe, muistella vanhana teinivuosien hölmöilyä. Näitä kaikkia minä odotan elämältä, osan se onkin alkupalana jo tarjoillut.

Neulalla silmään sitä joka vanhoja muistelee, nyt elämme tässä hetkessä. Tehdään tästä ehkä ainoasta elämästä elämisen arvoinen ja siinä samalla maailmasta parempi paikka elää. Halataan, paljon ja aina. Rakastetaan vilpittömästi, aidosti ja ehdoitta. Unohdetaan, kaikki mennyt. Eletään nyt! 

Treffeillä

Kun seurustelua on kestänyt pitkään, alkaa arki olla jossain vaiheessa jopa tylsää yhdessä. Hyvä tapa on lähteä kohentamaan tulta, eli vaikkapa leffaan, syömään tai ihan vaikka yhdessä ajelemaan taikka lenkille. Meidän valintana tällä kertaa oli lähteä leffaan!

Olemme avopuolisoni kanssa olleet yhdessä nelisen vuotta, ja varsinkin seurustelun alkuaikoina hänellä oli tapana viedä minua leffaan. Viime aikoina leffaan meneminen on vähän jäänyt sekä unohtunut, mikä on aika harmillista. Sillä me molemmat pidämme elokuvissa käymisestä, herkkuineen päivineen. Leffana tällä kertaa oli Miljoona tapaa kuolla lännessä joka olikin ihan mahtavan hyvä! Molemmat saimme nauraa sydämemme kyllyydestä, ja näin pienikin teko teki kyllä hyvää parisuhteelle.

Viime aikoina kotielämä onkin maistunut enemmän kuin hyvin, liekö sitten juuri tästä hyvästä vaiheesta parisuhteessa. On mahtavaa, kun tavallaan tuntee toisen perin pohjin, sitten hän osaakin yllättää maailman suloisimmilla teoilla (esimerkiksi tämä). On se vaan niin ihanaa, kun on joku jolle voi kertoa kaiken, hyvät ja huonot asiat, hänen tuomitsematta. Pus :3

Jottei menisi yliromanttiseksi, muitakin postauksia taas tulossa. Muunmuassa muutamia uusia käsitöitä sekä ostoksia olisi esittelemättä. Lisäksi olisi tarkoitus paljastaa lisää tästä meidän kämpästä, siitä edellisestä postauksesta niin paljon pidettiin. :) Sekä tietysti kauan lupailemiani kännykän tyhjennys postauksia.

Ehdotuksia postauksista saa heitellä, toteutan mielelläni toiveita. :) Nyt menen takaisin siivoamaan, näkyillään!