Riittämättömyys

Elämä on vaikeaa, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Asenne elämää kohtaan on kaikkein ratkaisevin, jos asenne on Minä olen tälläinen kuin olen ja ylpeä siitä kertoo itsetunnosta, joka voi olla todella hyvä. Oma asenteeni on tällä hetkellä Olen riittämätön. Olen valittaja, kriittinen ja suoraan sanottuna pelkään elämää. Olen aina mielestäni huono, vaikka tekisin kaikkeni. Vaikka olisin hyvänäköinen, olen silti mielestäni ruma. Vaikka antaisin kaikkeni, kaiken, se ei silti riitä. Mikä loppupeilessä on tarpeeksi? Koska olen tehnyt kaikkeni? Olisinko vielä voinut tehdä paremmin tai toisin? Mitä minun pitää tehdä että riitän?

Itsetuntoni on ollut todella huono vuosien varrella, se on muokannut minusta ihmisen joka ei minulle riitä. Haluaisin aina olla parempi. Haluaisin olla se josta pidetään, jolla on kavereita ja jota kutsutaan joka viikonloppu vähintään viisiin juhliin. Haluan pärjätä. Haluan olla kova, luja, haluan pitää puoliani ja ajatella vain itseäni. Haluan olla hyvä, eikun parempi, paraskaan ei minulle riitä. En halua, että ihmiset näkevät minun oikeasti olevan todella heikko, joka särkyy pienestäkin kritiikistä. Koska se olen! En ole, enkä ikinä tule olemaan mitään "haluaisin"-listalta. Tulen aina olemaan se, jolle mikään ei riitä, joka tekee kaikkensa saavuttamatta yhtään mitään. Tulen aina olemaan sosiaalisesti huono. Tulen aina arvostelemaan itseäni. Tulen aina tuntemaan syyllisyyttä kaikesta mitä teen tai ajattelen.

Miksen voi vain oppia pitämään tästä ihmisestä joka elää elämääni? Miksen voi joskus ajatella häntäkin, kaikkea sitä mitä hän on kokenut ja selvinnyt? Jolle jokainen päivä on selviytymistä? Miksen voi arvostaa sitä, kuunnella ja kertoa tuntemuksista? Miksi se on niin vaikeaa kuunnella itseään, rajojaan, arvojaan, mielipiteitään? Miksen voi ajatella että kelpaan? Tälläisenä kuin olen.



Syksyn kännykkäkuvia!



Duckface, fuckface..

 Kännykkäkuvat taas kehiin! Luulin ottavani hirmu vähän kuvia mutta johan taas parissa kuukaudessa on kiitettävästi kuvia otettu (toiset asiallisia, toiset vähemmän, kuten ylempi köh) Turha lupailla mitään, mutta koulurumba alkaa pikkuhiljaa helpottaa tehtävien osalta, jolloin ehkä saan blogia uudistettua sekä kirjoitettua postauksia hieman varastoon. Kuulostaa melkein liian hyvältä ollakseen totta? :') Mutta kuvien kehiin mars..

Kissalla tuskallisen mukavan näköinen asento :D



Löysin itseni <3



Odottelin avokkia parkkipaikalla ja tälläinen ylisöpölintunen lennähti aivan viereen :)

Sieniä! Vaikka sienestystunnit tänä syksynä voi todellakin laskea yhden käden sormiin, saatiin aika hyvä saalis talven varalle.

Mökillä persikkatorttua ja omia mansikoita <3

Ja lisää sieniä

Tulipas huono kuva valittua, kädestäni poistettiin ehkäisykapseli, joka on asennettu 2011. Oli muuten kivuliaat pari päivää (viikkoa kröhöm) kapselin poiston jälkeen. Tästäkin olen suunnitellut kirjoittavani, jos kansaa kiinnostaa :)

Sain kun sainkin kookospähkinän auki! Meni vain about 4 tuntia ._.

Oltiin katselemassa ja kauhistelemassa tulipaloa :o

Ja lintsillä stalkkaamassa :) Laitteisiin ei vielä uskallettu :)



Laivallekkin lähettiin, aika extempore



Sitten kärsittiin vuosisadan hirveimmän flunssan! Kannatti juoksennella puolalasti huoh..

Hihi, Kuisman päivä :)

Saatiin inspiraatio äidin kanssa vaahteraruusuista, joita tuli väsättyä useampikin.

Sekä tein elämäni ensimmäisen pullapitkon itse! Joskun päiväkodissa olen auttanut pitkon teossa mutta itse minä yksin en ole koskaan tehnyt. Haasteiden kautta voittoon :)

Ja ruusuja :)



Vain elämää ja pizzaa nam!



Meikkikokeiluja ja poseerauksia, enkä ole alasti :)

Ja viimeisenä muttei vähäisempänä korvakuvaa Denisestä ja taustalla tonttuilevat Milla ja Pete.



Luomisen tuskaa

Kirjoittaminen tuntuu tähän elämänaikaan lähes mahdottomalta - koulussa odotetaan monen sivun mittaisia pohdintoja, raportteja ja ryhmätöitä, jopa minä, joka yleensä aina olen valmis kirjoittamaan aiheesta kuin aiheesta, olen alkanut väsyä kirjoittamiseen. Tuntuu ettei aivotoimintani ole niin terävää kuin vielä vähän aikaa sitten, vai voiko kirjoittamiseen turtua? Voiko jossain kohtaa ajatukset vain loppua? Siinähän sitten mietitään mitäs sitä kirjoittelisi, kun mielen sanainen arkku on tyhjä.

Koulun etätehtävät yllättivät totisesti minut. Luulin, että kirjoittaisin poikittaisella kynällä jokusen sanan ja saisin täydet pisteet. Niinhän mä oon aina koulutehtävät hoitanut. Takanani oli ryhmätyö lähihoitajan historiasta, ja vastauksiahan (ei tietenkään, tyhmä) löytynyt netistä, vaan jouduin talsimaan kirjastoon, jossa olen ehkä viimeeksi yläasteella vieraillut, ja jouduin lukemaan kirjoja, osatakseni kertoa oikeita asioita. Ja tämä vei aikaa! Opin, etten voi aina mennä sieltä mistä aita on matalin, vaan joskus täytyy jopa tehdä töitä asioiden suhteen. Enkä voi piiloutua enää verhon taakse ja sanoa, kun mä olen niin hyvä kirjoittaja. No olenko? En.

Tuntuu hauskalta, että automaattisesti, kun kirjoitan paljon, miellän itseni hyväksi kirjoittajaksi. Siskoni kysyi, miksi whatsupissa keskustelen avopuolisoni kanssa passiivisesti, eli neljännessä persoonassa. Esimerkkinä: Mitä tekee? on aika osuva. Ja minä, joka olen kirjoittamisessa niin mestari, teen tälläisiä virheitä päivittäin. Oikeasti olen aloittelija kirjoittamisessa, jolla ei ole ainuttakaan muistikuvaa yläasteen äidinkielentunneista (saati mistään oppitunneista).

Vaikka tapani käsitellä asioita on lähinnä virheideni kalastelua ja itseni aliarvioimista, voin sanoa, virheistä huolimatta, kirjoittaminen on kuitenkin se osa-alue, missä olen vahvimmillani. Olen huono sanallisessa viestinnässä ja stressaan usein kohtaamisia ja varsinkin tilanteita, joissa minun pitää puhua ja joissa minua kuunnellaan. Kirjoittaminen on usein stressitöntä, ja helppoa, ottamatta huomioon kaikkia niitä miljoonia kielioppivirheitä, joita teen. En lisäksikään ole se, joka kauhistelee, kuinka taas pitää kirjoittaa monta sivua tekstiä, voi voi mistäs nyt kirjoittaisi.

Kirjoittaminen tuntuu tällä hetkellä todella hankalalta, mutta se on ainoa tapani purkaa ajatuksiani. En pysty kertomaan asioita (varsinkaan vaikeita) puhumalla, en edes lähimmille ihmisilleni. Kirjoittamalla osaan kertoa asiat juuri niinkuin ne ovat, enkä kirjoittaessa pahemmin mene "lukkoon" niinkuin puhuessa. Jos kirjoittaminen muuttuu mahdottomaksi, kuinka sitten saan purettua ajatukseni? Kenelle? Miten? Näihin leijaileviin kysymyslauseisiin on hyvä päättää tämä postaus. :)  

Katsaus menneeseen

Haluan olla rehellinen niille, jotka blogiani lukevat. Aika, ei ole pahemmin riittänyt bloggaamiseen, saati muuhunkaan ns. välttämättömään asiaan. Koen tästä todella huonoa omaatuntoa, haluaisin kirjoittaa, haluaisin tehdä montaa muutakin asiaa mitä en voi todellakaan tehdä, ainakaan nyt. Yritän löytää aikaa myös ajatusten purkamiseen tänne blogiin, läksyjen ja kotitöiden lomasta.

Olen viime aikoina kokenut paljon riittämättömyyden tunnetta ja pahaa oloa. Tuntuu, ettei kapasiteettini riitä ihan kaikkeen, mutta asioiden poistaminen päiväjärjestyksestä, on todella haasteellista. Tärkeimpänä minulla menee kuitenkin terveys ja hyvinvointi, sekä minun, että läheisteni, eikä ole niin tärkeää asiaa olemassakaan, millä riskeeraisin molempia, tai jompaa kumpaa näistä. Mistä voi karsia? Tällä hetkellä olen karsinut: yöunista, parisuhteen yhteisestä ajasta, perheestä, oikeastaan kaikista niistä mistä en halunnut karsia. Kuinka vaikea voi olla ihmisen mieli, tiedän mitä tarvitsen, mutta en noudata sitä. Luulen, että kun joku asia on tehtävä, se on tehtävä, vaikka millä uhalla. Ei sen näin pitänyt mennä! Laitoin tärkeysjärjestykseen asiat mm. tässä postauksessa jossa sanoin, että minä osaan huolehtia itsestäni ja muista, minä pystyn päättämään mikä on tärkeintä ja mikä ei, minä tiedän mitä teen. Ja höpö höpö.

Pikku hiljaa olen vajonnut takaisin lasten tasolle. Minä en osaa, minä en pysty päättämään enkä minä tiedä. Koulu on herätellyt ajatuksiani, jossain määrin pikkuisen liikaakin. Teen tehtäviä, teen ryhmätöitä, teen opintonäytetyötä, haen työharjoittelupaikkaa, teen sitä ja teen tätä, mutta se ei riitä! Voinko hyvin jos koko ajan pitää tehdä jotain? Päädyn samaan ajatusmyrskyyn kun tällöin, kun en tiedä mistä toinen ajatus alkaa ja mistä toinen päättyy. Ajattelen, etten tee tarpeeksi, teen ja ajattelen etten ajattele tarpeeksi. Voiko olla vaikeampaa tasapainoituksen kohdetta kun ajatukset ja tekemiset. Mistä sinut muistetaan, ajatuksistasi vai teoistasi?

Taas päädytään mielikuvitusmaailmaani, jossa kaikilla on kivaa ja ratsastetaan sateenkaarenvärisillä poneilla. Minun on päästävä purkamaan ajatuksiani, vain se on tapa, millä saan ne ulos päästäni ja lokeroitua johonkin mappi ö:hön. Joku pieni otus heittelee päähäni ajatuksia, ja jos en voi luovuttaa niitä eteenpään, tulen pian hulluksi. Joistain ajatuksista yritän pitää kiinni niin pitkään kun on mahdollista, toiset taas haluaisin viskata menemään. Nämä voivat olla hyviä ajatuksia, huonoja ajatuksia, katkeruutta ja kateutta, voimattomuutta ja itseinhoa, syyllisyyttä, riittämättömyyttä..

"Jaahas, nuoret naiset ovat tulleet pelastamaan maailman." Sanoi opettajani. Ensin hymyilin leveästi, niinhän minä haluankin pelastaa. Pian tajusin, että ei, en minä sellaiseen pysty. Vaikka tiedän tuon olevan pelkkä läppä, jäi ajatus leijailemaan ilmaan. Maailman pelastus. Minä en osaa, pysty saatika tiedä miten pelastetaan mitään. Totta kai, haluan opiskella, että minusta tulisi mahdollisimman hyvä lähihoitaja, hyvä lastenhoitaja, joka on ammattitaitoinen ja osaa asiansa. Mutta en halua pelastaa maailmaa. Kuulostipa pahalta.

Ehkä teen toisen postauksen, missä keskityn enemmän tuohon aiheeseen, menneeseen, mitä on tapahtunut ja mitkä fiilikset. Miten koulussa, miten siviilissä, mitä on tultu tehtyä, mikä kaduttaa jne. Koko kesä meni taas aivan plörinäksi blogin suhteen, toisi mielenrauhan kun asioita saisi vähän palautella mieleen. Sekavaakin sekavampi kilometri postaus, toivottavasti pääsette vähän kiinni siihen mitä hain takaa.