Tälläiseksi luullut en, arkipäivää aikuisen. Peilin pelle vanhenee, varpaita hirvittää sirpaleet..

Miten kävikään, että nuoruus se vain loppui? 

Viime aikojen leipomuksia

Koko kesän, on leipominen ollut pannassa, ei ole ollut aikaa, energiaa ja jaksamista keskittyä halkeilevaan sokerimassaan ja kakkupohjan onnistumisen jännittämiseen. Eikä oikeastaan ole ollut haluakaan, tiedä sitten mistä johtuu. Pari viikkoa takaperin oli kuitenkin siskoni synttärit ja sinne piti kakkua ja muuta kehitellä. Ja ei mennyt (taaskaan) ihan niinkuin Strömsössä.

Kuka arvaa mitä se esittää?

 Aloitetaan täytekakusta. Tein elämäni isoimman kakun, jopa 10 munaisen pohjan. Sinänsä koko ei ollut haaste, vaikka siirteleminen olikin haasteellista. Tein suklaa- ja mansikkamousset väliin. Ongelmat alkoivat, taas, siinä surullisen kuuluissa sokerimassan käsittelyssä. A.) en ollut ennen käyttänyt tämän valmistajan sokerimassaa ja b.) en ollut ennen käyttänyt sokerimassaa näin jumalattomasti. Halkeamia tuli jokusen verran ja tämä harmitti suunnattomasti. Lisäksi oma motoriikkani oli pielessä, kakun siis on tarkoitus muistuttaa tietokoneen sitä "pömpeliä", mutta omat ideani menivät toteutuskyvyssäni nurin. Tärkeintähän tietenkin on se, että synttärisankari piti kakusta ja se maistuikin ihan hyvälle. Logo koneen kyljessä ja siskoni suosikki pelistä, tähän hätään en kyllä muista ollenkaan mistä :D

 Seuraava murhenäytelmä. Elämäni ensimmäinen (ja viimeinen) raakakakku. Voi elämän kevät, sanon minä. Pähkinöiden liottelua ja rouhimista, toimintakyvytöntä blenderiä, kookospähkinän paahtamista ja avaamista (jossa meni keposasti useampi tunti), lisää pähkinöitä ja taateleita. Lopputulokseen en ollut kauhean tyytyväinen ja voin kyllä sanoa, etten tätä toista kertaa tee.

 Äidin leipomukset sentään onnistuivat jokaikinen. Omenapiirakka oli mahtavan maukasta, samoin lohikakku, jota söin ainakin kolme palaa, hups. Voileipäkakkua en päässyt maistamaan, kun siinä on kinkkua, mutta koristeluun itse osallistuin myös. Lisäksi kuvista puuttuu sienipiirakkamme, joiden sienet poimimme omin kätösimme mökkimme lähimetsistä, hirvikärpästen uhalla.

Valkosipulileipäpaloja, nam



Syysväsymystä

Voikohan ihminen olla enää yhtään väsyneempi kuin nyt olen? Tuntuu vaikka nukkuisin sata vuotta, olisin edelleen todella väsynyt. Syksy on muutoksen aikaa, ja toisinaan muutos muutoksen perään voi olla todella vaikeaa. Olen todella tapoihini kangistunut, tykkään tehdä aina asiat samalla tavalla, samaan aikaan. Nyt olen joutunut heittämään kotihommat, syömiset, ja kaiken muunkin mitä teen, aivan ympäriämpäri. Toisinaan tiskit saattavat seistä altaassa syntisen kauan, ruokailut venyvät puolille öille ja kotona olen käynyt ainoastaan nukkumassa. Vaikka olen todella kiitollinen tästä tilanteesta, saan opiskella alaa jota haluan opiskella ja sen lisäksi olla mukavassa paikassa töissä, silti hiipii pelko mahanpohjaan, mitäs sitten jos en jaksa?

Koulussa painoitetaan, että aikuisopiskelu on todella rankkaa, haastavaa ja motivaatio täytyy olla kohdillaan. Töissä on käytävä vähintään neljä kertaa viikossa, jotta saan edes muutaman ropposen elämiseen. Sen lisäksi etätehtäviä tulee joka tunti, työssäharjoittelu haasteineen koputtelee jo ovella ja työkuviot ovat epäselviä. Haukkasinkohan taas liian ison palan kakkua?

Missä loppuu ihmisen jaksaminen? Miten saa puhtia tehdä välttämättömät asiat, siihen päälle huolehtia vielä omasta terveydestä, kodista sekä parisuhteesta? Saati hoitaa kouluasiat ja työ mallikkaasti? Voiko jossain vaiheessa vain sanoa Mä en nyt jaksa.

Kuulun niihin suomalaisiin, jotka ovat, niinkuin opettajani sanoi, liian kilttejä. Töissä teen hommia monen ihmisen edestä, en uskalla kenellekkään sanoa ei, tai kieltäytyä annetusta tehtävästä. Otan hankalatkin asiat hoidettavakseni, vaikka eivät kuuluisi minulle. Jossain pitäisi mennä raja, mikä kuuluu minulle ja on minun työni, teen vain sen mistä minulle maksetaan. Sama asia koulussa. En osaa tehdä etätehtäviäkään hutaisten ja sanoa että tämä riittää minulle. Saatan suunnitella kirjoitustani tuntikausia, kirjoittaa sen ja oikolukea ainakin viidesti ennen kuin uskallan sen laittaa menemään. Mitä jos tulee joku kauhea kirjoitusvirhe? Tai lukija ei ymmärrä mitä haen takaa? Jos kirjoitan jotain läpäläpää ja saan huonoa palautetta? Voi kamala!

Joskus pitäisi saada suunsa auki, sanoa sanottavansa ilman että pelkää olevansa seuraavaksi kivitettävänä. Kaiken tämän hätäilyn keskellä, minulla menee oikeastaan aikas kivasti. Sovimme serkkuni kanssa alustavista vuokraheppakuvioista, riippuu tietysti omasta jaksamisestani. Lisäksi edessä (ja takana) on paljon mukavia, mieltä piristäviä asioita, jotka olen jättänyt kokonaan kertomatta. Kamera ammottaa tyhjyyttään, pölyyntyy kaapissa. Kämppä on hujanhajan, kaikki esittelyt ovat todella jääneet. Kesän aikana hankkimani asiat ovat näyttämättä, ja monet mielipiteet kertomatta. Jos joskus olisi aikaa, huh..