Tervetuloa keskelle identiteettikriisiä. Viimeaikoina olen ollut todella epävarma itsestäni, siitä miltä näytän tai miltä pitäisi näyttää, mitä tunnen ja mitä pitäisi tuntea. Olen oikeastaan hukannut kontaktin omaan itseeni, omaan ajatusmaailmaani. Aivan kuin peilistä katsoisi täysin vieras ihminen, jota en ole koskaan nähnyt. Enkä puhu ainoastaan ulkonäöstä, vaan ajatuksista, kaikesta siitä mitä pään sisällä liikkuu. Vaikka sitä ei muut kuulekkaan, olen melkoisen hukassa ajatusteni kanssa. En vain enää osaa olla tai ajatella niin kuin ennen. Tuntuu, että jotain on murtunut sisältä, jotain, mitä ei voi vain laastarilla paikata, mihin ei voi vain puhaltaa ja jatkaa eteenpäin. Kaikki on toisin.
Halusin palata takaisin, takaisin ajatuksiin vaikean masennuksen keskelle. Siellä törmään oikeaan itseeni, siihen ihmiseen, jonka ajatukset olivat todellisia, oikeita ja todella raskaita. Haluan tutustua itseeni uudestaan. Suurin ja merkittävin ajatusteni kaatopaikka on ehdottomasti ollut tämä blogi. Tänne olen kertonut ajatuksia ja asioita, joita en olisi välttämättä läheisimmillekkään ihmisille kertonut. En todellakaan ajatellut blogia aloittaessani, että kerron täällä avoimesti, ilman pelkoa tunteistani ja ajatuksistani, masennuksesta, joka pitkälti hallitsee elämääni.
Blogin aloittaessani pelkäsin ja mietin tarkkaan, mitä uskallan täällä julkaista. Masennus oli hallinnut itseäni jo kolme pitkää vuotta, mutten uskaltanut siitä mainita sanaakaan. Sukulaiset eivät tienneet, osa ei tunnu tietävän vieläkään, osa ystävistäni ei varmasti myöskään edes osannut arvata. Vaikka blogissa oli paljon merkkejä ilmassa, en konkreettisesti saanut sanottua miten asia on. Olin keskellä todella pahaa vaihetta, olin täysin pirstaleina, jo valmiina vain luovuttamaan, mutten sitä näyttänyt mitenkään blogissa. En uskonut, että pystyisin enää ikinä luottamaan kehenkään, rakastamaan tai tuntemaan ketään kohtaan mitään. Tuntui, että kaikki ratkaisut olivat vääriä, kaikki mitä tein oli väärää, satutin ihmisiä enemmän kuin koskaan ja myös minua satutettiin - niin paljon, että luulin, etten toivu siitä ikinä. Yritin toki pelastaa kaiken mitä pelastettavissa oli, mutta viimein aloin kääntymään itseäni vastaan. Aloin itse vihaamaan itseäni. Kirjoitin luonnoksiin toinen toistaan ahdistavimpia ajatuksia ja asioita, joita en kuitenkaan julkaissut minnekkään. Suurimman osan poistin. Tänäkin päivänä näitä luonnoksia lukiessani, tunnen sen ahdistuksen, sen raivon, turhautumisen, pelon, aivan kuin olisin kirjoittanut tekstit vasta äsken.
"Olen kuin robotti, joka jatkaa samaa rataa päivästä toiseen. Teen mitä minulta vaaditaan, jonka jälkeen mietin miksi edes vaivaudun tekemään tätä. Miksi en vain lopettaisi tätä kipua ja kärsimystä. En voi.. Se tuntuisi liian helpolta. En ole puhdas pulmunen itsekkään.. Minun kuuluu kärsiä, koko lopun elämääni, pienessä sellissä, poissa ihmisten katseilta ja mielipiteiltä. Lähteä vaan, palaamatta koskaan takaisin.." Luonnos "Jos tarpeeks kauan venaa niin tää kaikki loppuu" 6.8.2013
"Raahaa se sun läski perse tänne." Kuulin taas viikonloppuna. Ei naurata. Toivon, että saisin jotain aikaiseksi, mutta paino pysyy tismalleen samassa kun missä onkin ollut. Muka normaalipainoinen, vitut. Läski paska. "Sun perse on isompi kun mun, miten sulla voikin olla noin iso?"
"Eikö sulla oo mitään itsekuria, söit taas jäätelöä, no sen kyllä huomaa"
"Et kelpaa ton näkösenä."
"Muutama, viis kiloa pois... Äkkiä!"
"Sun elämä valuu hukkaan ton näkösenä, laihempana saisit kenet tahansa."
"Vielä vähän, voi vähentää aika paljon lämpimissä ruuissa."
"ÄLÄ SYÖ SITÄ LEIPÄÄ!"
"Syö niin vähän kuin mahdollista."
"Sun pitää laihduttaa! Oot läskimpi ku kaikki kaveris, ne on törkeen laihoja!"
"Et sä kuitenkaan saa mitään aikaiseks, huijaat vaan itseäs" sanottiin jopa blogissa. Luonnos "You don't need a doctor, you don't need to check up" 9.2.2014
Ahdistus itsestä, painosta, kaikesta, oli läsnä myös kaksi vuotta sitten. Ruokapäiväkirjani oli kauheaa luettavaa, matrasin itseäni laihduttamaan ja laihduttamaan, syytin itseäni siitä kun söin jotain, missä olikin enemmän kaloreita kun kurkussa tai salaatissa. Olin surullinen, ahdistunut ja masentunut, tuntui etten yksinkertaisesti riitä sellaisena kun olen, pitää aina olla laihempi ja laihempi, halusin ensin painaa alle 55 kiloa, pian halusin painaa alle 50 kiloa. Kaikki ajatukseni tai koko maailmani pyöri sen ympärillä mitä vaaka näytti. Painoindeksini oli 20,6, halusin saada sen alle 20:neen, jolloin lääketieteellisesti olisin ollut alipainoinen. Vaikka ajatukset ovatkin tämän suhteen hieman terveemmät, oma kroppa ahdistaa edelleen todella paljon. Se, että olen viettänyt paljon aikaa neljän seinän sisällä, näkyy myös kropassani, joka ruokkii masennusta ja ahdistusta.
"Miksi lapsuus loppui? Miksi alkoi ahdistava nuoruus, mukanaan muutoksia niin itsessä kuin muissa? Eikö voitaisi vaan mennä takaisin leikkikentille pelaamaan polttista? Pian yläasteella ja sen jälkeen joku asia särkyi sisälläni. Aloin pelkäämään, ajattelemaan, etääntymään, viihtymään yksin. Käsitys rakkaudesta, parisuhteesta ja sen tuomista ajatuksista oli täysin vääristynyt, luulin, etten pysty koskaan enää rakastamaan, olemaan ihmisen kanssa lähekkäin. Aloin kokea oloni kiusatuksi, oudoksi ja friiksi, kukaan ei haluaisi olla kanssani, edes jutella kanssani. Aloin omaamaan hyvin huonot vuorovaikutustaidot, pelkästään katsominen toiseen ihmiseen tuntui vaikealta. Mielessäni, he kaikki olivat minua vastaan, koko maailma." Luonnos "Minä olin, minä olen ja tulen olemaan" 3.10.2014
Olen teksteissä palannut monesti takaisin nuoruuteen, ahdistavaan nuoruuteen. Kuten huomaatte, tunnen ihan samanlaisia fiiliksiä. Halusin rakkautta, halusin rakastaa niin paljon, että minulle oli aivan sama ketä saisin rakastaa. Silloin minua käytettiin hyväksi. Sen myötä sana rakkaus muutti muotoaan todellisesti. Aloin käyttäytymään niinkuin minua kohtaan oli käyttäydytty. Leikin paljon ihmisten tunteilla, käytin hyväksi, ajattelin vain itseäni. Se kertoi vain siitä, etten tiennyt oikeasti mitä rakkaus on. Minut jätettiin monta kertaa, petyin, yritin kasata itseni uuteen suhteeseen, petyin taas, siitä tuli pitkä, todella pitkä noidankehä, en enää uskaltanut päästää ketään lähelleni, ainakaan niin lähelle, että alkaisin tuntea jotain. Pelkään rakkautta edelleen todella paljon, pelkään sitä, että joku satuttaa minua niin paljon, etten toivu enää koskaan. Oikeasti koskaan.
"Sinä olet ihminen, muistatko? Siitä on niin kauan kun olen viimeksi ollut ihminen. En muista. En muista millaista on vain hengailla kavereiden kanssa päivästä toiseen samassa paikassa. Muistella menneitä ja nauraa, kirota entisiä poikaystäviä ja katkenneita suhteita ja siipiä. Polttaa siltoja perässä, mennä muiden ehdoilla, valehdella, tehdä kaikkea hullua, ihastua ensisilmäyksellä, vannoa; minä kuolen sinua ennen, saatika sanoa; "Me ollaan aina yhdessä" Luonnos "Sinä olet ihminen, muistatko?" 27.3.2015
Olen rikki, olen poikki, olen loppu. Olen väsynyt. Ja kaiken lisäksi, haluaisin tietää kuka olen.
