"Väärä valinta pohjalle mut pudottaa,
kaiken aikoja halusin ne unohtaa.
Nyt ne seuraa vierellä ja muistuttaa,
ettei mun pidä koskaan luovuttaa.."
Askel askeleelta mä kiipeen takas maailman valon tuntumaan,
takaisin sun luo.
Kuvan kerrallaan mä maalaan uusin värein,
uuden tarinan, kauniin maiseman ja mä tuun sun luo.."
Nikke Ankara - Värifilmi
Pillerit vievät pahan olon hetkeksi pois ja muistan millaista on elää normaalin nuoren naisen elämää. Juhlia, elää hetkessä, spontaanisti jutella uusien ihmisten kanssa koko illan, tuntea, jos nyt kuolen, kuolen todella onnellisena. Tuntea, että kuuluu johonkin. Olen aina ollut erilainen, en oikeastaan koskaan ole kuulunut minnekkään. Siksi ehkä yksin jääminen olikin se helpoin ratkaisu, ainoa ratkaisu. Pelkäsin kai, että joku saisi minut jatkamaan elämää, yksin hautauduin vain omiin harhakuvitelmiini, siihen maailmaan jossa kipu, tuska ja kyyneleet ovat koko ajan läsnä.
Pelkäsin ja pelkään elämää todella paljon. Sitä, että pyörii masennuksen kuplassa ei voi oikeastaan kutsua elämäksi. Ja siitä kuplasta on todella vaikeaa päästä pois! Elämä masennuksen ulkopuolella tuntuu niin vieraalta, suurelta ja pelottavalta. Lapsen askelin hapuilen tässä uudessa maailmassa epävarmasti, mutta tämä oli tehtävä. Sitä itsekin tajuaa, etten voi lopuksi elämääni jäädä omaan pieneen maailmaani, vaikka se tuntuukin parhaalta mahdolliselta ratkaisulta. Tuolla ulkona on joku, jolle minun on kerrottava tarinani, joku jota voin auttaa. Joku, jolle olen se joku. Joku, joka tarvitsee minua. Joku, joka rakastaa minua, oli masennusta tai ei.
Kuka vois rakastaa pipipäät?
