Jojoilua painon kanssa

Asia, joka tuottaa harmaita hiuksia varmasti jokaiselle naisihmiselle ainakin kertaalleen elämän aikana, on nimittäin paino. Painosanalla paino. Olen oikeastaan läpi lapsuuden ja nuoruuden ollut suhteellisen tyytyväinen kroppaani, en ole mitenkään koskaan ole ollut ylipainoinen tai edes mielestäni mitenkään iso, mutten tarpeeksi hoikkakaan. Tottakai murrosikäinen hormoonihyrrä saa paniikin aikaiseksi jokaisesta vatsamakkarasta, mutten kokenut tarvitsevani toimenpiteitä. Söin mitä halusin, milloin halusin ja pysyin samoissa mitoissa ties kuinka monta vuotta. Kuusitoista vuotiaana innoistuin ekan kerran salilla käymisestä, kävimme yhdessä ystäväni kanssa. Halusin lihaksia, silloin oli mielestäni todella muodikasta jos naisella oli lihaksia. Treenasin paljon, isoilla painoilla ja massaa tulikin yllättävän paljon. Painoni nousi 10 kiloa suhteellisen lyhyessä ajassa ja reisien iho repesi. Tämä oli ensimmäinen takapakki.

En kehdannut käyttää shortseja tai lyhyitä hameita, reisissä olevat tummanliilat arvet oikein hyppäsivät silmille. Se, jos mikä oli teinille kova paikka. Jätin pian salilla käymisen ja annoin kroppani olla sellainen kuin on. Pian kaikki lihakset olivat kaikonneet, muistoksi jäivät vain arvet (jotka vieläkin vaaleina näkyvät ihollani). Opiskelin välissä ja 2012 pääsin töihin 3 kuukaudeksi ratsastuskouluun. Raskas fyysinen työ yhdistettynä siihen, ettei oikeastaan ollenkaan päivän aikana syönyt kunnolla, laski paino huomattavasti. Kesällä 2013 aloitin taas salilla käymisen, koska kroppani muistutti enemmän luuviulua kuin sitä mitä se on ollut. Aloin treenata päättäväisemmin, sanoin, etten enää anna helpolla periksi. Ranteen ja kallon hermopinteet eivät hidastaneet treenaamistani, vaan jossain vaiheessa joka päivä töiden jälkeen vietin muutaman tunnin salilla pumppaamassa.



2013 kevät

2013 kesä

Masennus oli pahimmillaan, mitä ikinä ja käytännössä lopetin syömisen kokonaan. Tuloksen näet tästä:



2013 syksy

 

Olin laihempi kuin varmaan ikinä ja kehittelin päässäni kammon syömiseen. Muistan kuinka äiti vahti kuin haukka vieressä että söin edes yhden lusikallisen kanakeittoa. Onneksi pääsin syömisen suhteen sinuiksi suhteellisen nopeasti, en olisi masennuksen rinnalle tahtonut yhtään enempää ongelmia, vaikka ne nyt tuppaavat usein kulkea käsikädessä. Joten aloin taas syömään - rustaten kaiken ruokapäiväkirjaan. Se kontrolloikin kuukausia elämääni, jätin kaikki herkut pois kerralla, en syönyt leipää, pastaa, perunaa, jne. Olin maailman onnellisin jos päiväkirjan kalorit olivat päivässä alle 800.

2014 alkuvuosi

 

Onneksi tämä tosiaan oli vain ohimenevä vaihe, varsinkin tuo ruokapäiväkirja. Sen jälkeen olen lihonut ja laihtunut, lihonut ja taas laihtunut. Viimeisimmässä työpaikassani laihduin kahden kuukauden ajalta kuusi kiloa, jotka siirtyessäni toimistoon töihin tulivat ne kavereiden kanssa takaisin. Tällä hetkellä mietin taas pääni puhki, rupeanko taas tyhmään ja toisarvoiseen laihdutuskuuriin vai annanko kroppani olla tälläinen kuin on, kaikkine vikoineen ja epätäydellisyyksineen. Tosin itku meinasi päästä kun en mahtunut lemppari shortseihini yhyy.

Miten onkin niin vaikeaa olla tyytyväinen itseensä, jos korjaisin kaikki puutteet ja asiat joista en pidä kropastani, olisinko silloinkaan täysin tyytyväinen? En usko, että kukaan on. Yritän vaivoin etsiä samankaltaisia kuvia nyt, jossa näkyisi edes pilkahdus kropastani - mutta ei. Epävarmuus on oikeastaan varmaan suurin syy miksi sellaisia kuvia ei tule otettua. Haluaisin nauttia omasta kropastani, haluaisin olla tyytyväinen, mutta joka kerta kun katson itseäni peiliin, löydän pelkästään vikoja. Vertaan itseäni muihin enemmän kuin koskaan. Inhottaa olla kauniiden ja hyväkroppaisten ihmisten keskellä, en oikeastaan edes halua liikkua minnekkään, bileisiin tai vastaaviin, jossa tiedän että ruhoa esitellään lihatiskin tapaisesti - pikkupikku shortseja ja napapaitoja. Ja sitten olen minä, joka mieluiten esiintyisi vain jumpsuitissa tai ylisuurissa villapaidoissa, joista ei vahingossakaan näkyisi muuta kropasta kuin pää- jos sekään!

 

 



Like to know who i am

Tervetuloa keskelle identiteettikriisiä. Viimeaikoina olen ollut todella epävarma itsestäni, siitä miltä näytän tai miltä pitäisi näyttää, mitä tunnen ja mitä pitäisi tuntea. Olen oikeastaan hukannut kontaktin omaan itseeni, omaan ajatusmaailmaani. Aivan kuin peilistä katsoisi täysin vieras ihminen, jota en ole koskaan nähnyt. Enkä puhu ainoastaan ulkonäöstä, vaan ajatuksista, kaikesta siitä mitä pään sisällä liikkuu. Vaikka sitä ei muut kuulekkaan, olen melkoisen hukassa ajatusteni kanssa. En vain enää osaa olla tai ajatella niin kuin ennen. Tuntuu, että jotain on murtunut sisältä, jotain, mitä ei voi vain laastarilla paikata, mihin ei voi vain puhaltaa ja jatkaa eteenpäin. Kaikki on toisin.

Halusin palata takaisin, takaisin ajatuksiin vaikean masennuksen keskelle. Siellä törmään oikeaan itseeni, siihen ihmiseen, jonka ajatukset olivat todellisia, oikeita ja todella raskaita. Haluan tutustua itseeni uudestaan. Suurin ja merkittävin ajatusteni kaatopaikka on ehdottomasti ollut tämä blogi. Tänne olen kertonut ajatuksia ja asioita, joita en olisi välttämättä läheisimmillekkään ihmisille kertonut. En todellakaan ajatellut blogia aloittaessani, että kerron täällä avoimesti, ilman pelkoa tunteistani ja ajatuksistani, masennuksesta, joka pitkälti hallitsee elämääni.

Blogin aloittaessani pelkäsin ja mietin tarkkaan, mitä uskallan täällä julkaista. Masennus oli hallinnut itseäni jo kolme pitkää vuotta, mutten uskaltanut siitä mainita sanaakaan. Sukulaiset eivät tienneet, osa ei tunnu tietävän vieläkään, osa ystävistäni ei varmasti myöskään edes osannut arvata. Vaikka blogissa oli paljon merkkejä ilmassa, en konkreettisesti saanut sanottua miten asia on. Olin keskellä todella pahaa vaihetta, olin täysin pirstaleina, jo valmiina vain luovuttamaan, mutten sitä näyttänyt mitenkään blogissa. En uskonut, että pystyisin enää ikinä luottamaan kehenkään, rakastamaan tai tuntemaan ketään kohtaan mitään. Tuntui, että kaikki ratkaisut olivat vääriä, kaikki mitä tein oli väärää, satutin ihmisiä enemmän kuin koskaan ja myös minua satutettiin - niin paljon, että luulin, etten toivu siitä ikinä. Yritin toki pelastaa kaiken mitä pelastettavissa oli, mutta viimein aloin kääntymään itseäni vastaan. Aloin itse vihaamaan itseäni. Kirjoitin luonnoksiin toinen toistaan ahdistavimpia ajatuksia ja asioita, joita en kuitenkaan julkaissut minnekkään. Suurimman osan poistin. Tänäkin päivänä näitä luonnoksia lukiessani, tunnen sen ahdistuksen, sen raivon, turhautumisen, pelon, aivan kuin olisin kirjoittanut tekstit vasta äsken.

"Olen kuin robotti, joka jatkaa samaa rataa päivästä toiseen. Teen mitä minulta vaaditaan, jonka jälkeen mietin miksi edes vaivaudun tekemään tätä. Miksi en vain lopettaisi tätä kipua ja kärsimystä. En voi.. Se tuntuisi liian helpolta. En ole puhdas pulmunen itsekkään.. Minun kuuluu kärsiä, koko lopun elämääni, pienessä sellissä, poissa ihmisten katseilta ja mielipiteiltä. Lähteä vaan, palaamatta koskaan takaisin.." Luonnos "Jos tarpeeks kauan venaa niin tää kaikki loppuu" 6.8.2013

"Raahaa se sun läski perse tänne." Kuulin taas viikonloppuna. Ei naurata. Toivon, että saisin jotain aikaiseksi, mutta paino pysyy tismalleen samassa kun missä onkin ollut. Muka normaalipainoinen, vitut. Läski paska. "Sun perse on isompi kun mun, miten sulla voikin olla noin iso?"
"Eikö sulla oo mitään itsekuria, söit taas jäätelöä, no sen kyllä huomaa"
"Et kelpaa ton näkösenä."
"Muutama, viis kiloa pois... Äkkiä!"
"Sun elämä valuu hukkaan ton näkösenä, laihempana saisit kenet tahansa."
"Vielä vähän, voi vähentää aika paljon lämpimissä ruuissa."
"ÄLÄ SYÖ SITÄ LEIPÄÄ!"
"Syö niin vähän kuin mahdollista."
"Sun pitää laihduttaa! Oot läskimpi ku kaikki kaveris, ne on törkeen laihoja!"
"Et sä kuitenkaan saa mitään aikaiseks, huijaat vaan itseäs" sanottiin jopa blogissa. Luonnos "You don't need a doctor, you don't need to check up" 9.2.2014

Ahdistus itsestä, painosta, kaikesta, oli läsnä myös kaksi vuotta sitten. Ruokapäiväkirjani oli kauheaa luettavaa, matrasin itseäni laihduttamaan ja laihduttamaan, syytin itseäni siitä kun söin jotain, missä olikin enemmän kaloreita kun kurkussa tai salaatissa. Olin surullinen, ahdistunut ja masentunut, tuntui etten yksinkertaisesti riitä sellaisena kun olen, pitää aina olla laihempi ja laihempi, halusin ensin painaa alle 55 kiloa, pian halusin painaa alle 50 kiloa. Kaikki ajatukseni tai koko maailmani pyöri sen ympärillä mitä vaaka näytti. Painoindeksini oli 20,6, halusin saada sen alle 20:neen, jolloin lääketieteellisesti olisin ollut alipainoinen. Vaikka ajatukset ovatkin tämän suhteen hieman terveemmät, oma kroppa ahdistaa edelleen todella paljon. Se, että olen viettänyt paljon aikaa neljän seinän sisällä, näkyy myös kropassani, joka ruokkii masennusta ja ahdistusta.

"Miksi lapsuus loppui? Miksi alkoi ahdistava nuoruus, mukanaan muutoksia niin itsessä kuin muissa? Eikö voitaisi vaan mennä takaisin leikkikentille pelaamaan polttista? Pian yläasteella ja sen jälkeen joku asia särkyi sisälläni. Aloin pelkäämään, ajattelemaan, etääntymään, viihtymään yksin. Käsitys rakkaudesta, parisuhteesta ja sen tuomista ajatuksista oli täysin vääristynyt, luulin, etten pysty koskaan enää rakastamaan, olemaan ihmisen kanssa lähekkäin. Aloin kokea oloni kiusatuksi, oudoksi ja friiksi, kukaan ei haluaisi olla kanssani, edes jutella kanssani. Aloin omaamaan hyvin huonot vuorovaikutustaidot, pelkästään katsominen toiseen ihmiseen tuntui vaikealta. Mielessäni, he kaikki olivat minua vastaan, koko maailma." Luonnos "Minä olin, minä olen ja tulen olemaan" 3.10.2014

Olen teksteissä palannut monesti takaisin nuoruuteen, ahdistavaan nuoruuteen. Kuten huomaatte, tunnen ihan samanlaisia fiiliksiä. Halusin rakkautta, halusin rakastaa niin paljon, että minulle oli aivan sama ketä saisin rakastaa. Silloin minua käytettiin hyväksi. Sen myötä sana rakkaus muutti muotoaan todellisesti. Aloin käyttäytymään niinkuin minua kohtaan oli käyttäydytty. Leikin paljon ihmisten tunteilla, käytin hyväksi, ajattelin vain itseäni. Se kertoi vain siitä, etten tiennyt oikeasti mitä rakkaus on. Minut jätettiin monta kertaa, petyin, yritin kasata itseni uuteen suhteeseen, petyin taas, siitä tuli pitkä, todella pitkä noidankehä, en enää uskaltanut päästää ketään lähelleni, ainakaan niin lähelle, että alkaisin tuntea jotain. Pelkään rakkautta edelleen todella paljon, pelkään sitä, että joku satuttaa minua niin paljon, etten toivu enää koskaan. Oikeasti koskaan.

"Sinä olet ihminen, muistatko? Siitä on niin kauan kun olen viimeksi ollut ihminen. En muista. En muista millaista on vain hengailla kavereiden kanssa päivästä toiseen samassa paikassa. Muistella menneitä ja nauraa, kirota entisiä poikaystäviä ja katkenneita suhteita ja siipiä. Polttaa siltoja perässä, mennä muiden ehdoilla, valehdella, tehdä kaikkea hullua, ihastua ensisilmäyksellä, vannoa; minä kuolen sinua ennen, saatika sanoa; "Me ollaan aina yhdessä" Luonnos "Sinä olet ihminen, muistatko?" 27.3.2015

Olen rikki, olen poikki, olen loppu. Olen väsynyt. Ja kaiken lisäksi, haluaisin tietää kuka olen.

Masennuksen vuosi

Viime vuosi oli monella tapaa todella raskas, olin lopen uupunut töissä, koulussa, oli hautajaisia, synkkyyttä, vaikeita aikoja, jouduin taas pitkästä aikaa miettimään avun pyytämistä, koska henkiset voimavarani olivat vain yksinkertaisesti loppu. Syksyn tullessa tuli vain yksinkertaisesti romahdus. Ensimmäinen oikea romahdus, jolloin myös fyysisesti kroppani petti. Sängystä ylösnouseminen oli tahtojen taistelua, mikään ei oikeastaan kiinnostanut pätkääkään, tai mihinkään ei löytynyt voimia. Vaikka masennukseni tuleekin pitkälti aalloissa, olin pohjalla koko loppu syksyn aina jouluun saakka. Tämä näkyi myös postauksien vähyydessä, en enää oikein jaksanut tännekkään enää purkaa sitä pahaa oloa mikä sisälläni vallitsi, päätin käsitellä kaiken itse. Aloin taas vetäytyä oikeastaan kaikesta, koulusta, parisuhteesta, ystävistä, aloin pian inhota jopa omaa seuraani. Ahdisti suunnattomasti olla yksin, mutta niin myös muiden seurassa.

Masennus iskee todellakin silloin kuin sitä vähiten odottaa, eikä välttämättä ilmoita itsestään etukäteen. Muunmuassa siksi tämä sairaus on todella syvältä. Yritän kaikin voimin taistella sitä vastaan, vaikka välillä tuleekin fiilis, ettei vain yksinkertaisesti jaksa. Onneksi en joudu olemaan yksin, minulla on mielettömän ihana perhe, joka tukee minua ja auttaa monessakin asiassa. Sekä olen päästänyt uusia ihmisiä todella lähelle itseäni, joka aluksi pelottikin, mutta nyt olen todella kiitollinen siitä, että minulla on lähelläni ihmisiä, jotka eivät tuomitse, kuuntelevat kun minulla on asiaa ja ovat aina valmiita auttamaan. Jokainen tarvitsisi tälläisiä ystäviä!

"Kukka joka kukkii vastoinkäymisissä, on kaikkein harvinaisin ja kaunein kukka."-Mulan

Vaikka vuosi oli masennuksen vuosi, oli siellä seassa paljon hyvääkin, kaunista, asioita joita ei ikinä unohda, rakkautta, iloa, onnenkyyneliä.. Hyvästi vuosi 2015, tervetuloa 2016, joka toivottavasti on vuotta 2015 onnellisempi. Lähiaikoina blogissa myös vuosikatsausta, siihen saakka, pysykää mahtavina!

Tilanne vaatii suklaata!

Kuten blogin puolella on saattanut aistia, on elämässäni ollut viimeaikoina enemmän ongelmia kuin oikeestaan ikinä ennen. Kun kaikki ongelmat kasaantuvat yhdeksi möykyksi, alkoi oma henkinen ja fyysinen kunto pettää. Sairastin kolme viikkoa, suurinpiirtein vain sängyn pohjalla makoillen, kuumetta kesti yli viikon, jonka jälkeen oli monia muita oireita, kuten painetta ja ahdistusta rinnassa, yleistilan heikkenemistä, eräs aamu pyörryin ja löin pääni. Minua ei terveyskeskuksessa otettu ollenkaan vakavasti, sanottiin aivan suoraan päin naamaa, että sairastaminen on omaa vikaani, jolloin ajattelin, tietenkin, että olen joku luulotautinen. Monen viikon sairastaminen vei täysin voimani, sängystä ylös nouseminen oli päivän suurin saavutus. Samalla alkoi masennus ja ahdistus nostella päätään. Olin pahasti jäljessä koulussa ja olin juuri saanut vasta harjoittelun aloitettua. Sovimme opettajani kanssa, että keskeytän harjoittelun ja pidän sairaslomaa koulusta. 

Olen pettynyt, ahdistunut mutta myös todella helpottunut, että minulla on niin ihana opettaja, joka ymmärsi ja sai minuunkin valettua uskoa, että kyllä minäkin joku päivä vielä valmistun lähihoitajaksi. Koska minulla ei mitään kiirettä sinänsä ole valmistua, tulee sairasloma todella tarpeeseen. En tykkää yhtään luovuttamisesta, mutta jossain menee raja. Nyt aion kuunnella itseäni, tehdä asioita mistä nautin ja mistä saan voimaa, tehdä päätöksiä, jotka vaikuttavat elämääni ja sen laatuun ja ajatella itseäni. En jaksa ottaa stressiä nyt mistään, olen kyllä huomannut kuinka nopeasti se vie pohjalle ja romuttaa kaiken. Ehkä nyt jaksan enemmän myös keskittyä blogin puoleen, you never know, aika näyttää, mutta täytyy sanoa, että tätä kirjoittamista on ollut todella ikävä! 

Elämä ei oo kellään helppoo..

Kuka sua hoitaa kun sitä tarvitset? Kuka hieroo pois päivän rasitukset? Kuka täyttää sut lämmöllä? Kuka sulkee hyväilyyn hellään?

Masennus kietoo minut mustaan verhoon. Jollain sairaalla tavalla tykkään olla taas siellä, mustassa, yksin. Missä saan itkeä päiviä, viikkoja, kuukausia, olla kuin en oisikaan. Olla näkymätön, hajuton, mauton, olenko siis edes olemassa? Tämä maailma on minun kotini, olin olemassa tai en, täällä saan olla sellainen kuin olen, siksi sinne on aina niin helppo palata. Yksin omassa yksinäisyydessä. Turhaan yritän päästä sieltä pois, tänne palaan aina, omille juurilleni. Masennus on suurin ja vaikuttavin osa minua, pienen pieni murunen minussa on se, joka haluaisi oikeasti elää oikeaa elämää. Masennuksen valtava voima vie sen murusen mennessään. 

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö unelmoisi joskus selättäväni masennuksen. Masennus on parhain ja pahin ystäväni, se vie kaiken, muttei anna mitään takaisin. Joskus toivon, että minusta löytyisi niin paljon voimaa, että saisin selätettyä sen ja poistumaan elämästäni. Ehkä sekin päivä vielä koittaa. Tällä hetkellä sen musta, kylmä syli houkuttelee enemmän kuin veitsen lyöminen sen selkään. 

Kuinka naurettavan helppoa on esittää, että kaikki on kunnossa. "Kaikki on hyvin." Yksi suurimmista valheista koko maailmassa. Ei, kaikki ei ole hyvin. Ei todellakaan. Mutta, ketä se oikeasti kiinnostaa, kun ei ole kukaan kellekkään? Ei kukaan hoida, kun sitä tarvitsisi. Ei halaa, ei koske. Ei ole läsnä, ei rakasta, ei välitä. Ei kukaan kisko pois tästä omasta maailmasta, ei auta voittamaan masennusta tai edes heikentämään sitä. Ei auta minua paranemaan.

Minä olen kauan jo sinua kaivannut, sinua ei varmasti olekkaan. 

Kuka vois rakastaa pipipäät?

"Väärä valinta pohjalle mut pudottaa, 

kaiken aikoja halusin ne unohtaa. 

Nyt ne seuraa vierellä ja muistuttaa, 

ettei mun pidä koskaan luovuttaa.." 

Askel askeleelta mä kiipeen takas maailman valon tuntumaan, 

takaisin sun luo. 

Kuvan kerrallaan mä maalaan uusin värein, 

uuden tarinan, kauniin maiseman ja mä tuun sun luo.."

Nikke Ankara - Värifilmi 

Pillerit vievät pahan olon hetkeksi pois ja muistan millaista on elää normaalin nuoren naisen elämää. Juhlia, elää hetkessä, spontaanisti jutella uusien ihmisten kanssa koko illan, tuntea, jos nyt kuolen, kuolen todella onnellisena. Tuntea, että kuuluu johonkin. Olen aina ollut erilainen, en oikeastaan koskaan ole kuulunut minnekkään. Siksi ehkä yksin jääminen olikin se helpoin ratkaisu, ainoa ratkaisu. Pelkäsin kai, että joku saisi minut jatkamaan elämää, yksin hautauduin vain omiin harhakuvitelmiini, siihen maailmaan jossa kipu, tuska ja kyyneleet ovat koko ajan läsnä. 

Pelkäsin ja pelkään elämää todella paljon. Sitä, että pyörii masennuksen kuplassa ei voi oikeastaan kutsua elämäksi. Ja siitä kuplasta on todella vaikeaa päästä pois! Elämä masennuksen ulkopuolella tuntuu niin vieraalta, suurelta ja pelottavalta. Lapsen askelin hapuilen tässä uudessa maailmassa epävarmasti, mutta tämä oli tehtävä. Sitä itsekin tajuaa, etten voi lopuksi elämääni jäädä omaan pieneen maailmaani, vaikka se tuntuukin parhaalta mahdolliselta ratkaisulta. Tuolla ulkona on joku, jolle minun on kerrottava tarinani, joku jota voin auttaa. Joku, jolle olen se joku. Joku, joka tarvitsee minua. Joku, joka rakastaa minua, oli masennusta tai ei. 

Kuka vois rakastaa pipipäät?

Fiiliksiä

 

Sanat eivät riitä kuvaamaan sitä, kuinka pahoillani taas kerran olen siitä, etten ole blogannut. En tiedä miksi edes pyytelen niin kovasti anteeksi, ehkä huonon omantunnon takia. Viime aikoina on mennyt huonosti ja huonosti. Ensimmäistä kertaa oikeasti tuntuu siltä, etten jaksa nousta sängystä. Oikeastaan mikään ei motivoi, joka taas tekee kaiken homman aloittamisen todella vaikeaksi. Siksi kämppä on hyrskyn myrskyn, enkä saa aikaiseksi mitään. Yritän kovasti miettiä pääni puhki, mistä saisi lisää energiaa, mutta mikään ei tunnu oikein miltään.

Viimeksi tosiaan olen kirjoitellut 19.7., ai kauhea. 18. päivä oli mummoni hautajaiset, joista onkin pitänyt tulla siitä lähtien kirjoittamaan. Hautajaiset menivät hyvin, olivat kauniit, surulliset mutta myös, jos hautajaisista voi näin sanoa, onnelliset. Muistotilaisuudessa pinnalle nousi kaikki ihanat muistot ja sukulaisten kanssa oli mahdottoman ihana muistella, katsella vanhoja valokuvia ja kertoilla paljastuksia. Olen todella huono näyttämään tunteita muille, mutta itsekseni olen itkeskellyt ja miettinyt asiaa.

Mummo <3

Muutenkin koko kesä on mennyt alakuloisissa fiiliksissä. Vaikka on ollut paljon mukavaa tekemistä, odotan silti kovasti talvea. Vaikka olen koko vuoden ollut väsynyt, en ollenkaan näin väsynyt. Lisäksi huolet ja murheet omasta terveydestä ja omasta kehosta painavat niskaan, kun en ole jaksanut tehdä mitään, alkaa lisäkilot näkymään. Koko aikainen ahdistus todellakin vie sitä kesäfiilistä, toivottavasti jossain vaiheessa saisi sen asian pois päiväjärjestyksestä.

Viime aikoina on kyllä saanut touhuta kaikenlaista, viime viikonloppuna perjantaina vietimme kivan päivän kaveriporukalla synttäreitä viettäen ensin lintsillä, sitten syömässä ja illan kruunasi stand up esitys Apollossa. Tämäkin arkajalka uskaltautui mitä hurjempiin laitteisiin, mm. kingiin, salamaan ja tulirekeen. Hui! Syömässä käytiin burgerit Sports Academyssä ja hyvää oli. Stand up myös oli loistava. Ja kyllä väsytti tuollaisen päivän jälkeen! Lauantaina suunnattiin kohti avopuolisoni suvun mökkiä, jossa haravoitiin ja leikkailtiin nurmikkoa. Kameraa en jaksanut tuolloin raahata mukaan. Syötiin hyvin, saunottiin ja vietettiin laatuaikaa. Sunnuntaina poikettiin tuttavien mökillä, jossa temmelsi 4 kappaletta shetlannin lammaskoiria!

Kuten sanoin, paljon kivaa tekemistä on ollut, mutta jaksamista ei. Mistähän sitä saisi? Postailen lisää tässä lähipäivinä, mm. omasta kehosta ja sen muutoksista.

Kiirettä, väsymystä, blogin unohtamista..

 

..arjen pyöritystä, ongelmia, huolia ja murheita, ilon hetkiä ja huolettomuutta. Blogi on taas taukoillut ihan huomaamatta ja luulen, että saa taukoillakkin vielä toistaiseksi ainakin jonkun hetken. Viimeaikoina on nimittäin ollut sellaista pyöritystä, etten taas pysy yhtään mukana. Mennään aivan kädestä suuhun ja illalla kun kerkiän rauhoittua, muistan taas ne kaikki miljoonat asiat jotka ovat unohtuneet. Plaah, nyt todella toivon, että olisin vaatinut sitä kesälomaa, rupeaa pikkuhiljaa jaksaminen ehtyä. Meillä töissä on yleensä tämä heinäkuu todella hiljaista aikaa, mutta tänä vuonna, yllätys yllätys, ei olekkaan. Päivät töissä menee juostessa ympyrää selvittämättömien asioiden kanssa ja kotona jatkuu sama pyörinä. Lisäksi lauantaina koittavat hautajaiset kalvavat mieltä.

Perjantaina lähdimme taas viikonloppu retkelle, tällä kertaa Tuuriin. Ja itse herra Keskinenkin bongattiin useampaan kertaan, hah. Kamera oli mukana, mutta koko viikonlopuksi jäikin laukun pohjalle makoilemaan. Siis ainoan ainutta kuvaa en saanut otettua, höh. Tätä saattoi edesauttaa se, että koko viikonlopun tasasen varmasti satoi vettä ja oli kylmä, enkä jaksanut todellakaan raahautua vesisateeseen ottamaan kuvia hevosenkengästä. Tuurista mukaan tarttuivat vain kahdet rintsikat, ratsastushanskat ja puuteri, rahaa menikin vain 20 € (tosin äiti maksoi toiset rintsikat). Sunnuntaina suuntasimme kohti Peräseinäjokea, josta vasta maanantaina lähdimme kotia kohti. Käytiin saunassa, grillattiin, pelattiin minigolfia, paleltiin ja katsottiin kauheaa leffaa. Maanantaina lähdimmekin aamupäivästä ajelemaan avopuolison isovanhempien mökin kautta kotiin.

Joensuusta napsin kuvia jonkin verran ja yritän niitä jaksaa tänne laitella. Yritän löytää aikaa ja jaksamista blogin puolellekkin, kunhan saan nyt nämä ikävät ja selvittämättömät asiat pois päiväjärjestyksestä. Kuten viime vuonnakin, minun piti lähteä avopuolisoni kanssa Bimmer partyihin Kalajoelle, mutta hautajaisten osuessa juuri samalle viikonlopulle, jouduin tämän tapahtuman skippaamaan tänä vuonna. Onneksi (lohdutukseksi) avopuoliso varasikin liput Blockfesteille Tampereelle! Eli pääsen minäkin sentään jonnekkin tapahtumaan tänä kesänä :) Tälläinen sekalainen sillisalaatti tällä kertaa, palaillaan!

Sama nainen

Luvattu on paljon, 

rikottu enemmän. 

Vierelläsi valvon, 

ja kauniina sut nään. 

Sä oot se jonka, 

löydän aina uudelleen. 

Taas tässä oon ja valmis, 

uuteen kierrokseen. 

Mut mussa ei oo mitään, 

mussa ei oo mitään uutta. 

Oon vielä samanlainen, 

sama mieli, 

sama sydän, 

sama nainen. 

 

Kuuntelen biisin sanoja. Mussa ei oo mitään uutta. Olenko samanlainen? Se sama nainen. Se joka kerran sairastui ja tulee sairastamaan koko lopun elämäänsä. Se sama, joka ei osaa heittäytyä tilanteisiin ja nauttia elämästä. Joka mielummin kyyhöttää yksin kotona, kun voisi olla jossain pitämässä hauskaa. Se joka dramatisoi, epäilee ja pelkää jokaista asiaa. Voivatko ihmiset noin vain muuttua? Parempaan suuntaan? Mikä on se mittari, että nyt olet parempi ihminen, parempi nainen? Jokainenhan on sellainen mikä on, voiko koskaan olla niin huono, että täytyisi muuttua?  

 

Kyllä, ihmiset voivat muuttua. Ennen olin seurapiiri kaunotar, joka oli aina paikalla, siellä missä menoa ja meinikiä riitti. Se joka spontaanisti lähti ajattelematta seurauksia. Se joka otti riskejä, senkin kustannuksella, että kaikki olisivat voineet mennä ja menivätkin mönkään. Se, joka todella nautti elämästä ja sen tuomista haasteista. Ei pelännyt yksin heräämistä tai yksin jäämistä. Osasi ottaa ilon irti ja olla välittämättä muiden tunteista. Osasi ajatella itseään.

Ja mitä nyt..

 

Jäljellä on lähinnä haalistunut, mustavalkoinen kuva naisesta, jota vuodet eivät ole kohdelleet hyvin. Joka pelkää kaikkea. Joka ei halua tarttua tilaisuuteen päästä pois harmaasta, joka mielummin uppoaa kokonaan siihen suohon, joka hänet on jo kerran melkein vienyt mukanaan. 

 

Ihmiset muuttuvat, jotkut parempaan, toiset huonompaan suuntaan. Muutos on aina lähdettävä sinusta itsestäsi, kukaan ei voi muuttaa sinua tai muuttua puolestasi.

Minunkin on muututtava!

 

 

Masennuksesta

Tätä postausta olen hautonut mielessäni jo useamman kuukauden ajan, mutta aina kun aloitan kirjoittamisen, en saa aikaiseksi yhtään mitään. Masennus on minulle vaikea asia, mutta asia, joka on jokapäiväisessä arjessa mukana. Se mitä tunnen sisälläni, ei oikeastaan näy päällepäin. Olen usein iloisen ja vallan onnellisen näköinen, vaikka ihon alla kiehuu ja haluaisin vain huutaa ja itkeä. Olen ottanutkin tavaramerkiksi juuri tämän maskin, etten vain näyttäisi itsestäni sitä kaikkein heikointa kohtaa muille. Kuinka kauan jaksan esittää täysin normaalia nuorta naista, jota eivät paina mitkään asiat, käy miltein koko ajan äärirajoillaan. Minuuteissa se onnellinen nuori nainen muuttuu hysteeriseksi henkeä haukkovaksi kyynelvirraksi, josta vaan ei tule loppua, vaikka kyynelhanat käännettäisiin kiinni.

Muil on niiden salaisuudet, mä en kuule niitä mä en nää. 

Joskus koitan sopeutua, 

avautua, kuunnelkaa mua, 

se on säälittävää. 

Onko vaikeaa?

Ahaa, ei susta huomaa. 

Joskus, vain joskus haluaisin hakea apua ajatuksiini, jutella jonkun kanssa, joka ei tunne ja tiedä minun taustaani, vaan saisin kertoa kaiken sen mitä pääni sisällä ajattelen. Koska nyt olen aivan yksin ajatusteni vankina. Siitä lähtien kun masennus diagnoosi kirjattiin tietoihini, halusin selvitä yksin. Aluksi inhosin lääkärikäyntejä ja psykologin kanssa juttelemista. Halusin olla se vahva nainen joka selättää tämän sairauden yksin, ilman ulkoisia osapuolia. Kysymyksiin vastasin aina samalla lailla, menee ihan hyvin, paremmin kuin hetkeen ja tiesin sen itsekkin, että valhehan se oli. Joka päivä oli taistelua selviytymisestä, niistä ajatuksista jotka veivät minua aina vain kauemmaksi parantumisesta. Mitä enemmän ajattelin, sitä enemmän inhosin itseäni ja ajatuksiani, sitä kauemmaksi virta vei minua mukanaan. Kuinkakohan monesti ajatus luovuttamisesta on käynyt mielessä, en ole enää pysynyt laskuissa mukana. Kun elämä ottaa enemmän kuin antaa, ymmärrän hyvin miksi itsemurhatilastot ovat Suomessa pysyneet korkeina. Itsemurha ei minulle koskaan ole ollut ratkaisu, enkä ole sitä edes ajatellut. Se tuska, mikä perheelle jää lapsen tehtyä itsemurha, on niin valtava, etten haluaisi sellaista kenellekkään. Mutta kukaan ei jaksa pysyä vahvana ikuisesti.

Mama, I don't wanna die, I sometimes wish I never been born at all..

Masennus on minulla pahimmillaan stressaavissa tilanteissa, jotka yleensä hoidan todella hyvin, mutta tilanteen jälkeen saatan koko illan nukkua tai itkeä väsymystä ja huonoa oloa pois. Itkeminen on oikestaan ainut asia, mikä helpottaa pahaa oloani, yksin olemisen lisäksi. Silloin kun minulla on paha olo, en todellakaan pysty normaaliin sosiaaliseen kanssa käymiseen. Avopuolisoni taas on vastakohtani, hän näkee kavereitaan harvase päivä ja pyytää minua mukaan. Mutta kun sielu on surusta sekaisin, miten voisin edes harkita sitä, että menisin pitämään hauskaa, näkemään kavereita. Yksin olo on paljon helpompaa, voin ilmaista turhautumiseni ja pahan oloni vain itselleni, kukaan ei saa tietää kuinka paha minun onkaan olla. Sain lääkityksen vuonna 2011 ja lopetimme lääkärin kanssa sen 2013, josta alkoi suunnaton alamäki. Kun pillerit jäivät pois, paha olo purkautui kerralla ja tuntui, että hukun siihen. En halunnut tehdä mitään, nähdä ketään, halusin vaan paeta. Umpikujasta on todella vaikea tarttua taas kiinni elämään.

Don't judge people, you never know what kind of battle they are fighting..

Isoin asia, joka on pitänyt minut elämässä kiinni, on ehdottomasti ollut toivo. Toivo siitä, että jonain päivänä tämä kipu loppuu ja voin elää aivan normaalia elämää, ilman sitä pahaa oloa joka on kalvannut mieltä jo viisi pitkää vuotta. Toivo, että jonain päivänä minulla on ympärilläni lapsia, ihana aviomies, joka vilkaisustakin huomaa milloin tarvitsen ajatusteni kanssa apua ja milloin en jaksa. Että voisin hymyillä aidoisti ja näyttää, että olen onnellinen. Tällä hetkellä en ole.

Suurimmat asiat, jotka ahdistavat, ovat olleet omia päätöksiäni. Jään suruun jumiin, enkä pääse eteenpäin. Junnaan paikallani, itken ja itken ja toivon, että pääsisin joskus menetyksestä yli. Ne ihmiset, jotka olivat minulle kaikkein tärkeimpiä, saivat lähteä ensimmäisenä. Ne jotka halusivat ymmärtää ja auttaa, ajoin pois. Jotka tukivat ja rakastivat.

Mä luulin, aina jotakin jää, 

jota ei pysty hävittämään. 

Edes silloinkaan repimään, 

kun sanoo näkemiin. 

Se ei olekaan niin. 

Mä luulin, että viha väsyy, 

suru sammuu tai himmentyy. 

Mä luulin, 

että kipu häipyy. 

Menee kadoksiin, 

mut se ei olekaan niin. 

Mä luulin, että hallitsen tän, 

mun mielen ja mun elämän. 

Mä luulin, että sinä ja hän 

jäätte unohduksiin, 

mut se ei olekaan niin. 

Kumpa edes yhtenä iltana, maailma olisi kohdallaan, surut ja murheet jäisivät pois. Saisi olla juuri sellainen kuin on. 

Rankka viikko

 

Voi luoja kuinka on tehnyt mieli tulla kirjoittelemaan, mutta samalla hetkellä kun avaan blogin ja aloitan kirjoittamisen, pää lyö täysin tyhjää ja haluan vaan mennä tekemään ei mitään. Viime päivät ovat todella olleet rankkoja, sillä meillä potee kotona yksi masuvaivainen Chihuahua pentu. Ilari alkoi oksentaa tiistai yöllä ja oksensi koko yön. Istuin uskollisesti sen vieressä monta tuntia lattialla. Sain lääkäriin ajan klo 11:00 ja lähdettiin näyttäytymään. Toinen oli aivan ryytynyt ja ajattelin, että se on menoa nyt. Raukalla oli masu niin kipeä, että oikein ärisi kun eläinlääkäri koski siihen. Hän sanoi, että tuntee kuinka suoli on vähän pullistunut. Maalailin jo mielessäni kaiken maailman kauhukuvat ja itkin jo mielikuvaa siitä, ettei Ilari selviä.

 

"Never say goodbye,

because saying goodbye means going away,

and going away means forgetting"

-Peter Pan

 

Koska eläinlääkärissä ei ollut röntgeniä, ei voitu tukosta todeta. Saimme kotihoito-ohjeet ja mentiin katselemaan oloa. Ilari sai myös ihon alle oksennuksenestolääkkeen ja nestettä+vitamiinia, koska oli jo vähän kuivunut oksentelusta. Iltapäivä menikin makoillessa ja Ilari piristyikin jo hieman ja sai syötyä kanaa ja riisiä ilman oksentamista. Eläinlääkäri sanoi kuitenkin, jos oksentelee tai ei tee tarpeitaan, on hyvä käydä kuvissa. Yö meni ihan hyvin, ei oksennellut, mutta ei ole käynyt kakalla, joten 14:20 mennään uudelleen lääkäriin röntgen kuviin. Toivottavasti syy löydetään ja saadaan helpotettua pikku kaverin oloa!

 

Alkoi siinä itseäkin ahdistamaan aivan älyttömästi, kun toinen on selvästi kipeä, eikä itse voi oikein vaikuttaa asiaan. Olenkin ollut kovin itkuinen ja ahdistunut, murehtinut oikeastaan kaikesta mistä vaan voi. Ensi viikolla alkaa työharjoittelu ja siitäkin olen saanut itselleni kunnon paniikin kehiteltyä. Siihen päälle koulujutut, rahahuolet, Ilari ja kaikki muut asiat jotka tuntuvat kasaantuvan päälleni. Toivottavasti seuraava postaus olisi vähän iloisempi!

 

 

Viimeisiä Ruka-kuulumisia

Nyt olisi aika jättää Ruka fiilikset taakse ja tämän postauksen jälkeen keskittyä vain tulevaan kevääseen. Mulla on viimeaikoina ollut hirveä stressi kaikista koulujutuista ja töissäkin on ollut hirveä härdelli. Keskiviikkona oli kansansairauksien tentti ja torstaina jouduin osallistumaan ergonimian ylimääräiselle luennolle. Kun koulua on useamman kerran viikossa, viikonloppuna tuntuu, etten oikeasti jaksa tehdä yhtään mitään. Ja päälle vielä stressi harjoittelupaikasta, jota ei vaan kuulu eikä näy. No kyllä kaikki asiat järjestyy ajallaan. :)

Viikko takaperin torstaina suureksi yllätyksekseni avopuolisoni oli järkännyt päivän vapaata töistä ja ajanut veljensä kanssa Rukalle muutamaksi päiväksi. Vuokrasimme siis perjantaina kelkat ja ajeltiin Venäjän rajalle Kuntivaaraan, johon ollaan ennenkin muutama vuosi sitten ajeltu. Meni kyllä varsin kivasti ja olihan se ajaminen ihan kivaa, vaikkakin todella rankkaa! Minulla ja siskollani oli joku vanhemman mallin kelkka, joka oli todella raskas ajettava ja kädet olivat monta päivää todella kipeät! 

Illalla avopuolisoni oli ajelemassa ja soitti, että näkyy hyvin revontulia, meillä vähän pidemmällä Rukan keskustasta mökillä, ei näkynyt yhtään vaikka käytiin tiirailemassa. Kuvat ovat vähän tärähtäneitä, kun hän oli joutunut leikkimään valoituksella. Mutta ainakin kivasti näkyy, että revontulia oli! :)

Nyt kun kansansairaustentistä on ehkä selvitty kunnialla, olisi aika alkaa lukemaan tulevaan lääkehoidon tenttiin, huhhuh. Nyt kyllä alkaa tuntumaan, että voimat eivät yksinkertaisesti riitä, mistähän saisi lisää energiaa?