Ratsastuksesta

Ajattelin pyhittää koko postauksen taas käsitelläkseni ratsastusta, ratsastushistoriaani ja sitä, miksi olen ratsastuskoulunoppilas enkä omista vaikka omaa hevosta. Kun alottelin ratsastusta, totta puhuen, en ollut kovin innostunut koko asiasta, vaan enemmänkin lähdin serkkuni seuraksi ratsastamaan. Ostimme jonkun halvan kypärän kirpparilta ja kumppareissa ja sormikkaissa sitten lampsin tallille. Ekalla tunnilla meninkin maailman kilteimmällä ponilla, Fernetillä. Pikkuhiljaa ratsastaminen alkoi kiinnostaa enemmän ja se olikin ihan kivaa. Luokallani ala-asteella ei silloin ollut paljon heppatyttöjä, mutta pian kaikki innostuivat ratsastuksesta. Meillä oli koulussakin omat heppajengit, piirrettiin heppoja, leikittiin heppoja, kaikkea. Pian tärkein asia olikin ratsastus. Kävin tuolloin Mäntsälän ratsastuskoulussa kerran viikossa. Alkeiskurssimme oli todella lyhyt, meitä talutettiin kahtena tuntina ja sitten piti jo osata pärjätä omillaan. Kaikki tallin hevoset olivat jääräpäisiä poneja tai todella laiskoja hevosia. Kyllä siinä pienen 9 vee Jennan jalkoja koeteltiin kun piti potkia liikkeelle isoa Tinker-tammaa, joka ei vaan suostunut liikkumaan.

 

Ensimmäisten vuosien aikana halusin omaa hevosta todella kovasti, katselin netistä myytäviä hevosia ja poneja ja haaveilin todella paljon. Pääsin ratsastamaan kaikennäköisillä hevosilla ja taitoni karttuivat. Olin varma, että pärjäisin oman hevosen kanssa, vaikka kokemusta oli karttunut vain muutamia vuosia. Ratsastuskoulumme lopetti toimintansa ja siirryimme Kumpumäen tilalle, jossa siis vieläkin ratsastan. Ratsastus otti vähän takapakkia, olin oppinut miten kiukkuisilla ja jääräpäisillä poneilla ratsastetaan, mutta tämä talli pursusi kylmäverisiä, isoja ja vahvoja hevosia. Opettelin taas uudelleen ratsastusta, pääsin ensimmäisen kerran ilman taluttajaa maastoon, opettelimme hyppäämään esteitä ja ennen kaikkea ratsastamaan oikein. Aikaisemmin kaikki mitä hevosen selässä tein, oli potkimista eteenpäin, ei minulla ollut loppupeleissä tietoakaan siitä, miten hevosta ohjataan oikein, kuinka tärkeää on esim. ulko-ohjan tuki. Mutta vaikka muutos toisesta tallista toiseen oli valtava, totuin kuitenkin todella nopeasti.

Pääsin monille leireille, opin enemmän hevosista ja ratsastuksesta, halusin vain ratsastaa. Jos menimme lappiin, piti ainakin kerran päästä ratsastamaan. Kun osasin perusasiat, lähdimme kartuttamaan taitojani. Opin poneilta paljon kärsivällisyyttä, mikä onkin valttikorttini edelleen, osaan olla rauhallinen ja kärsivällinen, harvoin hermostun. Olimme esteryhmässä ja hyppääminen alkoi onnistua pikkuhiljaa. Aloin myös vaatimaan itseltäni todella paljon. Halusin olla se ryhmän paras, se joka saa mennä vaikeilla hevosilla ja ennenkaikkea osaa ratsastaa niillä. Nopeasti onneksi putosin maanpinnalle, enkä enää vertaillut niin paljon itseäni muihin. Vieläkin kyllä herkästi otan itseeni kaiken mitä minulle sanotaan ja saatan kyseenalaistaa kaiken. Täytyy vaan hyväksyä, että edes joka kerta ei voi mennä hyvin.

En ollut ennen kilpaillut, paitsi leirikisoissa, mutta pikkuhiljaa ajatus kilpailemisesta alkoi kiinnostaa. Serkkuni valmentautui ja kilpaili aktiivisesti, olin usein hänen mukanaan kisahoitajana ja kuvaajana ja mietin, että vielä jonakin päivänä minäkin olen tuolla kilpailemassa. Ja kuin taikaiskusta minulle ehdotettiin osallistumista koulukilpailuun Jokker-nimisellä ruunalla. Se oli kyllä todella mahtava kokemus, ensimmäiset kisat. Eivätkä ne nyt mitenkään huonosti menneet, muistaakseni sijotuimme 6.nneksi. Tämän jälkeen kuitenkin joku toinen tyttö sai alkaa valmentautua ja kisaamaan Joksulla ja olinkin tästä todella katkera, en kuulemma ollut varannut sitä ajoissa. Ratsastuksen opettajani näki, että haluan vielä kilpailla, joten antoi minulle kisaratsuksi vanhan suomenhevostamman, Peikon Pörrin. Pörri oli opettanut kaikki oppilaat ratsastamaan ja alkoi lähennellä eläkeikää. Halusin kuitenkin kilpailla, joten suostuin. Valmentautuminen oli kaikkea muuta kuin helppoa, Pörri oli laiska, haluton ja todella kiero. Teimme paljon töitä, kunnes yhteistyö alkoi tuottaa hedelmää. Tosin ensimmäiset ja toiset kisamme menivät aivan penkin alle.  Sain ilmoituksen, että Pörri jää eläkkeelle, mutta saisin vielä viimeiset kisat mennä sen kanssa. Ja niistä toinen sija napsahti, oli hyvä mieli päästää toinen eläkkeelle näiden kisojen jälkeen. Tässä postauksessa jätettiin Pörrille hyvästit.

 Myöhemmin, kun olin saanut kokeilla kilpailuelämää, ei se enää vetänyt niin paljoa puoleensa. Yhdet koulukisat menin Pörrin jälkeen, jotka menivätkin niin hyvin että taisin olla viimeinen :D Kävin kaksi kertaa viikossa ratsastamassa uudessa Mäntsälän ratsastuskoulussa ja Kumpumäellä. Taitavien opettajien avulla opin aina vaan lisää, sain rohkeutta esteillä, opin paljon lisää kouluratsastuksesta ja aloin olemaan ihan hyvä. Yksi hienoimpia hevosmuistoja oli Mallatin ratsutilalla, jossa olimme leirillä. Koko viikkona opin niin paljon uutta, sain ratsastaa isoilla estehevosilla ja esteillä olin todella itsevarma. Leirikisoissa sitten tipuin esteen päälle ja myöhemmin myös estetunnilla päin seinää. Tässä postauksessa kerroin tarkemmin estepelosta joka jäi kaikista näistä tapahtumista. Sen jälkeen olenkin enemmän keskittynyt kouluratsastukseen.

Olen aina kovasti viihtynyt ratsastuskouluissa, tykkään siitä kuinka saan ratsastaa erilaisilla hevosilla, kokeilla, ilman mitään sitoutumisia. En sano, etteikö varmasti olisi mukavaa jos tallissa olisi se oma hevonen, jonka tuntee perinpohjin, jolla saa mennä miten haluaa ja tehdä mitä haluaa, kilpailla ehkä ja valmentautua. Välillä toivon, että minulla olisi tälläinen mahdollisuus, mutta haluan herätellä itseäni todellisuuteen. Tällä hetkellä, eikä vielä pitkään aikaan, minulla ei ole taloudellisesti sellaista tilannetta, joka olisi suotava omalle hevoselle. Eikä aikaakaan näin työssä olevalla opiskelijalla ole liikaa aikaakaan. Toistaiseksi tyydyn täysin siihen, että saan ratsastaa muiden hevosilla.

Kohta 12 heppailuvuodessa on opittu vaikka ja kuinka paljon, mutta uskon, että edessä on vielä paljon ihania, opettavaisia ja onnellisia hetkiä näiden ystävien parissa. ♥

 

Minä bloggaajana

Blogi voi monelle olla elämäntapa, kenties ammatti ja jotkut haluavat kirjoittaa päiväkirjamaisesti tapahtumistaan. Minulle blogin pitäminen ja kirjoittaminen on ajatusten purkamista, minulle kasvotusten puhuminen tai "päämääräisesti" jollekkin henkilölle kirjoittaminen on vaikeaa. Huomasin kuitenkin joskus kirjoittaessani synkimpiäkin asioita blogiin, auttoi se minua purkamaan ajatuksiani ja näin ollen sain ajatuksia pois päiväjärjestyksestä. Eli kirjoitan enemmän itselleni, kuin ehkä lukijoille. En tiedä millaisen kuvan lukija siitä saa, mutta blogihan on minun ja aiheet joita kirjoitan ovat minua lähellä. En kirjoittaisi sellaista mistä en pidä, ole varma tai mikä asia ei tunnu mukavalta.

 

Tämä blogi ei olekkaan ensimmäinen blogini. 2009-2010 kirjoitin (jee ehkä yhden-kaksi postausta) ystäväni kanssa. Periaattena oli bloggailla vähän vuoronperään, laittaa kuvia ja no kertoa kaikkea yleisluontoisesti. Itse en oikein innostunut blogista, mutta ystäväni kylläkin! Blogi myöhemmin poistettiin, olisi nyt ollut mukava katsastaa miltä blogi oikein näytti. 2010 Assi muutti meille ja ennen kuin otimme Assin, päätin, että alan kirjoittaa hänenstä blogia. Kirjoitinkin aluksi ahkerasti melkein joka päivä, mutta taas, intoni lopahti. Sittemmin äitini on kirjoitellut Assista ja minäkin välillä käynyt laittamassa kuvia jne. Täytyisi taas ryhdistäytyä Assin blogin suhteen, Assista kun esimerkiksi otan enemmän kuvia kun itsestäni :) Olenkin aivan ihmeissäni, miten olen kohta kaksi vuotta jaksanut tätä blogia pitää pystyssä, kun edelliset ovat kaatuneet muutamaan kuukauteen :D

Olen bloggaajana sellainen, että kirjoitan kun saan hyvästä ajatuksesta kiinni, tai vaihtoehtoisesti kivoja kuvia otettua. Joka päiväiset asukuvat tms. ei minua tällä hetkellä kiinnosta, vaan enemmänkin tekstit, missä saan vapaasti kertoa itsestäni tai minua askarruttavista asioista. Totta kai on mukavaa kirjoitella välillä kevyempää hömppää, kertoilla kuvien kera vaikka mitä vaatteita olen ostanut tai jossain vaiheessa uskaltautua vaikka kuvaamaan videota! Olen bloggaajana todellinen arkajalka, kirjoitan helposti samankuuloisia postauksia ja mielellään samoista aiheista. "Minä uskon" postaus on ollut yksi niistä postauksista, joista olen eniten ylpeä - en voinut kuvitellakkaan postaavani tollaisesta asiasta. Samaten kaikki masennukseen liittyvä - toisaalta olen kirjoituksista hyvin tyytyväinen ja onnelinen, että saan ilmaistua itseäni, toisaalta taas pelottaa, millaisen kuvan annan itsestäni? En halua, että minua pidetään masentuneena vaan haluan pikemminkin olla kaksikymmen vuotias Jenna, joka sairastaa masennusta, mutta nauttii silti elämästään ja tekee asioita mistä pitää.

 

Blogia olen kirjoitellut kohta kaksi vuotta, mutta välillä tuntuu silti siltä, etten pääse tähän maailmaan kiinni sitten ollenkaan. Vaikka tarkoituksenani ei ole saada aikaiseksi mitään kaupallista blogia tai miljoonaa lukijaa ja toista miljoonaa kommenttia. Ei. Luen todella kiinnostavia blogeja aivan laidasta laitaan, blogeja jotka ovat niin kiinnostavia, että haluan lukea kirjoittajan jokaisen postauksen alusta loppuun. Sitten avaan oman blogini, enkä ole siihen yhtään tyytyväinen. Olen aina ollut suhteellisen hyvä kirjoittamaan, mutta lukiessani blogini tekstejä, ei se välillä kuulosta yhtään itseltäni. Kuvat ovat vanhoja kännykkäkuvia, ei monen tonnin järkkäreillä otettuja, tekstit toistavat itseään ja välillä tuntuu, ettei minulla ole mitään uutta kerrottavaa. Toisinaan pursuan ideoita, enkä millään malttaisi olla kirjoittelematta, välillä tuntuu, ettei oikeasti elämässäni tapahdu mitään kiinnostavaa? Ei mitään kirjoitettavaa? Aina on jotain kirjoitettavaa.

Mennään sitten konkreettisempiin asioihin. Eli itse blogiin. En sanoisi olevani laiska blogin suhteen, mutta kun aikaa ei muutenkaan tunnu aina riittävän, käytän blogiin todella vähän aikaa. En suunnittele postauksia oikeastaan mitenkään, kirjoitan silloin kun tuntuu hyvältä ja jos ei, niin en kirjoita. En suunnittele viikoittain, kuinka monta postausta mitäkin tyylilajia kirjoitan tai ylipäänsä montako postausta kirjoitan. Kirjoitan ihan fiilis-pohjalta, välillä postauksia syntyy jokaiselle päivälle, välillä kirjoitan kerran viikossa tai kerran kuukaudessa. Mietin pitkin päivää, että mistä voisin kirjoittaa ja saatan kirjoittaa ajatuksen ylös. Kirjoitan myös paljon postauksia luonnoksiin, katselen niitä päivien, viikkojen, kuukausien päästä ja harvoin jatkan postausta ja kirjoitan sen loppuun tai liitän kuvat. Jos fiilis kirjoittaa iskee, haluan kirjoittaa tekstin loppuun heti. En tykkää yhtään jatkaa keskeneräistä tekstiä, tuntuu, että ajatukseni ovat siihen mennessä jo vanhentuneet, enkä halua ns. "vanhaa tietoa" julkaista. Muutenkin olen aika tarkka siitä, minkälaisia postauksia julkaisen. Harvat postaukset pääsevät seulonnan läpi ja julkaistaan, suurin osa jää sumppuun luonnoksiin, joista niitä sitten poistelen kun kerkiän. Blogini sisältämät kuvat ovat melkein pelkästään kännykkäkuvia, koska en osaa, halua, jaksa kuvata järkkärillä tai ylipäänsä raahata sitä minnekkään mukaan. Olisin todella iloinen jos jaksaisin ja blogi olisi täynnä superhyvä laatuisia isoja kuvia, mutta näin nyt ei vaan ole. Yritän parantaa tässäkin tapani ja oikeasti raahata sitä järkkäriä mukana joka paikkaan!

Suosikit

Ulkonäköpaineista mieleeni juolahti kertoa teille hieman kauneuden hoito-suosikeistani. Vaikka olen todella epävarma ulkonäöstäni, en ole pitkiin aikoihin jaksanut kunnolla panostaa varsinkaan naaman hyvinvointiin ja siitä on seurannut pienet ja hieman suuremmatkin epäpuhtaudet ihossa, näkyen näppylöinä. Aina naamassani on ollut epäpuhtauksia ja aknesta seuranneita arpia, mutta nyt näppylöitä tuntuu olevan entistä enemmän. Sain siskoltani joululahjaksi Lumenen Clear it up! naaman pesuaineen sekä kosteusvoiteen. Varsinkin tästä Antishine moisturizer kosteusvoiteesta tykkään paljon, se on kevyt ja sopii hyvin meikkivoiteen alle. En voi muuta kuin suositella :)

Vaadin meikkivoiteelta suhteellisen paljon, en kaipaa kauhean kevyitä meikkivoiteita, enkä liian raskaitakaan, vaan helposti levitettäviä ja peittäviä. Ostinkin testiksi tämän Lumenen CC Color Correcting Cream meikkivoiteen ja olen kyllä tykännyt todella paljon! Siitä innostuneena ostin myös CC Color Correcting Powderin. Yhdistettynä meikkivoiteeseen, olen saanut todella hyvän lopputuloksen. Muuta huonoa sanottavaa ei ole, paitsi että kyseiset tuotteet ovat suhteellisen kalliita, ainakin omalle kukkarolleni, mutta tätä kompesoi se, että omalla käytölläni nämä ovat kyllä olleet todella pitkäkestoisia. 

Poskipunana käytän Giordani Gold Incontro Pressed Blush, Rose Silk. Poskipunaa käytän suhteellisen vähän ja oikeastaan nyt vasta opettelen poskipunan käyttöä, olen yllätys tähän saakka käyttänyt poskipunaa aivan väärin :D No harjoitus tekee mestarin ja ehkä jonain päivänä osaan jopa varjostaa kasvojani. 

Ripsien suhteen olen myös todella tarkka, ripseni ovat kulmakarvojeni tapaan todella vaaleat ja hentoiset, jolloin tarvitsen kunnon ripsivärin. Olen joskus käynyt värjäyttämässä ripseni kestoväreillä, mutta ikinä ne eivät ole kestäneet kauaa. Mielessä on myös ollut ripsipidennykset, mutta ne ovat suhteellisen hintavat, jolloin olen päättänyt, että kyllä minä jaksan aamulla tuhlata muutaman minuutin ripsivärien laittoon. Sillä summalla kuitenkin, jolla saa ripsipidennykset, saa aika monta ripsaripurkkia. Maybellinen The Rocket Volum Express on tähän asti ollut parhain ripsari jota olen testannut. Miinuksena ehkä sanoisin, että ripsari paakkuuntuu suht helposti ripsiin, mutta muuten aivan kelpo :)

Kuten jo sanoinkin, ripseni ja kulmakarvat ovat todella vaaleat, joten teinistä asti olen käyttänyt kulmakynää, enemmän tai vähemmän onnistuneesti :D Jossain vaiheessa muotia oli tikkusuorat kulmat, toisinaan ylipaksut kulmat jne. Nyt osaan ehkä hieman paremmin tehdä kulmia, en kyllä jaksa niihin panostaa oikestaan yhtään. Kulmakynänä käytän Lumenen Blueberry Eyebrow Penciliä värisävynä 2. Tykkään tuosta väristä todella paljon, sekä kynä muutenkin on varsin hyvä :) 

Todella harvoin käytän luomiväriä, mutta yleensä käytän tätä palettia, jonka olen ostanut lentokoneesta 2011. Mitään nimeä tai merkkiä tässä ei lue, enkä ollenkaa sitä muista, mutta paletti on kyllä ollut todella kiva, siinä on mukavia värejä ja paljon. Kuten huomaa, olen hieman rajoittunut värien käytössä ja arastelenkin aika paljon kirkkaita värejä. 

Käytän aika vähän huulipunaa mutta näistä Acon sävyttävistä huulirasvoista olen kyllä tykännyt. Baby Lips:it(hän?) ajavat käsittääkseni samaa asiaa, mutta niitä en ole kyllä uskaltanut vielä kokeilla :D Haistelin niitä kyllä kaupassa, mutta tuoksu oli kyllä todella mieto mielestäni. Nenä kiinni nuuskiessa tuoksui vähän enemmän, mutta muuten ei kyllä mielestäni ollenkaan. 

Tässä olikin sitten muutamia suosikkejani, en ole mitenkään merkkitietoinen, mutta Lumenen tuotteista olen huomannut tykkääväni todella paljon. Kun ostan kauneudenhoitotuotteita, minulle tärkeintä on se, että saan rahoilleni vastinetta. Harvoin siis lähden ihan randomisti kokeilemaan, koska turhasta en halua maksaa. Tässä siis joitakin, jota itse suosittelen :) 

Ulkonäköpaineista

Tällä kertaa ulkonäkö-asiaa. Olen aina halunnut uskoa, että ei se ole ulkonäkö, mikä ihmisiin tekee vaikutuksen, vaan se, mikä löytyy pinnallisen kuoren alta. Koskaan en ole ollut mitenkään ulkonäkötietoinen, siinä missä kaverit ostivat ja tilasivat kalliita vaatteita, minulla oli päällä muiden vanhoja rytkyjä tai kirppiskamaa. Ala-asteelta yläasteelle, minulle oli aivan sama, miltä minä kenenkin silmiin näytän. Ja kuljinkin, koulussakin, ilman meikkiä, tukka likaisena ja päällä rentoja vaatteita, kuten fleecehuppareita ja lököpöksyjä. Vaikka ympärilläni pyöri paljon hyvännäköisiä ja hyvin pukeutuneita tyttöjä ja naisia, en jaksanut stressata. Jos en ollut kaunis ulkoa, niin ainakin sisältä.

Alkoi koittaa aika, kun pojat ja seurustelu alkoivat kiinnostaa, tätä ennen oli vain hevoset henkeen ja vereen. Aloin stressata ulkonäköäni ja iltaisin ja öisin harjoittelin meikkaamaan. Pian alkoikin mustanmeikin aikakausi. Mitä enemmän pakkelia oli naamassa, sitä parempi. Aloin meikkaamaan myös tallille ja kauppaan, värjäämään hiuksiani harvase päivä ja aina peilin ohi mennessä, tiirailin itseäni. Meikkasin ja meikkasin, halusin näyttää hyvälle, edes jonkun silmissä. Sitten tapasin nykyisen avopuolisoni. Olin niin epävarma itsestäni, että en uskaltanut olla hänen lähellään ilman meikkiä. Kuulostaa todella pinnalliselta, mutta näin on. Jos vietin hänen luonaan yötä, nukuin meikit naamassa ja aamulla pesin meikit ja samalla meikkasin uudestaan. En halunnut, että hän näkee minut ilman meikkiä.

Se, että aikuistuu, ei todellakaan helpota ulkonäköpaineita, päinvastoin. Vaikka teini-iässä kaikki paineet rysähtävät niskaan samaan aikaan, paineet tuntuvat kasvavan vuosi vuodelta. Olen todella epävarma edelleen itsestäni, varsinkin kun liikun avopuolisoni kanssa, etenkin ilman meikkiä. Pelkään todella paljon, että hän häpee minua tai kiinnostuu vaikka ohikulkevista naisista. Vaikka näin ei olekkaan käynyt ja tuskin käykään. Kysyn häneltä usein miltä näytän ja jos saan ympäripyöreitä vastauksia, täytyy laittautua lisää. Eräs päivä lähdimme kauppaan niin, että minulla oli likainen tukka, ilman meikkiä, lökärit ja crocsin saappaat jalassa ja silloin tietenkin kauppa pursusi hyvänäköisiä naisia, viimeisen päälle laitettuina. Häpesin itseäni niin paljon, että melkein aloin itkemään.

Vertaan itseäni helposti muihin ja pidän itseäni todella paljon huonompana, vaikka niin ei välttämättä olisikaan. Ennen helpommin vertailin vartaloa, nykyään se on naama ja hiukset. Miksi toi on noin nätti, miksen minä ole tuon näköinen. Minä olen mikä minä olen ja jos en tule sitä ikinä hyväksymään, jään tälläiseksi kateelliseksi, joka ei osaa nauttia elämästä ja siitä mitä itselläni on. Jos koko ajan pelkää menettävänsä sen mitä minulla on, en todellakaan osaa nauttia siitä ja ennemmin tai myöhemmin sen menetän. Miksi se on niin vaikeaa sanoa, että minä kelpaan, tälläisenä! Ei minun tarvitse sitä todistella, jos minusta ei pidetä tämännäköisenä, sitten ei pidetä. PISTE.

Totta kai itseään saa ja pitää laittaa, nauttien monen tunnin meikkailujen tuloksesta, pukea päälle kauniita vaatteita ja koruja, kävellä ylikorkeissa korkkareissa saaden huomiota - mutta itseään ei pitäisi joutua häpeilemään vaikka sitten vähemmän laittautuneena. Mitä väliä vaikka joku katsoisikin kieroon kun näkee likaiset hiukseni? Tai puhkikuluneet verkkarini? Miksi aina pitää olla kauniimpi kuin toinen, miksi kauneutta pitää vertailla? Jokainen on kaunis, erityinen ja tärkeä, eikä sitä mittailla tai punnita ripsipidennyksillä ja pakkelilla. Jokaista tarvitaan, jokainen on rakas ja tärkeä jollekkin, jokainen on ennenkaikkea elämän ja elämisen arvoisia.

R.I.P, Päijänne Piko 2001-2015♥

Hevosharrastukset ovat varmasti maailman parhaimpia harrastuksia, mutta ennemmin tai myöhemmin tulee eteen rakkaan ystävän menetys. Ystävän joka on ollut rakas kaikille, joita se on opettanut ratsastamaan. Itku silmässä hyvien muistojen kanssa on vain epäitsekkäästi päästettävä toinen lähtemään, kohti kivutonta, avaraa ja onnellista hevostentaivasta.

 Niin, kuiskasit sanoja

Aikasi loppuu ennen talvea

Niin, uskon sinua

Aina ei kannata odottaa aamua

Olet tehnyt lähtöä

Olet saanut nähtyä

Pääset sateelta suojaan

Näin, muistan sinua

Lähtövalmiina

Hei, sä laitat hymyn vielä kiertoon

Uppoudut viimeiseen tangoon

Mä tänään ehkä kosketan sua viimeistä kertaa,

Viimeistä kertaa..

 

Lähtövalmiina

Viime aikoina kaikki on sujunut hyvin. Opiskelun aloitus tauon jälkeen, töissä on ollut ihan jees ja olen saanut aloiteltua liikuntaakin huomattavasti enemmän kuin syksyllä. Vaikka pitäisi olla todella tyytyväinen tämän hetkiseen oloon ja eloon, silti, jostain pääkopan syövereistä kurkkaa esiin ahdistus. Välillä olen todella kyllästynyt tähän ahdistukseen ja yritän parhaani mukaan unohtaa koko asian, taas eilen se iski vasten kasvoja. Kaikki tuntui taas täysin mitättömältä. Kuka minua tänne jäisi oikeasti kaipaamaan, jos vain lähtisin?

 

Mieli oli pitkästä aikaa todella synkkä, enkä voinut vältellä enää kyyneliä. Tunsin, että olen pettänyt itseni ja teidät. En ollutkaan tarpeeksi vahva vaan unohtamaan puristavan ahdistuksen ja jatkamaan täysin normaalisti, ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut. En ollutkaan niin vahva, että kestäisin kaikki ne masennuksen aiheuttamat lyönnit rintaan. Kuin sydän olisi revitty kahtia.

Olo on koko ajan sekava, en ymmärrä minkä takia pitää tehdä mitä pitää tehdä. Jos saisin, katoaisin hetkeksi jonnekkin kauas kauas pois. Yritän kirjoittaa mahdollisimman rehellisesti, mutta niin, ettei minua ymmärrettäisi väärin. En ole luonteeltani itsekäs, olen enemmän ihminen, joka ajattelee aina ennen muita, kuin itseään. Helposti unohdan itseni, mitä minä haluan ja toteutan muiden pyyntöjä ja käskyjä. En osaa nousta vastaan ja puolustaa itseäni, mielummin vajoan syyttämään itseäni joka asiasta, vaikka syy ei olisikaan minun. Se syy on silti minun, vaikka ei olisi. Minä olen syyllinen kaikkeen.

Mitään ei jaksaisi tehdä, tuntuu, että voimat eivät vaan yksinkertaisesti riitä. Välillä tuntuu, että olen täysin yksin tässä maailmassa, en tiedä yhtään kenen kanssa voisin jutella tai mistä saisi apua. Olen koko ajan hätääntynyt ja pelkään kovasti tätä yksin jäämistä ja ennen kaikkea kaiken rakkaan menettämistä. Kuinka paljon ahdistusta voi pieneen ihmiseen mahtua? Missä vaiheessa joku tulee kertomaan minulle, että olen kärsinyt tarpeeksi, eikä enää ikinä tarvitse tuntea tätä tuskaa? En usko, että sellaista päivää tulee.

Koska masennus lähtee pois? Koska voin olla iloinen ja onnellinen, myös muiden puolesta? Koska voin keskittää ajatukseni vain niihin hyviin asioihin, unohtaa kaikki tuska ja paha? Voinko ikinä oikeasti olla vaan tavallinen Jenna, jolla on kaikki hyvin, vai pysyykö tämä riivaaja mukana loppuun asti? Onko se minkäänlaista elämää, jos mistään ei pysty nauttimaan tai edes olemaan oma itsensä?

Sä sanoit lähteväsi pois, niin kauas kauas pois, ei tää Stadi ollut sulle..

Joskus lähteminen kuulostaa niin hyvältä ja helpolta, mutta masennus seuraa perässä, minne ikinä menenkään. Onneksi tämä ahdistus ja masennus tulevat jaksoissa, todennäköisesti huomenna, ylihuomenna tai ensi viikolla olen paljon pirteämpi. Tuntui, että minun on vain pakko kertoa, edes jollekkin, mitä tunnen..

Nuoruus on seikkailu

 

Arkistojen kätköistä löytyi hyvän ystäväni ottamia kuvia itsestäni (vuodelta 2010), joista ajan kuluessa on tullut itselleni todella tärkeitä ja rakkaita. Miten voikaan kuvat kertoa enemmän kuin tuhat sanaa ja kaiken elämästä? Tuolloin elämä oli elämää, jokainen päivä oli mahtava, erilainen, täynnä ystäviä. Joskus toivon, että pääsisin palaamaan takaisin sinne, missä maailma oli avoinna. Takaisin sinne, jossa ei tarvinnut murehtia mistään, kaikki kulki painollaan, asioista pystyi puhumaan ja hyvät ystävät olivat kuin perheenjäseniä. On todella harmi ja sääli, miten erilleen ystävistään voikaan kasvaa, vaikka tuolloin tuntui, että maailma ei ole mitään ilman heitä.  

 

Ajassa ei voi palata takaisin, mutta haluan todella uppoutua näihin kuviin ja tunnelmiin. Millaista olisi taas elää teinin elämää? Valvoa kaikki yöt ja roikkua netissä. Viettää päivät stalkkailen mopopoikia. Puhua ja puhua. Viis veisata koulusta, kunhan saa olla ystävien kanssa. Lintsata koulusta ja mennä juomaan maailman ihanimmat pirtelöt.  Ei elämä ikinä enää voi olla samanlaista.

 

Vaikka fiilis onkin hieman haikea, olen silti kiitollinen siitä, millaisia ihmisiä sain pitää lähelläni. Kaikki heidän kanssaan vietetyt hetket ovat arvokkaita aarteita mieleni syövereissä. Elämä ei ole helppoa, eikä muutu yhtään sen helpommaksi, on vain opittava löytämään se tie, mitä haluaa tallata. Jokaisella se tie on erilainen ja se on asia joka kertoo meistä ihmisinä ja erottaa meidän toisistamme. Meidän valintamme.

 

 

Viime päivien kuulumisia

 

UV-Look :)

Vuoden alku on sujunut hyvin ja todella nopeasti. En ole oikein saanut mistään kiinni, lomanaikainen unirytmi yrittää vielä kovasti toteuttaa itseään. Illalla en saa unta ja aamulla tuntuu kuin olisin noussut kuolleista. Kotona on täydellinen kaaos, eikä sitä todellakaan helpota se, että koko ajan on kiire jonnekkin, eikä aikaa tai jaksamista ole ollut. Yritän taas selviytyä päivä kerrallaan. :) En kyllä todellakaan ole saanut mitään ihmeellistä aikaiseksi, tuntuu, että aika vaan kuluu, enkä pysy mukana saatika pysty huolehtimaan itsestäni. Toivon todella, että tähän tulee muutos, enää toista vuotta väsymyksen kourissa en kyllä kestä.

Uuden vuoden siis vietimme kaveripariskunnan luona pelaillen lautapelejä, hieman olutta siemaillen ja raketteja katsellen. Alkuperäisellä suunnitelmalla oli myös käydä toisten kavereidemme luona, mutta kun kello uhkaavasti lähenteli kolmea aamuyöllä, päätimme sen reissun skipata.

 

Salilla käyminen on alkanut ihan jees, olen muutamia kertoja viikossa käynyt ja fiilis on kyllä todella hyvä kunnon hikitreenin jälkeen. Mutta se salille meneminen on kyllä tuskaa! Vaikka tiedän, että nautin siitä, keksin silti miljoonia tekosyitä, miksi en menisi. Kunto on kuitenkin ollut ihan ok, yllättävän hyvin olen jaksanut tehdä salilla, vaikka luulin, että olen todella huonossa kunnossa.

 

Uuden vuoden jälkeen koin taas kriisiä, tällä kertaa parisuhteen yhteisen ajan puutteesta. Päätimme sitten lähteä pitkästä aikaa treffeille, leffaan ja kaikki ei taaskaan sujunut kuin elokuvissa. Halusimme nähdä suomalaisen "Päin Seinää"-elokuvan ja menimmekin tennispalatsiin siinä uskossa, että paikkoja kyseiseen leffaan vielä olisi. Ja mitä vielä, kuusi paikkaa ja mitkään eivät olleet vierekkäin. Minulle olisi kelvannut Hobitti tai joku muu siellä pyörivä leffa, mutta avokki oli sinnikäs. Ja eikun Flamingoon 23:30 alkavaan leffaan. Kyllä väsytti! Ja leffa oli ihan ok, mutta loppu oli niin kauhea, että itkin vuolaasti. Avokki sai taas hävetä silmät päästään ;_;

 



Kerrankin hieman laittautuneena tirsk c:



 

 

Kuten sotkusta näkee, en todellakaan ole jaksanut keskittyä siivoamiseen, vaan GTA V:hen. Vuoden pelitauon jälkeen oli varsin virkistävää muutama tunti pelailla. Olen surkea kaikissa tälläisissä peleissä, missä tarvitaan nopeita refleksejä ja tarkkuutta, yleensä vaan ajelen autoilla ympäriinsä :D Nyt uskaltauduin tekemään yksin tehtäviäkin.

 

Avopuolisoni hankki meille joulun alennusmyynneistä tälläisen Paulig Cupsolo kahvinkeittimen. Ensin epäilin todella tätä konetta, itse en juo paljoa ollenkaan kahvia saatika muita erikoiskahveja. Kun kuulin, että tuohon saa Tazzaa, innostuin todella. Ja olen minä muutamat kahvitkin tällä ryystellyt. :) Kyllä oli ihan ostamisen arvoinen!

Assi isonenä ;_;

 

Repäisimme ja kävimme avokkini kanssa uimassa. Pienempänä minua ei saanut pois vedestä, olin vesipetojen vesipeto ja ihan nuoruusikään asti tykkäsin käydä uimassa, melkein nolla-asteisessakin vedessä. Nykyään uiminen on vähän niin ja näin, en pidä kylmästä vedestä ja uimahalleissa saan todella helposti kloorista ihoreaktioita. En oikein viihdy poreammeissa ja muissa loikoilualtaissa, enemmänkin tykkään uida matkaa. Avokki teki minulle uimacooperin ja tulokseksi sainkin 510m, joka ainakin taulukon mukaan oli ihan jees. Yhteensä uintimatkaa tuli 1110metriä :)

 

Loppu hereillä olo aika onkin mennyt sitten tälläisten parissa! Lisäkiloja ei ihme ja kumma ole joulun jäljiltä tullut, eikä nyt niin olisi haitannutkaan vaikka olisikin tullut. Nyt pitäisi herkuttelua kuitenkin saada kuriin, kerran viikossa voisi pitää herkuttelupäivän, mutta ei useammin!

 

Tälläinen sekalainen postaus tällä kertaa, toivottavasti saisin ajatukset kuriin ja kuvattuakin vähän "laadukkaampiin" postauksiin.

 

 

 

Lähihoitaja

Tiedän, että tekstit ja niiden julkaisu on ollut sekavaa ja todella pätkittäistä, mutta parempaan en tällä hetkellä pysty. Päätin kuitenkin avata hieman opiskelujani, joista en ole kuin puolella sanalla maininnut. Ehkä seuraavaksi voisin tehdä yleistä faktatietoutta itsestäni, ken tietää.

 

 

Olen siis aikuisopiskelija/ omaehto-opiskelija ja opiskelen Helsingissä lähihoitajaksi, sosiaali- ja terveysalaa. Tutkintoni kestää 2 ½ vuotta, josta tällä hetkellä olen suorittanut ½ vuotta, eli ensimmäisen jakson, Kasvun tukemisen ja ohjaamisen. Tähän asti koulu on mennyt varsin mallikkaasti, arvosanat ovat olleet 2+-3+ (arvosteluasteikko 0-3) ja tehtäviä ollut jos oikein muistan n. kahdeksan. Eilen alkoi uusi jakso, eli hoidon ja huolenpidon jakso, jee kivaa, tietenkin matematiikalla, eli lääkelaskuilla. Matikka oli surkein aineeni yläasteella ja sainkin siitä vain kutosen. Eli nyt viimeistään on todellinen näytönpaikka.

Kun alotin koulun, suhtauduin siihen sillä asenteella, että eipä tuolla varmaan tarvitse oikein mitään tehdä. Ensimmäisten tehtävien jälkeen muuttui käsitykseni täysin. En todellakaan ymmärtänyt kuinka sitovaa tuo on. Lähiopiskelua on vain 6 tuntia viikossa (3 h kahtena iltana), mutta etäopiskelua lähes koko ajan. Tehtävillä on suht tiukat deadlinit joillakin vain viikko, toisilla muutama päivä. Ajattelin, että työssäoppiminen on helppoa. Väärin. Samaan aikaan oli havainnointitehtävä, joka kesti 3 viikkoa, josta piti saada mahdollisimman yksityiskohtainen. Viikossa (koska jätin tämänkin asian viime tinkaan) kirjoitin kahdenkymmenen sivun näyttösuunnitelman, neljän sivun itsearvioinnin ja kaikkea muuta pientä kivaa. Itse harjoittelu olikin ihan jees, mutta kaikki siihen päälle kasaantuvat asiat veivät todellisesti voimat.

 

Yhteenvetona aikuiskoulu on minulle se oikea vaihtoehto, mutta helppoa se ei ole, eikä tule olemaankaan. Kaikki on kiinni itsestä, siitä, kuinka paljon jaksaa tai viitsii uhrata aikaansa kouluun. Ja koska tavoitteena on 2016 valmistua lähihoitajaksi, aion ottaa koulun tällä kertaa niin tosissani kuin suinkaan pystyn.
Aikuiskoulutus vaatii opiskelijalta enemmän motivaatiota kuin ns. nuorisopuoli, koska puoliakaan asioista, jotka minun pitää tietää, ei minulle suoraan kerrota, vaan minun pitää osata etsiä tietoa itse. Ja ennen kaikkea sisäistää se. Minun tulee itse opiskella 24/7, eikä kukaan kerro minulle vastauksia suoraan. Siihen päälle työt ja kotihommat, toivoisin todella, että vuorokauteen saataisiin lisää tunteja.

Tavoitteeksi tälle jaksolle otan, että hoidan asiat ja tehtävät heti, enkä vasta silloin kun jättöpäivä häämöttää. Yritän pitää myös mielen virkeänä erilaisilla virikkeillä ja keskittyä kouluun, tehtäviin ja tentteihin niin hyvin kun pystyn. Sekä yrittää suoriutua kaikesta mahdollisimman hyvin! Koulun edetessä, olen taas askeleen lähempänä unelmiani! :)

 

Vuosikatsaus

Päätin vielä tehdä tälläisen kuukausi kuukaudelta tapahtuvan vuosikatsauksen, kaikkien muiden vuosi-postausten lisäksi. Kuten kerroin, vuosi oli kaikin puolin vallan onnistunut, täynnä kaikkea hyvää, mutta joukkoon mahtui myös ahdistusta.

Tammikuu

Tammikuu ei alkanut mitenkään lupaavasti, menin valittamaan lääkäriin sydämestäni (jonka luulin olevan syypää kaikkiin niihin outoihin oireisiin) mutta syy löytyikin ihan toisaalta. Vasemmassa ranteessani oli hermopinne ja jouduin pitämään lastaa aina nukkuessani sekä välillä myös töissä. Käsi alkoi vaivaamaan koko ajan ja mainitsinkin blogissa joutuvani leikkaukseen kädestä. Lopetin käsitreenin salilla, sekä sain silloin määräaikaisen paikan töistä, joten puheet käden operoinnista saivat jäädä. Käsi ei vaivaa enää niin paljon kuin aikaisemmin, mutta esim. tiskatessa alkaa puutuilemaan ja särkemään. Pakko se on jossain vaiheessa hoitaa kondikseen, ettei vaan mene pahempaan suuntaan!

Tammikuussa punnitsin myös olotilaani . Aloin väsyä, söin huonosti ja en jaksanut oikeastaan innostua mistään. Puhuin myös ensimmäisen kerran avoimesti masennuksesta, sen syistä ja seuraamuksista. Silloin putosi valtava kivi sydämeltä ja se auttoi myös parantumisprosessissa. Tuntuu, että silloin ensimmäisen kerran, ihan ehdoitta, pystyin itselleni myöntämään asiat miten ne ovat ja mitkä asiat ovat johtaneet tähän tilaan. Opin ymmärtämään itseäni ja masennusta.

Aloitin myös postaus sarjan "Esittelyssä", joka kuitenkin jostain kumman syystä kuoli täysin pystyyn. Voisin taas jossain vaiheessa jatkaa sarjaa tai keksiä jonkun muun vastaavan (esim. kuukausikatsaukset). Ensimmäisessä osassa esittelin kuitenkin lävistyksiäni. Olen hulluna lävistyksiin ja koko ajan mietin, minkä lävärin voisin ottaa seuraavaksi. Aluksi otin ensimmäisiä läväreitä koska muillakin oli. Äiti ja isä eivät pitäneet ensimmäisestä "Madonna"-lävistyksestäni, eivätkä kyllä napakorustakaan. Eivätkä liiemmin tykänneet venytyksistäkään :D Muistan äidin ilmeen kun tulin heille venytyskoru korvassa (joku about 4mm). Äiti sai melkein sydänhalvauksen "Mikä ihme tuo on mikä on sun korvassa?!" Venytys :3

Ratsastelin ahkerasti Tuplalla ja otimme esteillä vähän jopa kehitystä. Tupla ei ollut niin vaikea ratsastaa kuin viimeisinä aikoina kun sillä ratsastelin.

Toteutin ensimmäinen ja toistaiseksi viimeisen My Day postauksen.

Minulla oli todella korkeat tavoitteet uudelle vuodelle ja näitä yritinkin toteutella, mm. karkkilakon voimin. Kaikki tavoitteet kariutuivat kun aloin voimaan todella huonosti. Pidin ruokapäiväkirjaa, kirjoitin jokaisen kalorin, kävin tätä ennen salilla 3-5 kertaa viikossa repimässä ja olin todella väsynyt. Onneksi tajusin hidastaa tahtia ja ottaa ihan iisisti.

Teimme avopuolisoni kanssa myös todella mukavan matkan Kalajoelle, josta seikkailimme aina Syötteen kautta Rukalle ja Vuokattiin. Oli aivan ihanaa viettää aikaa rakkaan kanssa ja vaihteeksi ihan kahdestaan!

Pohdin loppukuukaudesta myös koulua ja sen tuomaa ahdistusta.

Helmikuu

Helmikuu lähti hieman ponnettomammin käyntiin kuin tammikuu, aloin olla todella väsynyt ja aika masentunut. Jaksaminen oli vähäistä myös blogin puolella. Kerroin päiväkirjastani ja hieman sen sisällöstä. Masennus otti taas itsestäni ison palasen. Ruokahermoilu jatkui ja kaikkien niiden harmaiden hiusten ja unettomien öiden kautta olin hoikimmassa kunnossa kun mitä blogin aikana olen ollut - mutta en terveellisellä kannalla. Painin monien isojen ajatusten, masennuksen, syömisen, itseinhon, kuntosalin ja muiden asioiden kanssa. Tässä postauksessa mietin juuri näitä asioita.

Saimme myös asunnon Helsingistä ja sinne muutimmekin todella nopealla temmolla. Vaikka olenkin asunut aikaisemminkin avopuolisoni kanssa, oli Helsinkiin muutto kuitenkin aikamoinen shokki, joka esiintyi taas väsymyksenä. Asunto-postaus oli 100. postaus bloggaaja urani aikana. Pitkästä aikaa olin onnellinen  ja tuntui, että vain hyviä asioita tapahtuu. Nautin paljon talvesta, raikkaasta, tosin todella vähälumisesta talvesta.

Kerroin suhteestani itseeni ja käsittelin asioita kuvien kanssa.

Täytin 20 vuotta ja koin todella vahvaa ikäkriisiä. Mietin elämäni tarkoitusta, haaveilin lapsista, naimisiin menosta, omakotitalosta jne. Aloin olla jo epätoivoinen vauvakuumeen kanssa, joka ahdisti taas entistä enemmän. Synttäreiden lähestyessä leivoin ja leivoin. Käytiin katsomassa Armin Van Buurenia  Helsingin messukeskuksessa, joka olikin yksi vuoden kohokohdista!

 Helmikuu oli kaikin puolin hyvin ristiriitainen kuukausi, koin paljon mielialojen vaihtelua, toisena päivänä olin onnellisin ihminen maailmassa, toisena taas väsynyt ja masentunut.  

Maaliskuu

Maaliskuu alkoi pettymyksellä, meille piti muuttaa suloinen kissa-poika asumaan, mutta kohtalo puuttui peliin. Edellisessä kodissamme lemmikkien pito oli kielletty, mutta muutettuamme uuteen asuntoomme saimme vuokranantajalta luvan ottaa eläimiä. Olin ehdottomasti koiraihminen, mutta avopuolisoni taas kissaihminen. Hän ehdotti, että käydään katsomassa kodittomia eläimiä, jos sellaiselle pystyisimme tarjoamaan turvallisen kodin. Ja siellähän oli kissoja vaikka millä mitalla! Ja olisin puolet niistä voinut adoptoida. Avokki ihastui tähän mustaan komistukseen ja päätimmekin adoptoida sen. Pääsimme pojan häkkiin ja hyvä, että henkeä sai kun tuli ulos. Niin, allergia. Olen ollut aika paljon tekemisissä kissojen kanssa (mm. tallilla työskennellessäni kanniskelin tallikissoja ympäriinsä), eikä ole tullut mitään oireita. Avokkini kissasta saan ihokutinaa, mutta ajattelin sen vain johtuvan siitä, että pitkät karvat kutittavat. Eli valitettavasti kisu jäi sinne, toivottavasti nyt jo on löytänyt turvallisen kodin!

Kun pettymyksestä selvittiin mietin blogia ja bloggaamista sekä omia motiivejani blogata. Aloitin myös huonosti menestyneen Dukan Dietin jonka tarkoituksena oli muutama kilo pudottaa. No, dietti loppui kesken ja sai minut oikeastaan vaan entistä kiukkuisemmaksi. Ei diettejä enää, kiitos!

Olin edelleen todella väsynyt ja ärtynyt, enkä jaksanut oikein mihinkään asiaan keskittyä tai paneutua täysillä.

Assi vietti 4 v. synttäreitä ja hänelle omistin kuvapostauksen. Samalla painin oman koirakuumeen kanssa.

Vuoden ensimmäinen (ja viimeinen) putoaminen tapahtui Tuplalta myös maaliskuussa. Samalla pelästyin todella paljon. Uhkasin lopettaa Tuplan vuokraamisen, mutta loppupeleissä en kuitenkaan halunnut antaa pelolle valtaa.

Vaikka maaliskuu olikin masentava kuukausi kaikin puolin (paitsi Assin syndet), oli siellä muutama kivakin asia. Tässä postauksessa oli enimmäkseen niitä kivoja asioita, kuten uusi läppäri, cheekin keikka jne.

Huhtikuu

Huhtikuu alkoi todella mukavasti, lähdimme nimittäin taas Lappiin, tällä kertaa mukaan lähtivät vanhempani ja tietenkin Assi. Loma oli mitä mahtavin ja onnistunut, pidimme hauskaa, uskaltauduimme mäkeen, söimme hyvin, sekoiltiin jäällä, käytiin keilaamassa ja hiihtelemässä ja kaikkea tosi mukavaa! Odotan jo innolla tämän vuoden Lapin matkaa, joka sijoittuukin jo Maaliskuulle!

Loman jälkeen podettiin taas väsymystä, muutettiin blogin ilmettä ja mietin muutenkin blogin tarkoitusperiä ja syitäni blogata. Into alkoi vähän loppumaan ja pidinkin pieniä taukoja. Taukoilu teki ihan hyvää, vaikka edelleen nappulat ja ideat olivat hukassa blogin suhteen - en tiennyt yhtään mistä kirjoittaisin tai mikä kiinnostaa lukijoita. Mietin blogin poistamista, mutta se ajatus jäi taka-alalle.

Pääsin kokeilemaan ensimmäistä kertaa kangilla ratsastamista! Mikä olikin jännittävää ja uutta, mutta todella opettavaista. Toivon, että keväällä tulisi samanlainen mahdollisuus!

Blogin ohella mietin paljon elämääni ja miten saisin siitä mahdollisimman mielekästä ja elämisen arvoista. Oikeastaan koko kevään minulla oli kova kriisi elämäni suhteen, tuntui etten saa mitään aikaiseksi. Aloin turhautua itseeni ja ajatuksiini, halusin tilalle tekoja ja näyttämistä, että kyllä minäkin osaan.

Kirjoitin postauksen tasa-arvosta, joka suututti minua todella paljon. Huhtikuu oli kirjoittamisen kuukausi, kirjoitin enemmän kuin ikinä, myös tämän postauksen, jossa avaan asiaa kateudesta ja katkeruudesta, joka vaivasi ja vaivaa minua vieläkin. Henkisesti olin todella rasittunut.

Toukokuu

Toukokuu alkoi blogin täyttäessä 1 vuoden! Podin edelleen epätoivoa blogin tulevaisuuden kannalta. Pääsin taas kiinni esteratsastuksen saloihin ja aloin olla jännittämättä jokaista estetuntia. Tästä innostuneena kevät ja syksy oli suhteellisen estetäyteinen! Ihana Sini kuvasi meidän tunteja ja sain todella hyvän laatuisia kuvia ja paljon! Väsymys alkoi helpottaa pikkuhiljaa ja kesäfiilis valtasi mielen. Mökkeilimme avopuolisoni kanssa ja mietin muutenkin parisuhdettamme. Ostelin alennusmyynneistä kaikenlaista. Mietin blogin nimeä ja tulevaisuutta, vaikka toukokuu olikin positiivinen, niin siivilielämäni kuin bloginkin kannalta, oli ajatus lopettamisesta silti vahvasti läsnä. Tänä kuukautena kirjoitin paljon kevyttä hömppää, mutta sain aseteltya myös masennuksen mukaan. Pohdin paljon itseäni, yksin jäämistä ja kaikkea sitä, mitä masennus oli tuonut tullessaan. Tuplan kanssa jymähdettiin paikoilleen, en ollut ratsastanut paljoa tippumisen jälkeen ja arastelin todella paljon. Juoksutin Tuplaa ja käytiin käppäilemässä. Tallin omistaja piti mulle myös tunnin, josta sain todella paljon irti, enkä enää pelännyt Tuplalla ratsastamista niin paljon. Ratsastus alkoi taas sujua! Vierailimme äitini ja työkaverini kanssa Tampereella katsomassa "Ihan Tuuliajolla" musikaalia, joka oli aivan mahtava! Arastelin todella paljon lähtemistä sinne, mutta kyllä kannatti.
Tarkastelin myös itseäni positiivisellä asenteella ja osoitin pitkästä aikaa, että arvostan itseäni.


Kesäkuu 

Kesäkuussa mietin taas kouluttautumista, olin juuri hakenut kouluun ja ajatukseni olivat vielä sekaisin siitä mitä tuleman pitää. Pelkäsin jo hieman ennakkoon, etten kykenisi siihen tai että ylipäänsä en pääsisi kouluun. Pohdin taas blogia ja sitä miten se on muuttunut ja miten itse olen muuttunut blogin myötä. Tällä kertaa muutos oli positiivisempaan suuntaan. Ratsastus jäi kesätauolle, viimeiset tunnit todella mahtavia, pääsin taas hyppäämään ja nautin todella paljon ratsastamisesta. Otin teille muutamia kuvia kodistamme, jossa aloin pikku hiljaa viihtymään todella hyvin. Tuskailin koulun kanssa, kävin kolme tuntia kestävissä kokeissa sekä haastattelussa ja aloin menettää uskoani koko kouluun. Haastattelija suoraansanottuna kiusasi minua ja itku silmässä olin jo heittämässä toiveeni koulun suhteen. Vietin aikaa mökillä ja muutenkin nautin kesästä, vaikka kesälomaa minulla ei ollutkaan. Kärsin taas suunnattomasta vauvakuumeesta, joka ilmenikin sillä, että neuloin paljon vauvajuttuja. Turhauduin taas suunnattomasti ja monena yönä itkinkin tyhjää syliä. Avopuolisoni vei minut treffeille Alppiruusu-puistoon, joka oli häneltä todella yllättävä veto. Nautin todella paljon käsikädessä kävelystä kauniiden ruusujen ympärillä. Avopuoliso hemmottelikin minua kesäkuussa ja vei jo toisille treffeille, nimittäin leffaan. Parisuhde kukoisti ja kaikkien niiden vastoinkäymisten jälkeen, tuntui, että elämme hyviä aikoja. Elämä alkoi vihdoin olla elämisen arvoista ja kaikki tuntuivat menevän hyvin. En kaipaa mitään pumpulielämää, mutta kaikki vaikeudet alkoivat jo riittää.
Uskalsin vihdoin tehdä ulkonäölleni jotain ja värjäsinkin hiukset tuhkan värisiksi! Pidin näistä todella paljon, mutta valitettavasti hiukset vaalenivat todella nopeasti takaisin blondeiksi. Sain kirjeen kotiin, jossa minut valittiin opiskelemaan sosiaali- ja terveysalaa. Olin todella iloinen ja onnellinen, mutta ajatus myös ahdisti kovastikin. Juhannus ei ollut onnistunein mahdollinen, vaan aika-ajoin myös ahdistava. Huomasin ahdistuvanni todella helposti, varsinkin muiden ihmisten seurassa, jolloin automaattisesti hakeuduin omaan rauhaan. Kirjoitin jännittämisestä, joka on vaivannut elämääni aina ala-asteesta asti. Jännittäminen on todella voimia vievä asia, josta olen yrittänyt parhaani mukaan päästä eroon. Tuplan kanssa alkoi pikkuhiljaa sujumaan, mutta sen epäpuhtaus synkisti taas mielen. Tätä ennen saatiin todella hyviä pätkiä ja treenejä, jotka jäivätkin parhaiksi hetkiksi Tuplan kanssa! <3


Heinäkuu 

Blogin kuukausi alkoi pohdiskelulla muodista ja millainen merkitys sillä on minulle. Tein kovasti töitä ja matkustelimme vanhempieni perässä ympäri Suomea. Aivan mahtava retki tehtiin Joensuun Kiihtelysvaaraan joka on eittämättä yksi lempipaikoistani maailmassa. Oikeastaan koko vuoden kestänyt väsymys oli taas herännyt ja olin hetkellisesti todella onneton. Painin taas ajatusten keskellä ja tunsin olevani todella yksinäinen. Vietin Lammilla aikaa useaan otteeseen ja nautin siitä suunnattoman paljon. Rakastan todella paljon caravaanailua ja minua oikein harmittaa, ettei kesälomia paljoa ole ollut, että olisi voinut nauttia tästä ihanuudesta. Olen aina ollut reissaaja ja mielelläni kiertäisin enemmänkin. Kesäflunssa yllätti ja mietin taas tulevaisuutta pelkoineen ja toiveineen, sängyn pohjassa maaten. Aloitimme poneilla ratsastelut, joka jatkuikin aina lokakuulle asti. Opin paljon Deniseltä ja aloimmekin edistyä jo jonkin verran. :) Värjäsin taas hiukset ja kärsin huonosta itsetunnosta. Sain kuulla todella paljon uusista hiuksistani, enimmäkseen huonoa kommenttia. Pidin itse todella paljon hiuksista, mutta negatiiviset kommentit iskivät todella syvään. 



Elokuu 

Elokuussa kesän reissaaminen alkoi vaatia verojaan ja aloin olla totaalisen uupunut. Nyt oli aika levätä hieman, hengittää syvään ja valmistautua syksyen koetukseen, mm. koulun alkuun. Postaustahti alkoi myös hiipua. Sain kuulla haukkuja ulkonäöstäni, mutta tällä kertaa en antanut sen lannistaa itseäni, minä olen millainen olen ja sillä siisti. Minua ei kiinnosta mitä muut ajattelevat itsestäni, tärkeintä on että olen itse tyytyväinen ja sujut itseni kanssa. Kirjoitin postauksen uskonnosta ja siitä, mihin minä uskon. Elokuu oli muutenkin enemmän asiapostausten aikaa kuin kevyiden hömppien. Aloin pärjäämään paremmin Denisen kanssa ja opin tuntemaan sen. Hetkittäin tuli jopa oikein mukavia pätkiä. Päästiin pari kertaa jopa hyppäämäänkin! Kävimme elokuussa avopuolisoni kanssa myös  Neste oil Ralleissa ja vietimmekin oikein kunnolla parisuhdeaikaa!
Elokuussa sanottiin hyvästit myös Tuplalle haikein mielin, mutta ero olisi jossain vaiheessa kuitenkin tullut. Tuplan tilalle tulikin koulu, omine haasteineen.
Mukaan mahtui myös muita iloisia asioita, kuten vaikkapa Cheekin Olumpiastadion keikka, Lammilla lomailua, leipomista ja sukulaisten kanssa ajanviettoa.

Syyskuu

Syyskuu ei alkanut kauhean hyvissä merkeissä, jos koko kesän tunsin olevani väsynyt, nyt olin aivan finaalissa. Koulu alkoi räjähdysmäisesti vaatien koko aikaista keskittymistä sekä tehtäviin, että itse opiskeluun. Kiinnostukseni leipomiseen laantui kesän myötä ja taukoa tulikin ihan reilusti. Siskoni synttäreille minut laitettiin leipomaan ja kaikki mikä vaan voi mennä pieleen niin meni. Syyskuu meni todella nopeasti ja ihan ohi, olin apea ja surullinen koko kuukauden. Vietin paljon aikaa yksin, nukuin oikeastaan kaikkina niinä hetkinä kun vain oli mahdollista. Blogin kannalta myös kuukausi oli surkea. Syyskuu oli kokonaisuudessaan yksi masentavimmista kuukausista pitkään aikaan!


Lokakuu

Koulu vei aikaa entistä enemmän, laajemmat projektit ja ryhmätyöt. Lisäksi piti valmistautua tulevaan työssäoppimiseen, mikä alkaisi ihan niillä näppäimillä. Lokakuussa pyydetiin anteeksi hiljaisuutta, joka jatkui aina Joulukuuhun asti. Kirjoitin luomisen tuskasta, jota koin niin blogissa kuin koulutehtävienkin parissa - aloin kyseenalaistamaan kaiken kirjoittamani, jolloin aloinkin vähentää kirjoittamista blogissa. Näin jälkeenpäin katsottuna oikeasti harmittaa, miten vähälle huomiolle blogi jäi, toivottavasti näin vähälle ei tule enää jäämään. Avopuolsoni lähti viikoksi Rodokselle ja asuin viikon vanhemmillani. Koin epätoivoista eroahdistusta ja se viikko tuntui kestävän vuoden!


Marraskuu

Marraskuu oli koko blogin historian huonoin kuukausi, jolloin postauksia tuli vain yksi. "Onko vaikeaa? Ei susta huomaa" kertoi paljon fiiliksistäni. Juuri alkanut työssäoppiminen oli todella raskasta, vaikkakin opettavaista ja aivan mahtavaa aikaa. Siihen  päälle arvioinnit, tehtävät ja suunnitelmat veivät kaiken vapaan aikani. Koin, ettei minulla ole aikaa enää käsitellä ajatuksiani, siksi olinkin itkuisempi kuin ikinä. En osannut purkaa ajatuksiani mitenkään ja olin aivan solmussa. Halusin vaan käpertyä piiloon koko maailmalta. Pelkkää synkistelyä marraskuu ei sentään ollut, pääsin tutustumaan ihanaan Sindi-poniin, hyppelemään, nauttimaan hyvästä ruuasta ja ihanasta perheestäni, joka kompensoi sitä kaikkea pahaa oloa mitä kannoin sisälläni. Pääsin myös ihanan serkkuni kanssa tuulettumaan paikalliseen bilemestaan vuoden baaritauon jälkeen, teki kyllä todella hyvää viettää aikaa serkkuherkun kanssa!

Joulukuu 

Joulukuu koitti edelleen työssäoppimisessa lasten kanssa käydessä katsomassa joulunäytelmää ja syötiin joulupuuroa. Yritin herätellä joulumieltäni, mutta se ei yhtään meinannut heräillä. Koko vuoden neuloin pieniä joululahjoja lähimmäisilleni ja muutenkin joululahjoja hankin pitkin syksyä. Sain päiväkodista hyvät arvosanat, sekä aivan kauhean flunssan. Vietin viikon sängyssä ja vielä edelleenkään ei meinaa helpottaa. Jouduin jättämään ratsastuksenkin väliin, mutta onneksi estetuntiin mennessä pystyin jo ratsastamaan. Suvi olikin kuvaamassa meitä ja saatiin aivan ihania kuvia, kiitos! Joulunaika oli taas (varmasti joka vuosi) kiireistä, mutta Jouluaatto meni rauhallisesti nautiskellen. Joulun välipäivät menivät ihanasti loikoillen ja odotellen uutta vuotta. Vuosi kokonaisuudessaan oli todella monipuolinen, niin hyvässä kuin pahassa. Toivottavasti tämä vuosi tuo tullessaan paljon ihania, iloisia asioita!