Jojoilua painon kanssa

Asia, joka tuottaa harmaita hiuksia varmasti jokaiselle naisihmiselle ainakin kertaalleen elämän aikana, on nimittäin paino. Painosanalla paino. Olen oikeastaan läpi lapsuuden ja nuoruuden ollut suhteellisen tyytyväinen kroppaani, en ole mitenkään koskaan ole ollut ylipainoinen tai edes mielestäni mitenkään iso, mutten tarpeeksi hoikkakaan. Tottakai murrosikäinen hormoonihyrrä saa paniikin aikaiseksi jokaisesta vatsamakkarasta, mutten kokenut tarvitsevani toimenpiteitä. Söin mitä halusin, milloin halusin ja pysyin samoissa mitoissa ties kuinka monta vuotta. Kuusitoista vuotiaana innoistuin ekan kerran salilla käymisestä, kävimme yhdessä ystäväni kanssa. Halusin lihaksia, silloin oli mielestäni todella muodikasta jos naisella oli lihaksia. Treenasin paljon, isoilla painoilla ja massaa tulikin yllättävän paljon. Painoni nousi 10 kiloa suhteellisen lyhyessä ajassa ja reisien iho repesi. Tämä oli ensimmäinen takapakki.

En kehdannut käyttää shortseja tai lyhyitä hameita, reisissä olevat tummanliilat arvet oikein hyppäsivät silmille. Se, jos mikä oli teinille kova paikka. Jätin pian salilla käymisen ja annoin kroppani olla sellainen kuin on. Pian kaikki lihakset olivat kaikonneet, muistoksi jäivät vain arvet (jotka vieläkin vaaleina näkyvät ihollani). Opiskelin välissä ja 2012 pääsin töihin 3 kuukaudeksi ratsastuskouluun. Raskas fyysinen työ yhdistettynä siihen, ettei oikeastaan ollenkaan päivän aikana syönyt kunnolla, laski paino huomattavasti. Kesällä 2013 aloitin taas salilla käymisen, koska kroppani muistutti enemmän luuviulua kuin sitä mitä se on ollut. Aloin treenata päättäväisemmin, sanoin, etten enää anna helpolla periksi. Ranteen ja kallon hermopinteet eivät hidastaneet treenaamistani, vaan jossain vaiheessa joka päivä töiden jälkeen vietin muutaman tunnin salilla pumppaamassa.



2013 kevät

2013 kesä

Masennus oli pahimmillaan, mitä ikinä ja käytännössä lopetin syömisen kokonaan. Tuloksen näet tästä:



2013 syksy

 

Olin laihempi kuin varmaan ikinä ja kehittelin päässäni kammon syömiseen. Muistan kuinka äiti vahti kuin haukka vieressä että söin edes yhden lusikallisen kanakeittoa. Onneksi pääsin syömisen suhteen sinuiksi suhteellisen nopeasti, en olisi masennuksen rinnalle tahtonut yhtään enempää ongelmia, vaikka ne nyt tuppaavat usein kulkea käsikädessä. Joten aloin taas syömään - rustaten kaiken ruokapäiväkirjaan. Se kontrolloikin kuukausia elämääni, jätin kaikki herkut pois kerralla, en syönyt leipää, pastaa, perunaa, jne. Olin maailman onnellisin jos päiväkirjan kalorit olivat päivässä alle 800.

2014 alkuvuosi

 

Onneksi tämä tosiaan oli vain ohimenevä vaihe, varsinkin tuo ruokapäiväkirja. Sen jälkeen olen lihonut ja laihtunut, lihonut ja taas laihtunut. Viimeisimmässä työpaikassani laihduin kahden kuukauden ajalta kuusi kiloa, jotka siirtyessäni toimistoon töihin tulivat ne kavereiden kanssa takaisin. Tällä hetkellä mietin taas pääni puhki, rupeanko taas tyhmään ja toisarvoiseen laihdutuskuuriin vai annanko kroppani olla tälläinen kuin on, kaikkine vikoineen ja epätäydellisyyksineen. Tosin itku meinasi päästä kun en mahtunut lemppari shortseihini yhyy.

Miten onkin niin vaikeaa olla tyytyväinen itseensä, jos korjaisin kaikki puutteet ja asiat joista en pidä kropastani, olisinko silloinkaan täysin tyytyväinen? En usko, että kukaan on. Yritän vaivoin etsiä samankaltaisia kuvia nyt, jossa näkyisi edes pilkahdus kropastani - mutta ei. Epävarmuus on oikeastaan varmaan suurin syy miksi sellaisia kuvia ei tule otettua. Haluaisin nauttia omasta kropastani, haluaisin olla tyytyväinen, mutta joka kerta kun katson itseäni peiliin, löydän pelkästään vikoja. Vertaan itseäni muihin enemmän kuin koskaan. Inhottaa olla kauniiden ja hyväkroppaisten ihmisten keskellä, en oikeastaan edes halua liikkua minnekkään, bileisiin tai vastaaviin, jossa tiedän että ruhoa esitellään lihatiskin tapaisesti - pikkupikku shortseja ja napapaitoja. Ja sitten olen minä, joka mieluiten esiintyisi vain jumpsuitissa tai ylisuurissa villapaidoissa, joista ei vahingossakaan näkyisi muuta kropasta kuin pää- jos sekään!

 

 



Takaisin blogielämään

 Kuinka onkaan vaikeaa yrittää napata kiinni blogista, joka on kovaa vauhtia seilaamassa aivan muualle. Yritin tsempata itseäni koko kevään, että saisin pidettyä blogia hengissä, kirjoiteltua ja kuvailtua. Mutta ei, kuulostaa pahalta, mutta päätin säästää itseäni blogin kirjoittamiselta. Välillä blogin pitäminen on ollut todella raskasta, aikaa vievää ja tuntuu, että olen paljastanut liikaa itsestäni. En voi ottaa takaisin sanomisia täällä, en voi sanoa, etten tarkoittanutkaan. Kaikki mitä olen kirjoittanut, hormoonihöyryissäkin, on ja pysyy blogissa. Tämä toisinaan ahdistaa suunnattoman paljon ja silloin on jäänyt blogiin kirjoittaminenkin täysin takaa-alalle.

Luulen, että jokainen tämän blogin lukija tietää, ettei minun elämäni ole mitään vaahtokarkkia ja saippuakuplia. Kuten ei varmaan kenenkään. Mutta, kun joka päivä käy läpi yhdessä masennuksen kanssa miksi maailmaa pitäisi vihata vielä vähän lisää, ei positiivia ajatuksia ja kirjoituksia vain synny. Olen lukenut paljon masennus- ja syömishäiriöblogeja ja päivä toisensa jälkeen julkaistut kuvat viilletyistä ranteista ja langanlaihoista kropista, kuluttavat lukijaa siinä missä perheenjäsentäkin tai kavereita. Myös minun perhettäni kuluttaa oma sairauteni ja myös se, että he pääsevät täältä suoraan lukemaan, mikä tänään on taas perseestä ja miksi tänään en jaksanut nousta sängystä ollenkaan. Enkä todellakaan haluaisi, että niin olisi, mutta niin vain on.

Nyt, koitan pehmeästi laskeutua takaisin blogimaailmaan, vauvanaskelin yritän tuoda valoa ja iloa tähän mörökölliluolaan. Olen lopen kyllästynyt masennukseen ja näihin oloihin ja tunnetiloihin, jotka muuttuvat sekunninsadasosissa. Voisiko joku vain taikoa kaikki sairaudet pois, kiitos?

 

 

Onneksi, myrskyn jälkeen on poutasää. Ainakin, toisinaan.