Mitä tapahtuu jos lähden tuntemattomaan?

Kesä tuli ja kesä meni ja oikeastaan olen tähän vallan tyytyväinen. Itselläni on viharakkaus-suhde kesään ja alkoi pikkuhiljaa tuntumaan, että nyt alkaa riittää, vaikka kunnon hellekelejä ei nyt aivan hirveästi ollutkaan. Kesä väsyttää, ahdistaa ja masentaa minua muita vuodenaikoja paljon enemmän. Voi olla, että koko homma on vain korvieni välissä, mutta sille en voi mitään. Joten voitte vain kuvitella tunteen kun voi pukea päälleen kesän jälkeen takin! Laittaa autossa persegrillin päälle! Pyöriä kotona villasukat ja villapaita päällä, polttaa kynttilöitä ja syödä ihania omenoita! Käydä raikkaassa syysilmassa etsimässä sieniä - ja ehkä vähän pokemoneja. Nähdä kavereita jos huvittaa - ja jos ei niin sitten ei. Masennus on jättänyt minuun ominaispiirteitä, joista yksi on ylitse muiden. Omaan kuoreen vetäytyminen. Yksinäisyys. Kaipaan kovasti yksin oloa ja usein kieltäydynkin ulos lähtemisestä, koska haluan vain olla yksin. En nähdä ketään puolituttuja, jotka saavat oloni vain aina ahdistuneemmaksi ja ahdistuneemmaksi. En tavata uusia ihmisiä, enkä todellakaan halua jutella kenenkään kanssa. Olen oikeasti todella vaikeasti lähestyttävä ihminen, sillä ilmaisen kyllä heti, jos en halua puhua tai tutustua, joko olemalla aivan hiljaa tai karkaamalla tilanteesta.

Kesällä olen joutunut poistumaan tältä mukavuusalueeltani ja nähdä ihmisiä. Saanut ehkä jopa kavereita, vaikka en aina välttämättä niin haluaisikaan. Avopuolisoni jaksaa hokea ja hokea, kuinka jokainen tarvitsee ympärilleen ihmisiä, mutta mitä jos ei tarvitse? Mitä jos ei halua? Kuinka monesti kukaan "kaveri" oikeasti soittaa, tai laittaa edes viestiä, että voitaisiinko nähdä ja jutella? Nämä ihmiset pystyn laskemaan yhden käden sormiin. Joten miksi minunkaan pitäisi? Allekirjoittanut ei tarvitse satoja kavereita, tai edes kymmeniä. Minulle riittävät ne rakkaat ihmiset, jotka haluavat olla minun kanssani tekemisissä ja minä heidän.

Kesä on siis ollut melkoista vuoristorataa ei pelkästään yllämainitulla asialla. Tein töitä firmalle, jossa olen enemmän tai vähemmän ollut töissä vuodesta 2010 tehden erinäisiä hommia. Vaikka olen aina tykännyt tästä työpaikasta ja tehdä työtä sinne, nyt kesällä oli kaikki aivan toisin. Intohimo ja oikeastaan halu tehdä töitä lopahtivat alkumetreistä. Yritin tsempata ja saada työt kuitenkin tehtyä. Vapaa-ajasta koitin nauttia täysin sieluin ainakun siihen oli mahdollista, esimerkiksi reissaamalla ympäri Suomea, käymässä joka ilta poimimassa muutaman litran mustikoita pakkaseen ja tekemällä asioita mistä pidän. Heinäkuussa alkanut selkäkipu alkoi vaivaamaan ja suuntasin muutaman viikon sinnittelyn jälkeen lääkäriin - josta mukaan tarttui hirveä satsi lääkkeitä sekä mahdollinen 4-5 nikaman välissä olevassa välilevyssä oleva reikä! Kipulääkkeillä ja relaxanteilla sinnittelin töissä, kunnes vasen lonkka alkoi kävelystä ja istumisesta kipeytymään. Takaisin lääkäriin, jossa diagnosoitiin myös ison sarvennoisen limapussitulehdus. Ja viikon sairasloma.

Selän ja lonkan tilannetta seurataan ja mikäli kivut pahenevat, olisi tarkoitus suunnata magneettikuvaan. Täytyy koputtaa puuta, mutta selkä on ollut ihmeen hyvä jo vähän aikaa! Saa nähdä muuttuuko tilanne, kun ensiviikolla aloitan työssäoppimisjakson palvelukeskuksessa. Sain vihdoin sovittua koulun jatkosta tutorini kanssa ja toistaiseksi tulevaisuus näyttää ihan valoisalta. Ehkä jonakin päivänä minäkin valmistun ammattiin! T: Jenna 22v joka inhoaa opiskelua melkein yhtä paljon kuin siskonmakkarakeittoa.

Uudet tuulet puhaltavat ja saa nähdä mitä haasteita tämä syksy tuo tullessaan. 

Vuonna 2015..

Onko liian myöhäistä palata heinäkuussa takaisin vuoteen 2015? Tajusin nimittäin, etten ole täällä tehnyt minkäänlaista vuosikatsausta joka itseasiassa on kyllä vielä tulossa :D tai muuta missä kävisin läpi viime vuotta. Kahden edellisen vuoden tapaan, päätän nyt toteuttaa myös tuon samaisen haasteen.

Haasteen ideana on kertoa 10 parhainta, ihaninta, hauskinta, kamalinta, mutta mieleenpainuvinta tapahtumaa vuodelta 2015, sekä toiveita, odotuksia ja miksei lupauksia vuodelle 2016.

1. Perheemme sai yhden uuden jäsenen.
Yksi ihanimmista asioista koko vuodessa, tai koko tähän astisessa elämässä. Ostin nimittäin pienen Chihuahua-pennun, Ilarin! Olimme vuoden verran suurinpiirtein katselleet koiraa, aluksi en millään olisi halunnut chihua, tiedättehän stereotypiat räksyttävästä, arvaamattomasta rotasta, jonka ego ei mahdu mihinkään kämppään. Mietimme aina ranskan bulldogeista kultasiinnoutajiin, terriereistä saksanpaimenkoiriin ja oikeastaan kävimme monta rotua mielessämme läpi. Pitäisi olla pieni, joka pärjää kerrostalossa, yksinkin, lapsiystävällinen ja no ihmisystävällinen, iloinen, reipas ja hyväkäytöksinen. Mieheni oli ihastunut chihuihin ja sai puhua minua ympäri monet tunnit ennen kuin suostuin edes katsomaan myytäviä chihupentuja. Hänen selkänsä takana haaveilin corgeista ja mäyräkoirista, sekä kaikista ylhäällä mainituista ja niiden variaatioista. Mutta kun näin kuvia pienistä voipalloista, jotka iloisella olemuksellaan valaisi koko huoneen - olin myyty. Pian tämän jälkeen aloin ottamaan yhteyttä moniin eri kasvattajiin, yksityisiin myyjiin ja no kaikkeen mahdolliseen. Olin jo vähällä heittää koirahaaveet jorpakkoon, kunnes törmäsin ilmoitukseen hieman vanhemmasta chihutytöstä, olisiko hänellä ollut ikää jokunen vuosi. Kiinnostuin heti! Vaihdoimme sähköposteja kasvattajan kanssa useita, kunnes häneltä tuli viesti - koira on myyty. Pian tämän jälkeen kasvattaja laittoikin uudestaan viestiä, hänellä olisi tarjota meille "Ilari"-työnimellä kantavaa pientä poika pentua. Lähdimme samana iltana katsomaan. Ja tiesimme heti, että siinä olisi meidän tuleva perheenjäsen!
Tästä, ja tästä näet Ilarin ensihetkiä meidän luona!

2. Ihana Rukan reissu
Odotin kuin kuuta nousevaa tämän vuotista Rukan reissua. Olemme siis vuodesta 2006-2007(?) melkein joka vuosi käyty tuossa keväästä jossain päin pohjoista, ensin Ylläksellä, sitten muutamana vuonna Rukalla, vaihteeksi Pyhällä ja taas Rukalla. Ruka on osoittautunut kaikkein ihanimmaksi paikaksi, vaikka Ylläkseltä kaipaan ihania hiihtoreittejä! Rukalla on todella hyvät laskettelurinteet, keskusta on pieni, mutta kaikki tarvittava löytyy! Viime vuosina olemme vuokranneet mökin Pulkkajärven rannasta, jonka on noin 7 km päässä Rukan keskustasta. Mökki on iso, alhaalla on kolme makuuhuonetta, kaksi vessaa, sauna ja suihkutila, keittiö ja olkkari yhdistettynä. Ylhäällä parvella on vielä sängyt muistaakseni neljälle. Tilaa siis on! Tällöin lähdimme sellaisella kokoonpanolla kuin, minä ja siskoni, äiti ja isä sekä Assi ja uusin tulokas Ilari! Iltsu pärjäsi koko automatkan edes takaisin todella hyvin ja perilläkin nautti kovasti siitä kun joku oli aina hänen kanssaan, eikä hänen tarvinnut jäädä yksin! Viimeisinä päivinä yllätykseksi avopuolisoni veljensä kanssa ajoi myös Rukalle ja pääsimme koko köörin kanssa (tosin äiti jäi mökille) kelkkailemaan! Kerrassaan ihana reissu!
Tästä, tästä, tästä, tästä, tästä, tästä ja tästä löydät Ruka postaukset.

3. Ilarin sairastuminen
Ilari ei meillä kauhean kauaa ehtinyt olemaan, kun heräsin yöllä kakomiseen. Ilari oksensi, menin siivoomaan, ja seuraava ja seuraava oksennus tuli. Pikku raukka oksensi aina aamu viiteen asti, jolloin nukahti. Soitin heti kun lähellä oleva eläinlääkäri aukesi. Saimme ajan klo 11. Siinä torkuimme molemmat ja lähdimme pikkuhiljaa ajelemaan Herttoniemeen päin. Jouduimme odottelemaan vuoroamme, ennen kuin mukava eläinlääkäri otti meidät vastaan. Kerroin Ilarin oksenteluista ja lääkäri alkoi tutkia sitä. Eläinlääkäri tunsi pullistuneen suolen ja epäili sen olevan tukossa. Koska lääkärissä ei ollut röntgeniä, emme päässeet sitä toteamaan. Ilari sai ihonalle nestettä ja vitamiinia, koska oli jo kuivunut. Lisäksi oksennuksenestolääkettä. Meidät käskettiin kotiin katsomaan tilannetta, ruokaa sai antaa keitettyä kanaa ja riisiä, sekä juottaa kanankeittolientä. Ilari joi hyvin, kanankeittolientä, muttei oikein syönyt. Riisistä ei tykännyt ollenkaan, eikä tykkää edelleenkään. Kakkaa, eikä no oksennustakaan kuulunut, joten varasin seuraavalle päivälle ajan Mäntsälän animagiin klo 14:20. Siellä aivan ihana nuori eläinlääkäri otti meidät vastaan. Hän tunnusteli myös ja laittoi Ilarin heti röntgeniin. Sieltä löytyi suuri kaasukertymä, joka oli venyttänyt suolen äärirajoille äärirajoille, sua varten, aah. Hän ehdotti nesteytystä ja jos se ei helpota, olisi aamulla vuorossa leikkaus. Jätimme Iltsun 16:00 nesteytykseen ja haimme sen 20:00. Iltsu sai vielä nestettä ihon alle ja lähdimme kotiin. Valvoin kahteentoista ja toivoin, että Iltsu tekisi kakan, koska se todistaisi, että nesteytys olisi saanut suolen "tukoksen" liikkumaan. Ja kun kello loi kaksitoista, teki Iltsu kakan! Olin niin onnellinen. Aamulla soittelin eläinlääkärille ja hän oli todella mielissään, että nesteytys auttoi. Hän ehdotti vielä löysään vatsaan ripulilääkettä, mutta onneksi Ilarin vatsa rauhottui nopeasti. Selvisimme siis melkein säikähdyksellä, pahemminkin olisi voinut käydä! Tämän jälkeen Ilarilla on ollut useammankin kerran ongelmia löysän vatsan ja oksentelun kanssa, kerran ollaan jouduttu tapahtuman jälkeen käydä lääkärissä, ripulointi kävi niin kovasti pienen voimille, että saimme 10 vrk lääkekuurin.
Tästä ja tästä löydät Ilarin sairauteen liittyvät postaukset.

4. Mummon poismeno
Olin jo pakkaamassa kamoja, tarkoituksena lähteä tänäkin vuonna Kalajoelle bimmerpartyihin. Äitini soitti, jotenkin arvasin, että kyseessä olisi jotain ikävää. Mummoni oli nukkunut pitkän taistelun uuvuttamana pois. Ja hautajaiset olivat juuri silloin kun minun piti olla viettämässä kavereiden kanssa hauska viikonloppu Kalajoella. Aluksi en voinut millään uskoa asiaa. Viime vuodet olivat erkaannuttaneet meitä mummon kanssa toisistamme, mutta silti koin vahvaa yhteenkuuluvuutta. Kun olin nuori, olivat isovanhempani jo suhteellisen iäkkäitä, eivätkä mitenkään suunnattoman läheisiä. Ukkini kuoli juuri ennen kuin synnyin, joten häntä en ehtinyt koskaan nähdä, eikä hän minua. Isovanhempien iäkkyys tarkoitti sitä, ettei minulla tai siskollani ja minulla ollut sellaisia isovanhempia, joita toivon, että minun lapsillani on. Jotka haluavat tehdä lastenlasten kanssa asioita, ottaa yökylään, osallistua ja olla läsnä. Mummini oli koko sen ajan kun muistan palvelukodissa, jossa häntä viikottain kävimme katsomassa. Mummo ja pappa asuivat sinnikkäästi omassa kodissa siihen asti kunnes pappa sairastui ja joutui sairaalaan. Pappa kuoli 2009 ja mummo joutui palvelukotiin. Siellä hän vietti viimeiset elinvuotensa.
Tästä ja tästä löydät aiheeseen liittyvät postaukset.

5. Estekurssi
Kesällä olimme siskoni kanssa neljä päivää kestäneellä estekurssilla. Emme suinkaan olleet näillä kursseilla ensimmäistä kertaa, vaan kahdentoista vuoden aikana, jolloin olemme tuolla Kumpumäellä ratsastaneet, olemme olleet useilla kursseilla. Rakastan niitä, olen henkisesti ja fyysisesti ohittanut täysin ratsastusleirit, joilla käytiin vuodesta 2004-2009 joka vuosi, mutta nämä tälläiset, ei koko päivää kestävät kurssit on niin mun juttu! Varsinkin kun itsevarmuutta esteille tarvitaan vielä hurjasti. Harmi, ettei tänä vuonna tajuttu osallistua, no täytyy syksyksi ottaa taas estetunteja. Kurssin teemana oli hyvä, perus esteratsastus. Olen tätä ennen ollut pitkään esteryhmässä ja osallistunut moniin esteleireihin, mutta jossain vaiheessa taukoa hyppäämiseen tuli todella paljon.
Ensimmäisinä päivinä mulla oli alla mun lemppari estehevonen Nanski, jonka kanssa on hypätty lukemattomia kertoja. Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta meillä synkkasi taas todella hyvin. Tykkään todella paljon Nanskin tyylistä hypätä, se on rehellinen ja kertoo kyllä milloin teen jotain väärin. Kuten videoillakin näkyy heh. Se on sellainen hevonen, joka vain sopii minulle. Toisena ja kolmantena päivänä alla oli nyt jo edesmennyt Kippula, jolla ratsastin vasta toista kertaa! Ja vielä erikoisesteitä, minä jonka kokemukset erikoisesteistä ulottuva tasan yhteen maastoestetuntiin joka sekin meni aivan penkin alle! Onneksi Kippula oli varma, vaikka ratsastajalla oli nappulat hiukan hukassa!
Tästä, tästä, tästä, ja tästä löydät kaikki neljän päivän estekurssin videopostaukset!

6. Tubecon!
Yksi loppukesän siisteimmistä jutuista. Katson youtubesta oikeastaan pelkästään pelivideoita, eniten Laeppavian, Lakon, Herbalistin ja Ulttiksen videoita. Mutta ehdoton ykkönen on Laeppavika! Jokaista videota odotan innolla, vähän väliä tulee twitchistä katsottua joko Rauski olisi streamaamassa. Ne on vaan parhautta! Samat videot on katsottu kerta toisensa jälkeen, samoille vitseille naurettu aina uudelleen ja uudelleen vedet silmissä. Parasta oli kyllä seistä ihmisen vieressä, joka on kaiken tämän takana. Muutaman sanankin pääsin paniikin, ilon ja onnen seasta vaihtamaan Rauskin kanssa, en voi sitä vieläkään uskoa todeksi. Rauski on vaan paras!
Tästä pääset Tubecon postauksen pariin!

7. Ensimmäiset festarit
En ole mikään festarityyppi, minua kammostuttaa ajatus teltassa nukkumisesta, bajamajoista, ihmismassasta, liian kovasta bassosta ja kuumuudesta. Hyvä pehmeä lasku festarielämään oli Tampereella järjestettävä Blockfest. Se oli keskellä kaupunkia, hyvin suunniteltu ja järjestetty, täynnä sellaisia esiintyjiä, joista pidän. Eikä porukkaakaan ollut edes niin paljoa kuin kuvittelin! Paperi-t:täkin pääsimme seuraamaan melkein eturivistä (!!!). Lisäksi, ei tarvinnut yöpyä missään teltassa, vaan viimeisen keikan jälkeen köröttelimme läheiselle leirintäalueelle, jossa vanhempani olivat Ilarin kanssa. Muuten festareista jäi oikein positiivinen kuva, lukuunottamatta kauheaa keuhkoputken tulehdustani, jonka ansioista minun olisi pitänyt olla pedissä, ei laulamassa yleisössä mm. spektin, asteen, nikke ankaran ja cheekin biisejä.
Tästä pääset näkemään fiiliksiäni Blockfesteistä!

8. Masennus (vaikea syksy)
Koko vuosi 2015 oli yhtä vuoristorataa tunteiden parissa, välistä olin maailman iloisin ihminen kunnes taas seuraavassa hetkessä vaipunut täysin synkkyyteen. Silloin myös blogin kirjoittaminen kärsii. Kun minulla ei ole mitään positiivista sanottavaa, jätän usein kirjoittamatta. Esimerkiksi syyskuussa postauksia tuli vain 2, lokakuussa 1, marras- ja joulukuussa 3. Meillä oli juuri tuohon aikaan paljon ongelmia parisuhteessa, minulla oli rankka harjoittelujakso vanhainkodissa ja nopeasti uupumus. Jäin pitkäksi pätkäksi työttömäksi ja päiviä ei oikein rytmittänyt mikään. Aamulla heräsin kun avopuolisoni lähti töihin, käytin Ilarin ulkona ja monesti menin takaisin nukkumaan. Ylös pääsin vasta puolenpäivän aikoihin. Olen ihminen, joka tarvitsee todella paljon omaa aikaa, juuri sitä, että saa olla täysin yksikseen, mutta tuolloin ahdistuin siitä vain enemmän. Ei minulla ollut silloin muuta kuin omaa aikaa. Päivät menivät itsesäälissä, joskus sain innostuttua tekemään joululahjoja läheisille, toisinaan katsoin koko päivän netflixiä. Siitä suosta oli vaikeaa nousta ylös, tuntui kuin olisi vain luovuttanut. Pikkuhiljaa sain kehiteltyä päivälleni rytmin, aamulla 7 aikoihin ylös, Ilarin kanssa pitkälle aamulenkille, sen jälkeen sain avata telkkarin ja samalla tiskata astiat, sen jälkeen otin noin tunnin mittaisen zumba/jumppa session, jonka jälkeen suihkuun. Suihkun jälkeen monesti lähdin käymään kaupassa ja aloin tekemään ruokaa. Elämästä tuli kertaheitolla helpompaa, kun ei vaan jäänyt makaamaan!
Tästä, tästä, tästä, tästä, tästä, tästä, tästä, tästä, tästä, tästä,ja tästä näet masennukseen liittyviä postauksia.

9. Ratsastusjuttuja päätyi blogiin yllättävän paljon!
Pitkästä aikaa ratsastus sujui ihan hyvin, pääsimme paljon hyppäämään ja homma meni niinkuin piti. Sain myös paljon kuvamatskua, niin Siniltä kuin äitiltäni ja Eetulta, jotka kuvaavat meille jokaisen tunnin videolle. Siskoni on taitava muokkaamaan videoita ja kaikki blogissa julkaisemani videot ovatkin hänen käsialaansa, kiitos! Olen viimeaikoina ollut armollisempi itselleni ratsastajana, minä en voi osata kaikkea, en jokaisella hevosella, minäkin teen virheitä. Olen siitä asti kun ratsastuksen olen aloittanut, ollut sitä mieltä, että minun tulee olla paras. Tai aina pystyn parempaan ja haastanut itseäni lukemattomia kertoja. Pyytänyt niitä tallin vaikeimpia hevosia ja halunnut näyttää että osaan! Onhan se mahtavaa saada hyvää palautetta, mutta jokaisella hevosella ei voi osata ratsastaa, tai jos osaa niin varmasti on yli-ihminen, mutta allekirjoittanut ei osaa. Olen pikkuhiljaa oppinut nauttimaan ns. höntsäilystä, en verenmaku suussa puurtamisesta. Joskus on kiva pakertaa sileällä tunnin viimeiseen minuuttiin asti täysillä, joskus on aivan ihanaa päästä menemään tallin vauvaponilla ja kokeilla miten päin sitä mennään. Välillä on ihanaa mennä vain puomeja ja pitää hauskaa pelletunneilla, toisinaan mahtavan tunteen tuo pitkät esteradat ja isot esteet. You name it! Ihanan monipuolista hommaa jokatapauksessa, allekirjoittaneella on hirveä heppailukuume näin ratsastuskoulun ollessa kesälomalla.
Tästä, tästä, tästä, tästä, tästä, ja tästä näet edellisvuoden heppailupostaukset.

10. Taas yksi mahtava Joulu
Tämän postauksen tosin julkaisin vasta tammikuussa, mutta tapahtumat itsessään tapahtui vuonna 2015. Blogista jokainen on varmasti huomannut, että rakastan joulua. Rakastan sen mystiikkaa, rauhallista olemista, iloa ja onnea, sekä ennen kaikkea perheen kanssa vietettyä aikaa. Näin vanhemmiten olen oppinut nauttimaan todella paljon perheeni kanssa olemisesta, harmittaa vähän kun teininä tärkeintä olivat vain ja ainoastaan kaverit, eikä silloin perheelle jäänyt elämässäni tilaa. No onneksi se on nyt tullut takaisin! Olen löytänyt siskoni taas uudestaan ja oikein palavasti haluan viettää heidän kanssaan aikaa. Siksi joulu on taas astetta ihanampi tapahtuma! Meidän joulu on todella perinteinen, ennen juoksimme viemässä lahjoja sukulaisille ympäri Mäntsälää, alkuillasta lähdimme mummoni ja vaarin luokse, jonne tädit ja sedät perheineen kokoontui. Kävimme haudoilla ja palasimme takaisin mummolaan syömään, jonka jälkeen sormet syyhyten odottelimme joulupukin saapumista! Lahjat jaettuamme, avasimme ne ja esittelimme ylpeinä kaikkea mitä saimme, konvehtirasioista käveleviin robottihevosiin ja villasukista mummon tekemistä tietenkin aina vaatteisiin ja pehmoleluihin. Illasta kotiuduimme, jossa odotti vielä kasa lahjoja! Meidän perheessä lahjoja ei koskaan ole ollut liian vähän, vaan jokainen innostuu joulusta ja lahjojen ostamisesta todella paljon. Itse tykkään eritoten tehdä lahjat itse. Perheeni arvostaa todella paljon itsetehtyjä lahjoja, joka on itselleni lahjantekijänä todella tärkeää.
Tästä näät vuoden 2015 Joulu postauksen.

Vuosi 2015 oli vaikea, täynnä surua ja murhetta, negatiivisia tunteita ja paljon vastoinkäymisiä. Mutta vaikeuksien kautta voittoon ja onneksi mukaan mahtui paljon paljon, hyvää ja kaunista!

Like to know who i am

Tervetuloa keskelle identiteettikriisiä. Viimeaikoina olen ollut todella epävarma itsestäni, siitä miltä näytän tai miltä pitäisi näyttää, mitä tunnen ja mitä pitäisi tuntea. Olen oikeastaan hukannut kontaktin omaan itseeni, omaan ajatusmaailmaani. Aivan kuin peilistä katsoisi täysin vieras ihminen, jota en ole koskaan nähnyt. Enkä puhu ainoastaan ulkonäöstä, vaan ajatuksista, kaikesta siitä mitä pään sisällä liikkuu. Vaikka sitä ei muut kuulekkaan, olen melkoisen hukassa ajatusteni kanssa. En vain enää osaa olla tai ajatella niin kuin ennen. Tuntuu, että jotain on murtunut sisältä, jotain, mitä ei voi vain laastarilla paikata, mihin ei voi vain puhaltaa ja jatkaa eteenpäin. Kaikki on toisin.

Halusin palata takaisin, takaisin ajatuksiin vaikean masennuksen keskelle. Siellä törmään oikeaan itseeni, siihen ihmiseen, jonka ajatukset olivat todellisia, oikeita ja todella raskaita. Haluan tutustua itseeni uudestaan. Suurin ja merkittävin ajatusteni kaatopaikka on ehdottomasti ollut tämä blogi. Tänne olen kertonut ajatuksia ja asioita, joita en olisi välttämättä läheisimmillekkään ihmisille kertonut. En todellakaan ajatellut blogia aloittaessani, että kerron täällä avoimesti, ilman pelkoa tunteistani ja ajatuksistani, masennuksesta, joka pitkälti hallitsee elämääni.

Blogin aloittaessani pelkäsin ja mietin tarkkaan, mitä uskallan täällä julkaista. Masennus oli hallinnut itseäni jo kolme pitkää vuotta, mutten uskaltanut siitä mainita sanaakaan. Sukulaiset eivät tienneet, osa ei tunnu tietävän vieläkään, osa ystävistäni ei varmasti myöskään edes osannut arvata. Vaikka blogissa oli paljon merkkejä ilmassa, en konkreettisesti saanut sanottua miten asia on. Olin keskellä todella pahaa vaihetta, olin täysin pirstaleina, jo valmiina vain luovuttamaan, mutten sitä näyttänyt mitenkään blogissa. En uskonut, että pystyisin enää ikinä luottamaan kehenkään, rakastamaan tai tuntemaan ketään kohtaan mitään. Tuntui, että kaikki ratkaisut olivat vääriä, kaikki mitä tein oli väärää, satutin ihmisiä enemmän kuin koskaan ja myös minua satutettiin - niin paljon, että luulin, etten toivu siitä ikinä. Yritin toki pelastaa kaiken mitä pelastettavissa oli, mutta viimein aloin kääntymään itseäni vastaan. Aloin itse vihaamaan itseäni. Kirjoitin luonnoksiin toinen toistaan ahdistavimpia ajatuksia ja asioita, joita en kuitenkaan julkaissut minnekkään. Suurimman osan poistin. Tänäkin päivänä näitä luonnoksia lukiessani, tunnen sen ahdistuksen, sen raivon, turhautumisen, pelon, aivan kuin olisin kirjoittanut tekstit vasta äsken.

"Olen kuin robotti, joka jatkaa samaa rataa päivästä toiseen. Teen mitä minulta vaaditaan, jonka jälkeen mietin miksi edes vaivaudun tekemään tätä. Miksi en vain lopettaisi tätä kipua ja kärsimystä. En voi.. Se tuntuisi liian helpolta. En ole puhdas pulmunen itsekkään.. Minun kuuluu kärsiä, koko lopun elämääni, pienessä sellissä, poissa ihmisten katseilta ja mielipiteiltä. Lähteä vaan, palaamatta koskaan takaisin.." Luonnos "Jos tarpeeks kauan venaa niin tää kaikki loppuu" 6.8.2013

"Raahaa se sun läski perse tänne." Kuulin taas viikonloppuna. Ei naurata. Toivon, että saisin jotain aikaiseksi, mutta paino pysyy tismalleen samassa kun missä onkin ollut. Muka normaalipainoinen, vitut. Läski paska. "Sun perse on isompi kun mun, miten sulla voikin olla noin iso?"
"Eikö sulla oo mitään itsekuria, söit taas jäätelöä, no sen kyllä huomaa"
"Et kelpaa ton näkösenä."
"Muutama, viis kiloa pois... Äkkiä!"
"Sun elämä valuu hukkaan ton näkösenä, laihempana saisit kenet tahansa."
"Vielä vähän, voi vähentää aika paljon lämpimissä ruuissa."
"ÄLÄ SYÖ SITÄ LEIPÄÄ!"
"Syö niin vähän kuin mahdollista."
"Sun pitää laihduttaa! Oot läskimpi ku kaikki kaveris, ne on törkeen laihoja!"
"Et sä kuitenkaan saa mitään aikaiseks, huijaat vaan itseäs" sanottiin jopa blogissa. Luonnos "You don't need a doctor, you don't need to check up" 9.2.2014

Ahdistus itsestä, painosta, kaikesta, oli läsnä myös kaksi vuotta sitten. Ruokapäiväkirjani oli kauheaa luettavaa, matrasin itseäni laihduttamaan ja laihduttamaan, syytin itseäni siitä kun söin jotain, missä olikin enemmän kaloreita kun kurkussa tai salaatissa. Olin surullinen, ahdistunut ja masentunut, tuntui etten yksinkertaisesti riitä sellaisena kun olen, pitää aina olla laihempi ja laihempi, halusin ensin painaa alle 55 kiloa, pian halusin painaa alle 50 kiloa. Kaikki ajatukseni tai koko maailmani pyöri sen ympärillä mitä vaaka näytti. Painoindeksini oli 20,6, halusin saada sen alle 20:neen, jolloin lääketieteellisesti olisin ollut alipainoinen. Vaikka ajatukset ovatkin tämän suhteen hieman terveemmät, oma kroppa ahdistaa edelleen todella paljon. Se, että olen viettänyt paljon aikaa neljän seinän sisällä, näkyy myös kropassani, joka ruokkii masennusta ja ahdistusta.

"Miksi lapsuus loppui? Miksi alkoi ahdistava nuoruus, mukanaan muutoksia niin itsessä kuin muissa? Eikö voitaisi vaan mennä takaisin leikkikentille pelaamaan polttista? Pian yläasteella ja sen jälkeen joku asia särkyi sisälläni. Aloin pelkäämään, ajattelemaan, etääntymään, viihtymään yksin. Käsitys rakkaudesta, parisuhteesta ja sen tuomista ajatuksista oli täysin vääristynyt, luulin, etten pysty koskaan enää rakastamaan, olemaan ihmisen kanssa lähekkäin. Aloin kokea oloni kiusatuksi, oudoksi ja friiksi, kukaan ei haluaisi olla kanssani, edes jutella kanssani. Aloin omaamaan hyvin huonot vuorovaikutustaidot, pelkästään katsominen toiseen ihmiseen tuntui vaikealta. Mielessäni, he kaikki olivat minua vastaan, koko maailma." Luonnos "Minä olin, minä olen ja tulen olemaan" 3.10.2014

Olen teksteissä palannut monesti takaisin nuoruuteen, ahdistavaan nuoruuteen. Kuten huomaatte, tunnen ihan samanlaisia fiiliksiä. Halusin rakkautta, halusin rakastaa niin paljon, että minulle oli aivan sama ketä saisin rakastaa. Silloin minua käytettiin hyväksi. Sen myötä sana rakkaus muutti muotoaan todellisesti. Aloin käyttäytymään niinkuin minua kohtaan oli käyttäydytty. Leikin paljon ihmisten tunteilla, käytin hyväksi, ajattelin vain itseäni. Se kertoi vain siitä, etten tiennyt oikeasti mitä rakkaus on. Minut jätettiin monta kertaa, petyin, yritin kasata itseni uuteen suhteeseen, petyin taas, siitä tuli pitkä, todella pitkä noidankehä, en enää uskaltanut päästää ketään lähelleni, ainakaan niin lähelle, että alkaisin tuntea jotain. Pelkään rakkautta edelleen todella paljon, pelkään sitä, että joku satuttaa minua niin paljon, etten toivu enää koskaan. Oikeasti koskaan.

"Sinä olet ihminen, muistatko? Siitä on niin kauan kun olen viimeksi ollut ihminen. En muista. En muista millaista on vain hengailla kavereiden kanssa päivästä toiseen samassa paikassa. Muistella menneitä ja nauraa, kirota entisiä poikaystäviä ja katkenneita suhteita ja siipiä. Polttaa siltoja perässä, mennä muiden ehdoilla, valehdella, tehdä kaikkea hullua, ihastua ensisilmäyksellä, vannoa; minä kuolen sinua ennen, saatika sanoa; "Me ollaan aina yhdessä" Luonnos "Sinä olet ihminen, muistatko?" 27.3.2015

Olen rikki, olen poikki, olen loppu. Olen väsynyt. Ja kaiken lisäksi, haluaisin tietää kuka olen.

Sama nainen

Luvattu on paljon, 

rikottu enemmän. 

Vierelläsi valvon, 

ja kauniina sut nään. 

Sä oot se jonka, 

löydän aina uudelleen. 

Taas tässä oon ja valmis, 

uuteen kierrokseen. 

Mut mussa ei oo mitään, 

mussa ei oo mitään uutta. 

Oon vielä samanlainen, 

sama mieli, 

sama sydän, 

sama nainen. 

 

Kuuntelen biisin sanoja. Mussa ei oo mitään uutta. Olenko samanlainen? Se sama nainen. Se joka kerran sairastui ja tulee sairastamaan koko lopun elämäänsä. Se sama, joka ei osaa heittäytyä tilanteisiin ja nauttia elämästä. Joka mielummin kyyhöttää yksin kotona, kun voisi olla jossain pitämässä hauskaa. Se joka dramatisoi, epäilee ja pelkää jokaista asiaa. Voivatko ihmiset noin vain muuttua? Parempaan suuntaan? Mikä on se mittari, että nyt olet parempi ihminen, parempi nainen? Jokainenhan on sellainen mikä on, voiko koskaan olla niin huono, että täytyisi muuttua?  

 

Kyllä, ihmiset voivat muuttua. Ennen olin seurapiiri kaunotar, joka oli aina paikalla, siellä missä menoa ja meinikiä riitti. Se joka spontaanisti lähti ajattelematta seurauksia. Se joka otti riskejä, senkin kustannuksella, että kaikki olisivat voineet mennä ja menivätkin mönkään. Se, joka todella nautti elämästä ja sen tuomista haasteista. Ei pelännyt yksin heräämistä tai yksin jäämistä. Osasi ottaa ilon irti ja olla välittämättä muiden tunteista. Osasi ajatella itseään.

Ja mitä nyt..

 

Jäljellä on lähinnä haalistunut, mustavalkoinen kuva naisesta, jota vuodet eivät ole kohdelleet hyvin. Joka pelkää kaikkea. Joka ei halua tarttua tilaisuuteen päästä pois harmaasta, joka mielummin uppoaa kokonaan siihen suohon, joka hänet on jo kerran melkein vienyt mukanaan. 

 

Ihmiset muuttuvat, jotkut parempaan, toiset huonompaan suuntaan. Muutos on aina lähdettävä sinusta itsestäsi, kukaan ei voi muuttaa sinua tai muuttua puolestasi.

Minunkin on muututtava!

 

 

Luomisen tuskaa

Kirjoittaminen tuntuu tähän elämänaikaan lähes mahdottomalta - koulussa odotetaan monen sivun mittaisia pohdintoja, raportteja ja ryhmätöitä, jopa minä, joka yleensä aina olen valmis kirjoittamaan aiheesta kuin aiheesta, olen alkanut väsyä kirjoittamiseen. Tuntuu ettei aivotoimintani ole niin terävää kuin vielä vähän aikaa sitten, vai voiko kirjoittamiseen turtua? Voiko jossain kohtaa ajatukset vain loppua? Siinähän sitten mietitään mitäs sitä kirjoittelisi, kun mielen sanainen arkku on tyhjä.

Koulun etätehtävät yllättivät totisesti minut. Luulin, että kirjoittaisin poikittaisella kynällä jokusen sanan ja saisin täydet pisteet. Niinhän mä oon aina koulutehtävät hoitanut. Takanani oli ryhmätyö lähihoitajan historiasta, ja vastauksiahan (ei tietenkään, tyhmä) löytynyt netistä, vaan jouduin talsimaan kirjastoon, jossa olen ehkä viimeeksi yläasteella vieraillut, ja jouduin lukemaan kirjoja, osatakseni kertoa oikeita asioita. Ja tämä vei aikaa! Opin, etten voi aina mennä sieltä mistä aita on matalin, vaan joskus täytyy jopa tehdä töitä asioiden suhteen. Enkä voi piiloutua enää verhon taakse ja sanoa, kun mä olen niin hyvä kirjoittaja. No olenko? En.

Tuntuu hauskalta, että automaattisesti, kun kirjoitan paljon, miellän itseni hyväksi kirjoittajaksi. Siskoni kysyi, miksi whatsupissa keskustelen avopuolisoni kanssa passiivisesti, eli neljännessä persoonassa. Esimerkkinä: Mitä tekee? on aika osuva. Ja minä, joka olen kirjoittamisessa niin mestari, teen tälläisiä virheitä päivittäin. Oikeasti olen aloittelija kirjoittamisessa, jolla ei ole ainuttakaan muistikuvaa yläasteen äidinkielentunneista (saati mistään oppitunneista).

Vaikka tapani käsitellä asioita on lähinnä virheideni kalastelua ja itseni aliarvioimista, voin sanoa, virheistä huolimatta, kirjoittaminen on kuitenkin se osa-alue, missä olen vahvimmillani. Olen huono sanallisessa viestinnässä ja stressaan usein kohtaamisia ja varsinkin tilanteita, joissa minun pitää puhua ja joissa minua kuunnellaan. Kirjoittaminen on usein stressitöntä, ja helppoa, ottamatta huomioon kaikkia niitä miljoonia kielioppivirheitä, joita teen. En lisäksikään ole se, joka kauhistelee, kuinka taas pitää kirjoittaa monta sivua tekstiä, voi voi mistäs nyt kirjoittaisi.

Kirjoittaminen tuntuu tällä hetkellä todella hankalalta, mutta se on ainoa tapani purkaa ajatuksiani. En pysty kertomaan asioita (varsinkaan vaikeita) puhumalla, en edes lähimmille ihmisilleni. Kirjoittamalla osaan kertoa asiat juuri niinkuin ne ovat, enkä kirjoittaessa pahemmin mene "lukkoon" niinkuin puhuessa. Jos kirjoittaminen muuttuu mahdottomaksi, kuinka sitten saan purettua ajatukseni? Kenelle? Miten? Näihin leijaileviin kysymyslauseisiin on hyvä päättää tämä postaus. :)  

Katsaus menneeseen

Haluan olla rehellinen niille, jotka blogiani lukevat. Aika, ei ole pahemmin riittänyt bloggaamiseen, saati muuhunkaan ns. välttämättömään asiaan. Koen tästä todella huonoa omaatuntoa, haluaisin kirjoittaa, haluaisin tehdä montaa muutakin asiaa mitä en voi todellakaan tehdä, ainakaan nyt. Yritän löytää aikaa myös ajatusten purkamiseen tänne blogiin, läksyjen ja kotitöiden lomasta.

Olen viime aikoina kokenut paljon riittämättömyyden tunnetta ja pahaa oloa. Tuntuu, ettei kapasiteettini riitä ihan kaikkeen, mutta asioiden poistaminen päiväjärjestyksestä, on todella haasteellista. Tärkeimpänä minulla menee kuitenkin terveys ja hyvinvointi, sekä minun, että läheisteni, eikä ole niin tärkeää asiaa olemassakaan, millä riskeeraisin molempia, tai jompaa kumpaa näistä. Mistä voi karsia? Tällä hetkellä olen karsinut: yöunista, parisuhteen yhteisestä ajasta, perheestä, oikeastaan kaikista niistä mistä en halunnut karsia. Kuinka vaikea voi olla ihmisen mieli, tiedän mitä tarvitsen, mutta en noudata sitä. Luulen, että kun joku asia on tehtävä, se on tehtävä, vaikka millä uhalla. Ei sen näin pitänyt mennä! Laitoin tärkeysjärjestykseen asiat mm. tässä postauksessa jossa sanoin, että minä osaan huolehtia itsestäni ja muista, minä pystyn päättämään mikä on tärkeintä ja mikä ei, minä tiedän mitä teen. Ja höpö höpö.

Pikku hiljaa olen vajonnut takaisin lasten tasolle. Minä en osaa, minä en pysty päättämään enkä minä tiedä. Koulu on herätellyt ajatuksiani, jossain määrin pikkuisen liikaakin. Teen tehtäviä, teen ryhmätöitä, teen opintonäytetyötä, haen työharjoittelupaikkaa, teen sitä ja teen tätä, mutta se ei riitä! Voinko hyvin jos koko ajan pitää tehdä jotain? Päädyn samaan ajatusmyrskyyn kun tällöin, kun en tiedä mistä toinen ajatus alkaa ja mistä toinen päättyy. Ajattelen, etten tee tarpeeksi, teen ja ajattelen etten ajattele tarpeeksi. Voiko olla vaikeampaa tasapainoituksen kohdetta kun ajatukset ja tekemiset. Mistä sinut muistetaan, ajatuksistasi vai teoistasi?

Taas päädytään mielikuvitusmaailmaani, jossa kaikilla on kivaa ja ratsastetaan sateenkaarenvärisillä poneilla. Minun on päästävä purkamaan ajatuksiani, vain se on tapa, millä saan ne ulos päästäni ja lokeroitua johonkin mappi ö:hön. Joku pieni otus heittelee päähäni ajatuksia, ja jos en voi luovuttaa niitä eteenpään, tulen pian hulluksi. Joistain ajatuksista yritän pitää kiinni niin pitkään kun on mahdollista, toiset taas haluaisin viskata menemään. Nämä voivat olla hyviä ajatuksia, huonoja ajatuksia, katkeruutta ja kateutta, voimattomuutta ja itseinhoa, syyllisyyttä, riittämättömyyttä..

"Jaahas, nuoret naiset ovat tulleet pelastamaan maailman." Sanoi opettajani. Ensin hymyilin leveästi, niinhän minä haluankin pelastaa. Pian tajusin, että ei, en minä sellaiseen pysty. Vaikka tiedän tuon olevan pelkkä läppä, jäi ajatus leijailemaan ilmaan. Maailman pelastus. Minä en osaa, pysty saatika tiedä miten pelastetaan mitään. Totta kai, haluan opiskella, että minusta tulisi mahdollisimman hyvä lähihoitaja, hyvä lastenhoitaja, joka on ammattitaitoinen ja osaa asiansa. Mutta en halua pelastaa maailmaa. Kuulostipa pahalta.

Ehkä teen toisen postauksen, missä keskityn enemmän tuohon aiheeseen, menneeseen, mitä on tapahtunut ja mitkä fiilikset. Miten koulussa, miten siviilissä, mitä on tultu tehtyä, mikä kaduttaa jne. Koko kesä meni taas aivan plörinäksi blogin suhteen, toisi mielenrauhan kun asioita saisi vähän palautella mieleen. Sekavaakin sekavampi kilometri postaus, toivottavasti pääsette vähän kiinni siihen mitä hain takaa.

Syysväsymystä

Voikohan ihminen olla enää yhtään väsyneempi kuin nyt olen? Tuntuu vaikka nukkuisin sata vuotta, olisin edelleen todella väsynyt. Syksy on muutoksen aikaa, ja toisinaan muutos muutoksen perään voi olla todella vaikeaa. Olen todella tapoihini kangistunut, tykkään tehdä aina asiat samalla tavalla, samaan aikaan. Nyt olen joutunut heittämään kotihommat, syömiset, ja kaiken muunkin mitä teen, aivan ympäriämpäri. Toisinaan tiskit saattavat seistä altaassa syntisen kauan, ruokailut venyvät puolille öille ja kotona olen käynyt ainoastaan nukkumassa. Vaikka olen todella kiitollinen tästä tilanteesta, saan opiskella alaa jota haluan opiskella ja sen lisäksi olla mukavassa paikassa töissä, silti hiipii pelko mahanpohjaan, mitäs sitten jos en jaksa?

Koulussa painoitetaan, että aikuisopiskelu on todella rankkaa, haastavaa ja motivaatio täytyy olla kohdillaan. Töissä on käytävä vähintään neljä kertaa viikossa, jotta saan edes muutaman ropposen elämiseen. Sen lisäksi etätehtäviä tulee joka tunti, työssäharjoittelu haasteineen koputtelee jo ovella ja työkuviot ovat epäselviä. Haukkasinkohan taas liian ison palan kakkua?

Missä loppuu ihmisen jaksaminen? Miten saa puhtia tehdä välttämättömät asiat, siihen päälle huolehtia vielä omasta terveydestä, kodista sekä parisuhteesta? Saati hoitaa kouluasiat ja työ mallikkaasti? Voiko jossain vaiheessa vain sanoa Mä en nyt jaksa.

Kuulun niihin suomalaisiin, jotka ovat, niinkuin opettajani sanoi, liian kilttejä. Töissä teen hommia monen ihmisen edestä, en uskalla kenellekkään sanoa ei, tai kieltäytyä annetusta tehtävästä. Otan hankalatkin asiat hoidettavakseni, vaikka eivät kuuluisi minulle. Jossain pitäisi mennä raja, mikä kuuluu minulle ja on minun työni, teen vain sen mistä minulle maksetaan. Sama asia koulussa. En osaa tehdä etätehtäviäkään hutaisten ja sanoa että tämä riittää minulle. Saatan suunnitella kirjoitustani tuntikausia, kirjoittaa sen ja oikolukea ainakin viidesti ennen kuin uskallan sen laittaa menemään. Mitä jos tulee joku kauhea kirjoitusvirhe? Tai lukija ei ymmärrä mitä haen takaa? Jos kirjoitan jotain läpäläpää ja saan huonoa palautetta? Voi kamala!

Joskus pitäisi saada suunsa auki, sanoa sanottavansa ilman että pelkää olevansa seuraavaksi kivitettävänä. Kaiken tämän hätäilyn keskellä, minulla menee oikeastaan aikas kivasti. Sovimme serkkuni kanssa alustavista vuokraheppakuvioista, riippuu tietysti omasta jaksamisestani. Lisäksi edessä (ja takana) on paljon mukavia, mieltä piristäviä asioita, jotka olen jättänyt kokonaan kertomatta. Kamera ammottaa tyhjyyttään, pölyyntyy kaapissa. Kämppä on hujanhajan, kaikki esittelyt ovat todella jääneet. Kesän aikana hankkimani asiat ovat näyttämättä, ja monet mielipiteet kertomatta. Jos joskus olisi aikaa, huh.. 

Minä uskon..

Todella kauan on blogeissa kierrellyt kertomuksia ja kokemuksia uskonnosta, oli se sitten hyvää tai pahaa. Uskonto on monelle pyhä asia, ja kirjoittajat joutuvat usein todella huolella miettimään sanansa ennenkuin ne päästävät koko kansan tietoisuuteen. Uskonto ja uskon asiat ovat todella provosoivia, erinäkemyksiä on varmaan yhtä monta kun on uskojaakin. Päätin valottaa (senkin uhalla, että minut laitetaan hirsipuuhun), mitä uskonto, Jeesus, Jumala jne. minulle merkitsevät.

Nyt jälkeen päin muistellessani, uskonto ei ollut minulle nuorena paljoa muuta kuin olemassa oleva asia. Meidän perheessä ei uskontoa ole nostettu oikein millekkään tasolle. Mummini, sen sijaan, oli hyvin uskovainen, mutta ei hän koskaan yrittänyt "käännyttää" lapsenlapsiaan uskoon. Hän nautti suunnattomasti kun lauloin hänelle virsiä, joista pidin itsekkin todella paljon. Seinällä meillä oli taulu, jossa kaunis enkeli taluttaa pieniä tyttöä ja poikaa joen yli. Kyselin usein, kuka tuo enkeli on. Hän on suojelusenkeli. Kouluun päästyäni, en vieläkään oikein ymmärtänyt mitä uskonto oli. Kuka on Jeesus? Entä Jumala? Mitä ne viisaat tietäjät oikein tekivät? Miksi pitää käydä kirkossa? Uskonnon opiskelusta sensijaan pidin todella paljon. Nehän ovat vain tarinoita, eikai noi ole voinut oikeasti käydä. Kirkossa käynneistä pidin kovasti, koska siellä pääsi laulamaan. Lauloin usein kotonakin virsiä.

Teini-ikä lähestyi, eikä uskonto noussut missään vaiheessa minulle kovinkaan tärkeäksi. Koska en oikein ymmärtänyt asiaa. Olin toki saanut kysymyksiini vastauksia, mutta minkäänlaista herätystä en kokenut. Yläasteella asiaa ei auttanut se, että seiskaluokan uskonnonopettajamme oli, noh sanalla sanoen mielenkiintoinen. Kaikki nautimme hänen tunneistaan, mutta tunnit käsittelivät lähinnä sotaleffoja sekä japanin asekulttuuria. Oli vaikea luottaa johonkin Jumalaan, kun ei oikein tiennyt mihin olisi uskonut. Lisäksi päätä sekoittivat muut uskonnot, jotka ilmaantuivat pikkuhiljaa uskonnontunneille. Buddha? Hindu? Ateisti?

Rippikoulun aikoihin, halusin todella jättää rippikoulun väliin. En uskonnon opiskelun takia, vaan enemmän itseni. Olin todella arka ja hiljainen, ja ahdistuin hyvin herkästi. Pelkäsin, että muut saisivat arkuudestani naurun aihetta. Onneksi päästiin kavereiden kanssa samaan huoneeseen. Leiri eteni, uskonnollisissa merkeissä tietysti, mutta jäin ilman minkäänlaista herätystä. Rakastin laulaa, tykkäsin kuunnella raamattua ja sen opetuksia. Rukousnauhasta opettelin helmien tarinat ulkoa, että kotiväkikin oppisi mitä niillä tarkoitetaan. Yritin kovasti löytää yhteyttä Jumalaan, yritin ja yritin. En saanut minkäänlaista vastakaikua. Rukoilin, lauloin, pyysin, anoin, juttelin, tervehdin, kiitin. Takaisin sain hiljaisuuden.

Siskoni kanssa taannoin keskustelimme asiasta. Kerroin hänelle koko tarinan, mitä mieltä olen ja miksen saanut herätystä vaikka sitä toivoinkin. Sisko pyysi minua kertomaan, mihin oikein uskon. Vastasin:

Minä uskon

Ihmisiin. Tekoihin. Sanoihin. Auttamiseen.

Toivomiseen. Anteeksiantoon.

Suojelemiseen. Ajatuksiin.

Rakkauteen. Hyvyyteen.

Jäin miettimään sanojani. Näihin minä uskon. Uskon, että joku johtaa tätä maailman kaikkeutta. Uskon ihmisiin, jotka ovat saaneet jotain merkittävää aikaan. Uskon tekoihin ja sanoihin. Uskon siihen, että loppujen lopuksi löytyy aina joku, joka on valmis auttamaan. Uskon toiveisiin, ja jos tarpeeksi jotain toivoo, on myös mahdollisuus sen toteutumiseen. Uskon anteeksiantoon, haluan uskoa että jokaisen synnit annetaan anteeksi, ja annetaan uusi mahdollisuus. Uskon suojelemiseen, olen varma, että jokaisella on oma suojelusenkeli, joka pitää tai yrittää pitää meistä huolta. Hän on se, joka jakaa kanssamme niin ilot kuin surutkin, auttaa selviämään päivästä toiseen. Uskon ajatuksiin. Uskon rakkauteen, en ainoastaan henkilöiden väliseen, vaan enemmän hengelliseen rakkauteen. Uskon hyvyyteen. Uskon myös pahuuteen.

En haluaisi luokitella itseäni mihinkään uskoon. Uskon asioihin eri uskonnoista. Ennen kaikkea, haluan uskoa hyvyyteen. Toivon, että hyvä ja paha pysyvät sopusoinnussa vielä pitkään.

Tämän vuoden alussa, ajoimme Lapin kauniissa maisemissa, kun yhtäkkiä koin päänsisälläni tunteen tehdä jotain mistä minut tunnettaisiin, tehdä jotain hyvää. Kuin salama kirkkaalta taivaalta, aloin tutkia mielenpsykologiaa, mielenterapiaa sekä mielenrauhaa. Aloin keskittyä ajatuksiini. Luulen tämän olevan jonkun tuonpuoleisen tönäisy. Siitä lähtien, olen keskittynyt ajatuksiini ja ajattelemiseen, hiljentymiseen ja mielentasapainoittamiseen. Hän, joka herätti minut, on varmasti tietoinen masennuksestani sekä mielialahäiriöistä, koska pieneen mieleenikään ei ole ikinä tullut tälläinen mietiskely. Hän varmasti tuntee minut, tietää taustani ja tarinani, tietää mikä minulle on vaikeaa. En usko hänen olevan taivaanisä. Vain joku muu.

Tälläisellä kokoonpanolla mennään, kuulun siis kirkkoon, käyn siellä mielelläni, mutta jään usein kyseenalaistamaan kuulemaani. En silti kiellä, etteikö Jumalaa olisi, uskon enemmän maapallon kokonaisuuteen, kreikan jumalineen kaikkineen. Uskon, että kaikilla on vaikutus kaikkeen, siksi tästä maailmasta on tullut hyvineen ja huonoineen puolineen juuri tälläinen. Ehkä vielä joskus kohtaan Jumalan, tällä hetkellä tyydyn uskomaan meihin ihmisiin, meidän tekoihimme ja ajatuksiimme, rakkauteemme lähimmäisiä sekä maailmaa kohtaan. Pitääkö lukeutua johonkin ryhmään, jos haluaa uskoa kaikkeen? Vai saanko olla oma itseni?