Sinusta, jota ei koskaan ollut.

Muistatko sen kesän? Kun sanoit minulle, että kaikki järjestyy. Että kaikki on hyvin. Suojelisit minua kaikelta. Että minä olin sinun kaikkesi. Että tekisit mitä vaan että olisin onnellinen. Hankkisimme paljon lapsia, talon ja koirat. Sanoit, että saisin mitä vaan. Saisin kaiken mitä haluan. Kaiken mistä olin unelmoinut. Sanoit, että sinä pelastit minut, minulta itseltäni. Sanoit, että maailmani on sairas, parantaisit minut. Sitoisit mieleni haavat ja toisit tilalle kaiken hyvän ja puhtaan, valon, elämän liekin. Sinä juuri murhasit minut.

Kuva

Et suojellut minua, kun olin pulassa. Et lohduttanut minua, kun olin surullinen. Et edes ollut siellä, missä sinua tarvitsin. Ja sinä kehtaat sanoa että pelastit minut itseltäni. Kun huusin apua, suljit korvasi. Kun olin loppu, et nostanut minua ylös. Kun sanoin kuolevani, et auttanut. Kaiken lupasit, mitään en saanut sinulta. Paitsi murtuneen sielun ja sen kirvelevät, verestävät haavat. Todellisuudessa olin sinulle ilmaa, vai oliko minua olemassakaan? Kuvittelinko kaiken, kuvittelinko sinut? Loiko mielikuvitukseni sinut, peilikuvan pelastajastani, jota ei oikeasti ollut? Jota ei ole.

Onko minuakaan olemassa? Katsot suoraan minusta läpi, pienen hetken luulen että katsot itkuisia, jäänsinisiä silmiäni, ja käännät katseen pois. Pettyneenä. Pettyneenä minuun. Minä suljin sinut pois, en halunnut että näät minua, saatika että joutuisit auttamaan minua, halusin pärjätä yksin. En halunnut puhua, kaikki oli ihan hyvin. Omatuntonikin nauroi minulle. Ei sinulla ole kaikki hyvin, ei todellakaan jos kuuntelet omatuntoasi. Sinä tarjosit apua, minä kieltäydyin. Sinä yritit pitää minua hengissä, minä halusin kuolla. Yritit piristää minua, en halunnut kuunnella.

Kuva

Haukuit minut, halusit minusta eroon, ajauduin aina vain kauemmas todellisuudesta. Nykyään sitä todellisuutta ei ole. Olen avaruudessa, yksin, leijumassa. Sikiöasennossa yritän päästä irti, päästää sinusta irti. Kuulen äänesi, tunnen lämpösi, nään silmäsi. Jätit minut yksin, ja yksin olen vieläkin. Pian tajusin, tajusin mistä oli kyse. Käytit minua hyväksesi. Aloin vihaamaan, sinua ja muita. Kasvatin teorian, kukaan ei kohtelisi minua hyvin, kukaan ei arvosta ketään. Kukaan ei rakasta, kaikkien on pärjättävä yksin. Sinä annoit minulle ajatuksen tälle aiheelle, mistä olen kehitellyt elämäntavan. Eli pelastitko vai tapoitko minut?

Mitään ei jäänyt jäljelle, ei meitä ollut. Sinua ei ole, eikä silloin minuakaan. Mitään ei ole sanottavana. Minun ei tarvitse itseäni suojella, suojelen sinua sanoiltani. Et kuule näitä joka öisiä vuodatuksia, et ymmärrä kieltäni, et kuule ääntäni enää koskaan. Päästän viimein irti sinusta. Sinusta, jota ei koskaan ollut. Tuskastuneena mietin, keksinkö kaiken? Ne hienot hetket, läsnäolot, riidat, keksinkö tosiaan ne? Elinkö ne itseni kanssa? Nyt kun tarkemmin mietin, en tuntenut sinua ollenkaan. Vaikka olet mielikuvitukseni tuotetta, en tuntenut sinua. Erkanit mielestäni ja aloit elämää omaa elämääsi. Sanoit asioita mitä halusinkin kuulla, kaikki ne olivat valhetta. Oman mielen valhetta.