Vuonna 2016...

Koko vuosi on ollut blogille todella huono, tähän mennessä postauksia on ollut vain 25 tänä vuonna! Vuosi on ollut vaikea, olen ollut toistamiseen työttömänä, ja toisaalta tehnyt kuukausi tolkulla töitä iltoja ja viikonloppuja myöten. Ollut kotona todella paljon, mutta taas toisaalta reissannut ja ollut siellä sun täällä. Ollut masentunut ja erittäin huolissaan rahatilanteesta ja elämisestä, mutta osannut kuitenkin heittäytyä tilanteeseen ja olla stressaamasta huomisesta. Ja pitää hauskaa, nähdä ystäviä ja hankkia sellaisia. Jättää masennusta hieman varjoon. Vaikka tiedän ja tunnen, että siellä se on, mutta on myös sellaisia päiviä, milloin huomaan, etten ole jaksanut miettiä edes koko asiaa. Olen ollut täysin hakoteilla ja etsinyt sitä oikeaa, minulle sopivaa tietä. Sitä edelleenkään löytämättä. Mutta etsintä jatkuu ja ennen kaikkea elämä jatkuu. Nyt palataan tuttuun tapaan vuoteen 2016.

Haasteen ideana on kertoa 10 parhainta, ihaninta, hauskinta, kamalinta, mutta mieleenpainuvinta tapahtumaa vuodelta 2016, sekä toiveita, odotuksia ja miksei lupauksia vuodelle 2017.( Eivät ole paremmuusjärjestyksessä.)

1. Otin elämäni ensimmäisen tatuoinnin. 
Sain joululahjaksi lahjakortin tatuointiliikkeeseen, jossa avopuolisoni kaveri oli harjoittelijana. Olen haaveillut tatuoinnista vuosia, mutta koskaan ei ole uskallus tai rahat riittäneet sen hankkimiseen. Olen aina rakastanut lävistyksiä, sekä tatuointeja, mutta lävisten ottaminen on ollut suunnattomasti helpompaa ja nopeampaa. Tatuoinnin ottaminen oli yksi vuoden kohokohdista ja olen yllättynyt, miten olen saanut pidettyä itseni kurissa, etten ole tähän mennessä ottanut vielä toista. :D Ehkä ensi vuonna!

2. Muutimme uuteen kotiin. 
Pääsimme helmikuussa muuttamaan uuteen kotiin Sipoon Söderkullaan juuri valmistuneeseen kerrostalo yksiöön. Kokonsa puolesta kämppä on kylläkin kaksio, mutta papereissa yksiö, koska asunnossa on alkovi. Uutta kotia lähdimme etsimään vanhassa kodissa alkavan putkiremontin myötä. Helsingissä, yllätys, vuokrat ovat senkun kallistuneet, eikä meillä siis sieltä ollut varaa etsiä kaksiota tai kolmiota, yksiöidenkin hinnat olivat suunnattoman huimat. Lähdimme siis etsiskelemään laajemmalta alueelta. Kaveripariskuntamme oli juuri vähän aikaa sitten muuttanut myös Sipooseen asumaan ja lähdimme pohtimaan tätä vaihtoehtoa - täältä kun ei kuitenkaan suunnattoman pitkä matka ole esimerkiksi Helsinkiin. Ja niin, haimme tätä asuntoa, kävimme näytössä ja pam - pian olikin muutto edessä. Olen viihtynyt täällä "maalla" suunnattoman paljon paremmin kuin Helsingissä, jossa vähän väliä tunsin itseni ahdistuneeksi.

3. Kamppailin todella paljon masennuksen kanssa. 
Tämän nostin edellisten vuosien tavoin tähän listaan. Koska se on ollut suuri osa elämääni jo pitkään ja niin se tulee olemaankin. En ole pelkästään ottanut matsia masennuksen kanssa, vaan osannut myös purkaa sitä ja ajatuksiani ja ehkä löytänyt siitä jotain hyvääkin. Tai ehkei hyvää, mutta olen pystynyt kertomaan siitä ja osannut valaista miksi käyttäydyn näin tai miksi ajattelen ja teen näin. Eräs ihana bloggaaja sanoikin, että olen antanut kasvot masennukselle. Olin haljeta ylpeydestä, koska en ole oikeastaan ikinä hävennyt masennusta. Toki vuosia pidin sen omana tietonani, vain lähimmät ystäväni ja perheeni tiesivät siitä. Aluksi blogissa yritin olla käsittelemättä koko asiaa, mutta pian olin haljeta ja ainut keino purkaa tunteitani ja ajatuksiani, oli tämä blogi. Vaikka kamppailu jatkuu, ja huonoina päivinä ei meinaa näkyä valoa tunnelin päässä, yritän silti löytää asioita ja keinoja jatkaa matkaa eteenpäin - kohti uutta tulevaisuutta.

4. Kesä!
Tein keväästä elokuuhun asti töitä kokoaikaisesti, pitäen kuitenkin viikon loman ja muutaman vapaapäivän. Vietimme juhannusta ystävien ja perheen kanssa rentoutuen. Kävimme myös avopuolisoni ja kavereiden kanssa Kalajoella bimmerpartyissä, jotka olivat itselleni toiset partyt. Lomaviikon vietin siellä sun täällä, ensin suuntasimme Turkuun, tarkemmin saaristoon, sieltä Äänekoskelle, josta kodin kautta ajelin Joensuuhun ja sieltä Kiihtelysvaaraan. Paljon, paljon ajamista edestakaisin, mutta se ei haitannut. En tiedä mitään niin ihanaa, kuin musiikki täysillä ja edessä monta kilometriä ajettavaa. Ralleja unohtamatta!

5. Onnistunut työharjoittelu. 
Aloitin syyskuussa työharjoittelun palvelukeskuksessa, jaksona kuntoutuksen tukeminen. Alku kankeuden jälkeen aloin muistaa ja ymmärtää miksi olen valinnut tämän alan. Nautin suunnattomasti työskentelystä vanhusten parissa, joka myös kasvatti itsetuntoani tehdä kyseistä työtä. Vaikka työharjoittelu veikin minut reiluksi kuukaudeksi mennessään, oli se kuitenkin sen väärti. Ja nyt on kaikki perusjakson harjoittelut suoritettu, enää jäljellä on erikoistuminen. Ehkä jonain päivänä minäkin valmistun!

6. Keikkailua, kavereita, leffailtaa jne. 
Kesän jälkeen melkein joka viikonloppu on ollut jotain mukavaa tekemistä. Oli se sitten hengailua kavereiden tai perheen kanssa, mökkeilyä, cheekin kasisali keikka, leffahetkiä niin kavereiden kuin avopuolisonkin kanssa, pokemon go hunttausta siskon ja siskon poikaystävän kanssa, elobileitä, synttäreitä jne. Eikä kaikki mukava tältä vuodelta ole vielä ohi, vaan edessä on vielä Above and Beyondin keikka perjantaina, lauantaina avopuolison serkun pikkujoulut sekä sunnuntaina (jos ehditään ja jaksetaan) vielä kauneimmat joululaulut.

7. Leipomista!
Ensin isäni 60-vuotis synttärit ja sen jälkeen siskoni ylioppilasjuhlat. Kakkuja on tullut väsättyä melkein kymmenkunta vähässä ajassa. Ja saavat kyllä riittääkkin vähäksi ajaksi. Kinuskikakkuja, vadelma-, suklaa-, sitruuna-, mustikka-, puolukka-, kinuskimousseja, mirror galzeä, sokerimassaa, kaakaokermaa, pursotuksia huhhuh!

8. Ihana viikonloppu ystävien kanssa!
Lähdimme ystäväporukalla risteilylle, juhlimaan ystäväni synttäreitä. Oli kyllä aivan mahdottoman mukava reissu, joka sisälsi paljon naurua, kaksimielistä huumoria, taivaallista ruokaa, paljon kävelyä, tanssimista, smurffailua ja shoppaamista. Ihan täydellistä! Tunnen olevani hyvin onnekas, kun olen saanut ympärilleni ihmisiä, joista tiedän, että he välittävät ja ovat aina valmiina auttamaan oli asia mikä tahansa.

9. Siskon ylioppilasjuhlat! 
Siskoni valmistui ylioppilaaksi joulukuun alussa, josta blogissakin kertoilin. Juhlia järjestettiin useita päiviä, valmisteltiin, leivottiin, siivottiin, shoppailtiin. Ja juhlat olivatkin aivan ihanat ja onnistuneet, vaikken kamalasti kerennyt sukulaisten ja muiden vieraiden kanssa vaihtamaan kuulumisia kaiken kiireen keskellä. Tärkeintä kuitenkin oli, että kaikki menivät hyvin ja päivänsankarilla oli erityinen ja ikimuistoinen päivä.

10. Vuosi 2017. 
Odotan uudelta vuodelta paljon, paljon hyvää, asioiden hoitumista, rakkautta, perheen ja ystävien kanssa ajanviettoa ja kaikkea muuta mukavaa. Terveyttä, iloa ja onnea.

Ilarin syntymäpäivä

Meidän pikku otus täytti 11.12. 2 vuotta. Meidän elo ei aina ole ollut maailman helpointa, pikku poitsulla on ollut paljon ongelmia vatsan ja syömisen kanssa, mutta kaikista noista on selvitty! Ilari on hyvin persoonallinen koira, jollaista en ole ennen nähnytkään. Ilari on hyvin tarkkaavainen, haluaa olla ihmisten lähellä ja seurailla mitä ympärillä tapahtuu. Viime vuoden tapaan, kerron Ilarista hauskojakin faktoja.

Ilari on todellinen äidin pikkupoika, Ilari ei edelleenkään päästä minua esimerkiksi vessaan ilman häntä. Jos Ilari on ollut yksin kotona ja palaamme avopuolisoni kanssa kotiin, ryntää Ilari aina ensimmäisenä moikkaamaan minua. 

Ilari on supernirso ruokansa kanssa. Alle vuoden ikäisenä Ilari hotki ruokaansa niin, että siitä epäiltiin johtuneen myös suolitukoksen. Äitini ostikin silloin Ilarille ahmimisen esto ruokakupin. Nyt saan houkutella Ilaria syömään, eikä siitä silti meinaa tulla mitään. 

Ilari on alkanut räyhäämään vastaan tuleville koirille. Ei välttämättä kaikille, yleensä Ilari on aivan hiljaa, mutta jos koira lähestyy Ilaria, alkaa Ilari yleensä äristä ja haukkua. Ilari selvästi pelkää, varsinkin isoja koiria, mutten yhtään tiedä mistä pelko voisi olla peräisin, mitään ikäviä kohtaamisia kun ei ole ollut. 

Vielä palatakseni syömiseen, Ilarilla on hauska tapa syödä (silloin kun hän haluaa syödä) hän ottaa naksun tai lihapalan kupista, laskee sen yleensä lattialle tai matolle ja syö sitten sen vasta. 

Iltsu inhoaa vaatteiden käyttöä ja kun näkeekin, että otan kaapista villapaidan tai paksumman talviloimen, luikkii se heti pakoon ruokapöydän tai sohvapöydän alle. 

Ilarilla on ollut ongelmia kutiavan ihon ja kutiavien korvien kanssa, jota on hoidettu ruokavaliolla sekä korvia korvahuuhteella, josta olikin apua. Huuhteen laittaminen ei vain ollut mitään yksinkertaista, jouduin loppupeleissä kietomaan Iltsun pyyhkeeseen, jotta sain huuhteen laitettua. Ja senkin jälkeen, olivat minulla kädet ja jalat verillä. 

Ilari tykkää lenkkeillä, mutta sen pienet tassut jäätyvät helposti pakkasilla. Vielä en ole löytänyt sopivia töppösiä sille ja kerran jos toisenkin olen kesken lenkin joutunut Ilarin ottamaan takin sisälle lämmittelemään. Onneksi Ilari on niin pieni, että tämäkin onnistuu!

Julian ylppäreissä oli 1-vuotias serkun tyttö, jonka kanssa Iltsu otti pientä nyrkkiottelua. Pikku tyttönen heilutteli käsiään Ilaria kohti ja Ilari teki samoin tytölle, ei tietenkään osunut tai sattunut mitään. Tämän jälkeen Ilari oli hyvin skeptinen tyttöä kohtaan. :D Loppupeleissä Iltsu antoi hyvin jopa silittää itseään. 

Vuosi taas takana, toivottavasti monia ihania vuosia edessä!

Ylioppilasjuhlat, itsenäisyyspäivä ja kaikkea muuta

Vaikka olen ollut nyt työttömänä, ei aikaa ole jäänyt pelkästään kotona makoiluun. Sen koommin ei ole blogillekaan löytynyt viime aikoina aikaa eikä koommin innostustakaan. Valehtelematta olen ainakin kymmenen postausta aloittanut, mutten mitään loppuun saanut tehtyä. Järjestimme viikon yhteensoittoon suurinpiirtein sisareni ylioppilasjuhlia. Askartelin kutsukortit, leivoimme, siivosimme plus hoidimme miljoona muuta asiaa. Ja todella onnistuneet juhlat olivatkin! Aikataulujen kanssa oli hivenen ongelmia, juhla koululla alkoi vasta 16 ja ensimmäiset vieraat saapuivat juhlapaikalle jo 18. Ensimmäinen juhlija olikin jo paikalla, ennenkuin minä ja äitini saavuimme koululta. Tohinaa riitti kun hirveä määrä ihmisiä tulivat yhdellä rysäyksellä. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Itselleni juhliminen loppuikin pian vieraiden lähdettyä kun sain pahimman migreenikohtauksen kuin koskaan.

Ylioppilaskakuksi tein samantyylisen kuin rakkaan serkkuni ylppäreihin (postauksen näet tästä) kesällä 2015. Makuna tässä kakussa ovat tummasuklaa- sekä vadelmamousse. Toinen kakku on blue velvet kakku, jonka päällinen on tehty mirror glaze tekniikalla. Kakkupohja on siis sininen, väri ja maku on mustikoista. Välissä kakussa on vanilijamousse. Päällä pensasmustikoita sekä persimonista tehtyjä kukkia. Näiden lisäksi pöydästä löytyi suolaisista perinteinen kinkku voileipäkakku, itsetehtyjä karjalanpiirakoita sekä munavoita, joulukinkku (!<3), kalakakku, lohitäytteiset tuulihatut, suoraan 90-luvulta "siili" eli lihapulla, juusto ja tomaatti tai viinirypäle cocktail-tikut. Makeista yllä mainittujen kakkujen lisäksi mansikkatäytteiset tuulihatut, ylioppilaskeksit, lusikkaleivät, cake popsit (joiden kanssa lensi yhdet jos toisetkin ärräpäät) sekä suklaa hyydykekakku.

Seuraavana päivänä itsenäisyyspäivä olikin rauhallinen ja oikein mukava. Kaikessa rauhassa katsoimme tuntematonta sotilasta, linnanjuhlia ja söimme karjalan paistia ja tietysti juhlilta jääneitä herkkuja (mitä jäikin paljon!). Nyt onkin aika keskittyä jouluun, joka on jo nurkan takana. Koti on vielä siivoomatta, osa lahjoista hankkimatta ja muutama muu miljoonaa asiaa.  Eiköhän kaiken ehdi vielä hoitaa. Ennen joulua on edessä vielä pikkujoulut, above and beyondin keikka ja paljon muuta mukavaa. En uskalla luvata enää teille aktivoituvani blogin pariin, mutta yritän ainakin!

Voisinpa luvata, sulla on voittajan arpa. 

Voisinpa luvata, lempeesti kohtelee maailma. 

Voisinpa osata, sun joka kysymykseen vastauksen. 

Voisinpa luvata, koskaan et valitse väärin. 

Voisitpa todeta, selvispä hyvin taas tääkin. 

Voisinpa luvata, nää jutut menevät näin, 

parhain päin. 

Ehkäpä lupaan, 

mä huijaan sua hiukan,

en pyydä anteekskaan. 

Kaikki on hyvin 

ja hyvin voi olla. 

Että onni suosii vaan, 

sua onni suosii vaan. 

Voisinpa luvata, aina mä olen sun luona,

etkä sä kadota itseäs tuulissa tuolla.

Ja ketä rakastat

ja mitä haluatkaan,

sen myös saat.

Ehkäpä lupaan, 

mä huijaan sua hiukan,

en pyydä anteekskaan. 

Kaikki on hyvin 

ja hyvin voi olla. 

Että onni suosii vaan, 

sua onni suosii vaan.

Emma Salokoski Ensemble - Voisinpa luvata 

Elämä on pitkä puutelista, se silloin tällöin täyttyy suudelmista..

Työharjoittelu on ohi ja vihdoin pääsen keskittymään johonkin muuhunkin kuin vain siihen. Edessä on vielä arviointikeskustelu, mutta muuten harjoittelu on jäänyt täysin taakse. Edessä onkin tosi mukavia ja ihania asioita ja sitä kuuluisaa aikaa itselle. En ole aivan varma miten koulu ja muut asiat lähtevät rullaamaan eteenpäin, mutta uskon, että jokaisella asialla on tarkoitus luttaantua. Vaikka välillä on todella vaikeita aikoja ja hetkiä, yritän pysyä positiivisena ja luottavaisena tulevaisuuteen. Se on todella helppoa sanoa tässä ja todella helppoa unohtaa pahan olon purkautuessa.

Tämä syksy on ollut todella hektinen, eikä aikaa ole ollut liikaa, niin itselle kuin blogillekkaan. Vapaa-aikana olen käynyt tallilla, yrittänyt neuloa, kuunnellut todella paljon leevi and the leavingsiä, yrittänyt löytää aikaa niin perheelle kuin ystävillekin, joka on ollut todella vaikeaa. Postausta siivittävät kuvat on otettu Emäsalossa kun olimme viettämässä kivaa päivää Seikkailupuistossa kavereiden kanssa. Niinä harvoina hetkinä, kun on ollut aikaa itselleni, olen mielelläni linnoittautunut tänne omaan valtakuntaani ja hengähtänyt hetken. 8 päivän työrupeaman jälkeen harkkapaikassa, alkoivat voimat olla aika vähissä. Mutta aikaa ei ollutkaan lepäilyyn vaan perjantaina, viimeisen päivän jälkeen suuntasin suoraan Mäntsälään, jossa on ollut melkoinen leipomisurakka. Isäni nimittäin täytti vuosia ja täytyyhän sitä kakkuja tehdä enemmän ja vähemmän. Tähän mennessä saldoa on kertynyt viisi kakkua ja ensi viikonloppuna vielä ainakin kaksi kakkua! Eihän sitä kuusikymmentä täytä joka vuosi!

Ajatukset ja tunteet heittelevät, mutten jaksa olla huolissani. Suurimman osan ajasta kuitenkin elämä on aika ihanaa. Nyt keskityn vain tekemään niitä asioita mistä pidän ja kuuntelemaan itseäni. En malta olla hypettämättä tulevasta joulusta ja kodin joulukuntoon laittamisesta. Vähän olen joululahjoja jo ostellut ja tehnytkin ja se jos mikä saa mielen viritettyä jouluun. Tulisipa vielä oikein kunnolla lunta, fiilis olisi vielä parempi! Yritän taas kerran päästä paneutumaan blogiin paremmin nyt kun on aikaakin. Siihen saakka, heippa!

Mä tiedän et mun täytyy jaksaa

Elämäni on tällä hetkellä pyörinyt vain ja ainoastaan työharjoittelun ympärillä, oikeastaan kaikki muu on jäänyt hoidettavaksi myöhäsemmäksi. Tykkään todella paljon työskentelystä vanhusten parissa ja näenkin itseni joskus saavan leipäni sellaisella työllä, mutta tähän saumaan alan olla todella väsynyt. Selkäni on alkanut taas oireilla, ilman särkylääkkeitä ei oikeastaan päivästä selviä. Eilen illalla jalat lähtivät alta kivun iskeytyessä selkään kuin puukon. Tämän lisäksi, stressi ja paineet ovat laukaisseet allekirjoittaneella jo useamman migreenikohtauksen, viimeisin oli toissa viikolla, jolloin pääsin sängystä nousemaan vasta iltapäivällä.

Tämä viikonloppu on toinen viikonloppuni kun olen töissä, joka vie voimia aivan suunnattoman paljon. Vaikka tietenkin sitten viikolla on vapaata, kuten tälläkin viikolla keskiviikkona ja torstaina, mutta ei niistä osaa nauttia samalla tavalla kuin viikonlopusta. En osaa rentoutua, kun olen yksin kotona. Kokoajan täytyy siivota, täyttää tiskikone, täyttää pyykinpesukone, imuroida, kirjoittaa näyttösuunnitelmaa, en ole oikeastaan päässyt arjesta irti muutamaan viikkoon. En ole jaksanut tännekkään tulla mitään kirjoittamaan, koska oikeastaan ei ole tapahtunutkaan muuta kuin olen käynyt töissä, kirjoittanut sitä kirottua suunnitelmaa ja nukkunut. Parhaimpina tai pahimpina päivinä olen nukkunut helposti 12 tuntia ja ollut silti kuoleman väsynyt.

Yritän kuitenkin olla positiivinen ja ajatella mukavia asioita, vaikka välillä tekisi mieli vaan piiloutua peiton alle. Ja onhan tässä yli kuukaudessa tapahtunut kaikkea mukavaakin, ne vain unohtuvat kun keskityn siihen stressiin, ahdistukseen ja kiireeseen. Onneksi, työharjoittelu on reilua viikkoa vaille valmis, viikon päästä perjantaina, toivottavasti on viimeinen harkkapäivä. Sen jälkeen voin taas keskittyä niihin asioihin mistä pidän ja hoitaa asioitani paljon paremmin kuin nyt. Tässä nyt pikaiset kuulumiset, palailen blogin pariin mahdollisimman pian!

Mitä tapahtuu jos lähden tuntemattomaan?

Kesä tuli ja kesä meni ja oikeastaan olen tähän vallan tyytyväinen. Itselläni on viharakkaus-suhde kesään ja alkoi pikkuhiljaa tuntumaan, että nyt alkaa riittää, vaikka kunnon hellekelejä ei nyt aivan hirveästi ollutkaan. Kesä väsyttää, ahdistaa ja masentaa minua muita vuodenaikoja paljon enemmän. Voi olla, että koko homma on vain korvieni välissä, mutta sille en voi mitään. Joten voitte vain kuvitella tunteen kun voi pukea päälleen kesän jälkeen takin! Laittaa autossa persegrillin päälle! Pyöriä kotona villasukat ja villapaita päällä, polttaa kynttilöitä ja syödä ihania omenoita! Käydä raikkaassa syysilmassa etsimässä sieniä - ja ehkä vähän pokemoneja. Nähdä kavereita jos huvittaa - ja jos ei niin sitten ei. Masennus on jättänyt minuun ominaispiirteitä, joista yksi on ylitse muiden. Omaan kuoreen vetäytyminen. Yksinäisyys. Kaipaan kovasti yksin oloa ja usein kieltäydynkin ulos lähtemisestä, koska haluan vain olla yksin. En nähdä ketään puolituttuja, jotka saavat oloni vain aina ahdistuneemmaksi ja ahdistuneemmaksi. En tavata uusia ihmisiä, enkä todellakaan halua jutella kenenkään kanssa. Olen oikeasti todella vaikeasti lähestyttävä ihminen, sillä ilmaisen kyllä heti, jos en halua puhua tai tutustua, joko olemalla aivan hiljaa tai karkaamalla tilanteesta.

Kesällä olen joutunut poistumaan tältä mukavuusalueeltani ja nähdä ihmisiä. Saanut ehkä jopa kavereita, vaikka en aina välttämättä niin haluaisikaan. Avopuolisoni jaksaa hokea ja hokea, kuinka jokainen tarvitsee ympärilleen ihmisiä, mutta mitä jos ei tarvitse? Mitä jos ei halua? Kuinka monesti kukaan "kaveri" oikeasti soittaa, tai laittaa edes viestiä, että voitaisiinko nähdä ja jutella? Nämä ihmiset pystyn laskemaan yhden käden sormiin. Joten miksi minunkaan pitäisi? Allekirjoittanut ei tarvitse satoja kavereita, tai edes kymmeniä. Minulle riittävät ne rakkaat ihmiset, jotka haluavat olla minun kanssani tekemisissä ja minä heidän.

Kesä on siis ollut melkoista vuoristorataa ei pelkästään yllämainitulla asialla. Tein töitä firmalle, jossa olen enemmän tai vähemmän ollut töissä vuodesta 2010 tehden erinäisiä hommia. Vaikka olen aina tykännyt tästä työpaikasta ja tehdä työtä sinne, nyt kesällä oli kaikki aivan toisin. Intohimo ja oikeastaan halu tehdä töitä lopahtivat alkumetreistä. Yritin tsempata ja saada työt kuitenkin tehtyä. Vapaa-ajasta koitin nauttia täysin sieluin ainakun siihen oli mahdollista, esimerkiksi reissaamalla ympäri Suomea, käymässä joka ilta poimimassa muutaman litran mustikoita pakkaseen ja tekemällä asioita mistä pidän. Heinäkuussa alkanut selkäkipu alkoi vaivaamaan ja suuntasin muutaman viikon sinnittelyn jälkeen lääkäriin - josta mukaan tarttui hirveä satsi lääkkeitä sekä mahdollinen 4-5 nikaman välissä olevassa välilevyssä oleva reikä! Kipulääkkeillä ja relaxanteilla sinnittelin töissä, kunnes vasen lonkka alkoi kävelystä ja istumisesta kipeytymään. Takaisin lääkäriin, jossa diagnosoitiin myös ison sarvennoisen limapussitulehdus. Ja viikon sairasloma.

Selän ja lonkan tilannetta seurataan ja mikäli kivut pahenevat, olisi tarkoitus suunnata magneettikuvaan. Täytyy koputtaa puuta, mutta selkä on ollut ihmeen hyvä jo vähän aikaa! Saa nähdä muuttuuko tilanne, kun ensiviikolla aloitan työssäoppimisjakson palvelukeskuksessa. Sain vihdoin sovittua koulun jatkosta tutorini kanssa ja toistaiseksi tulevaisuus näyttää ihan valoisalta. Ehkä jonakin päivänä minäkin valmistun ammattiin! T: Jenna 22v joka inhoaa opiskelua melkein yhtä paljon kuin siskonmakkarakeittoa.

Uudet tuulet puhaltavat ja saa nähdä mitä haasteita tämä syksy tuo tullessaan. 

Jojoilua painon kanssa

Asia, joka tuottaa harmaita hiuksia varmasti jokaiselle naisihmiselle ainakin kertaalleen elämän aikana, on nimittäin paino. Painosanalla paino. Olen oikeastaan läpi lapsuuden ja nuoruuden ollut suhteellisen tyytyväinen kroppaani, en ole mitenkään koskaan ole ollut ylipainoinen tai edes mielestäni mitenkään iso, mutten tarpeeksi hoikkakaan. Tottakai murrosikäinen hormoonihyrrä saa paniikin aikaiseksi jokaisesta vatsamakkarasta, mutten kokenut tarvitsevani toimenpiteitä. Söin mitä halusin, milloin halusin ja pysyin samoissa mitoissa ties kuinka monta vuotta. Kuusitoista vuotiaana innoistuin ekan kerran salilla käymisestä, kävimme yhdessä ystäväni kanssa. Halusin lihaksia, silloin oli mielestäni todella muodikasta jos naisella oli lihaksia. Treenasin paljon, isoilla painoilla ja massaa tulikin yllättävän paljon. Painoni nousi 10 kiloa suhteellisen lyhyessä ajassa ja reisien iho repesi. Tämä oli ensimmäinen takapakki.

En kehdannut käyttää shortseja tai lyhyitä hameita, reisissä olevat tummanliilat arvet oikein hyppäsivät silmille. Se, jos mikä oli teinille kova paikka. Jätin pian salilla käymisen ja annoin kroppani olla sellainen kuin on. Pian kaikki lihakset olivat kaikonneet, muistoksi jäivät vain arvet (jotka vieläkin vaaleina näkyvät ihollani). Opiskelin välissä ja 2012 pääsin töihin 3 kuukaudeksi ratsastuskouluun. Raskas fyysinen työ yhdistettynä siihen, ettei oikeastaan ollenkaan päivän aikana syönyt kunnolla, laski paino huomattavasti. Kesällä 2013 aloitin taas salilla käymisen, koska kroppani muistutti enemmän luuviulua kuin sitä mitä se on ollut. Aloin treenata päättäväisemmin, sanoin, etten enää anna helpolla periksi. Ranteen ja kallon hermopinteet eivät hidastaneet treenaamistani, vaan jossain vaiheessa joka päivä töiden jälkeen vietin muutaman tunnin salilla pumppaamassa.



2013 kevät

2013 kesä

Masennus oli pahimmillaan, mitä ikinä ja käytännössä lopetin syömisen kokonaan. Tuloksen näet tästä:



2013 syksy

 

Olin laihempi kuin varmaan ikinä ja kehittelin päässäni kammon syömiseen. Muistan kuinka äiti vahti kuin haukka vieressä että söin edes yhden lusikallisen kanakeittoa. Onneksi pääsin syömisen suhteen sinuiksi suhteellisen nopeasti, en olisi masennuksen rinnalle tahtonut yhtään enempää ongelmia, vaikka ne nyt tuppaavat usein kulkea käsikädessä. Joten aloin taas syömään - rustaten kaiken ruokapäiväkirjaan. Se kontrolloikin kuukausia elämääni, jätin kaikki herkut pois kerralla, en syönyt leipää, pastaa, perunaa, jne. Olin maailman onnellisin jos päiväkirjan kalorit olivat päivässä alle 800.

2014 alkuvuosi

 

Onneksi tämä tosiaan oli vain ohimenevä vaihe, varsinkin tuo ruokapäiväkirja. Sen jälkeen olen lihonut ja laihtunut, lihonut ja taas laihtunut. Viimeisimmässä työpaikassani laihduin kahden kuukauden ajalta kuusi kiloa, jotka siirtyessäni toimistoon töihin tulivat ne kavereiden kanssa takaisin. Tällä hetkellä mietin taas pääni puhki, rupeanko taas tyhmään ja toisarvoiseen laihdutuskuuriin vai annanko kroppani olla tälläinen kuin on, kaikkine vikoineen ja epätäydellisyyksineen. Tosin itku meinasi päästä kun en mahtunut lemppari shortseihini yhyy.

Miten onkin niin vaikeaa olla tyytyväinen itseensä, jos korjaisin kaikki puutteet ja asiat joista en pidä kropastani, olisinko silloinkaan täysin tyytyväinen? En usko, että kukaan on. Yritän vaivoin etsiä samankaltaisia kuvia nyt, jossa näkyisi edes pilkahdus kropastani - mutta ei. Epävarmuus on oikeastaan varmaan suurin syy miksi sellaisia kuvia ei tule otettua. Haluaisin nauttia omasta kropastani, haluaisin olla tyytyväinen, mutta joka kerta kun katson itseäni peiliin, löydän pelkästään vikoja. Vertaan itseäni muihin enemmän kuin koskaan. Inhottaa olla kauniiden ja hyväkroppaisten ihmisten keskellä, en oikeastaan edes halua liikkua minnekkään, bileisiin tai vastaaviin, jossa tiedän että ruhoa esitellään lihatiskin tapaisesti - pikkupikku shortseja ja napapaitoja. Ja sitten olen minä, joka mieluiten esiintyisi vain jumpsuitissa tai ylisuurissa villapaidoissa, joista ei vahingossakaan näkyisi muuta kropasta kuin pää- jos sekään!

 

 



Takaisin blogielämään

 Kuinka onkaan vaikeaa yrittää napata kiinni blogista, joka on kovaa vauhtia seilaamassa aivan muualle. Yritin tsempata itseäni koko kevään, että saisin pidettyä blogia hengissä, kirjoiteltua ja kuvailtua. Mutta ei, kuulostaa pahalta, mutta päätin säästää itseäni blogin kirjoittamiselta. Välillä blogin pitäminen on ollut todella raskasta, aikaa vievää ja tuntuu, että olen paljastanut liikaa itsestäni. En voi ottaa takaisin sanomisia täällä, en voi sanoa, etten tarkoittanutkaan. Kaikki mitä olen kirjoittanut, hormoonihöyryissäkin, on ja pysyy blogissa. Tämä toisinaan ahdistaa suunnattoman paljon ja silloin on jäänyt blogiin kirjoittaminenkin täysin takaa-alalle.

Luulen, että jokainen tämän blogin lukija tietää, ettei minun elämäni ole mitään vaahtokarkkia ja saippuakuplia. Kuten ei varmaan kenenkään. Mutta, kun joka päivä käy läpi yhdessä masennuksen kanssa miksi maailmaa pitäisi vihata vielä vähän lisää, ei positiivia ajatuksia ja kirjoituksia vain synny. Olen lukenut paljon masennus- ja syömishäiriöblogeja ja päivä toisensa jälkeen julkaistut kuvat viilletyistä ranteista ja langanlaihoista kropista, kuluttavat lukijaa siinä missä perheenjäsentäkin tai kavereita. Myös minun perhettäni kuluttaa oma sairauteni ja myös se, että he pääsevät täältä suoraan lukemaan, mikä tänään on taas perseestä ja miksi tänään en jaksanut nousta sängystä ollenkaan. Enkä todellakaan haluaisi, että niin olisi, mutta niin vain on.

Nyt, koitan pehmeästi laskeutua takaisin blogimaailmaan, vauvanaskelin yritän tuoda valoa ja iloa tähän mörökölliluolaan. Olen lopen kyllästynyt masennukseen ja näihin oloihin ja tunnetiloihin, jotka muuttuvat sekunninsadasosissa. Voisiko joku vain taikoa kaikki sairaudet pois, kiitos?

 

 

Onneksi, myrskyn jälkeen on poutasää. Ainakin, toisinaan.