Onko vaikeaa? Ei susta huomaa..

Vaikka olen blogin puolella mielestäni todella avoin asioistani, en ole sitä ollenkaan ulkomaailmassa. Blogi on oma paikkani, tapani ilmaista fiiliksiäni. Viime aikojen fiilikset ovat olleet todella sekavat, olen oivaltanut paljon asioita itsestäni, sekä huomannut asioita, joiden yksinkertaisesti on vain pakko muuttua, muuten vaivun taas samaan p*skaan, kuin esimerkiksi vuosi sitten. En pysty masennuksesta liittyvistä asioista puhumaan kenellekkään, ja tähän on muutamakin syy, a.) en pidä siitä, että huomio on vain minussa, b.) en ole vielä tavannut ihmistä, jolle voisin kertoa kaikki asiani, synkimmätkin salaisuuteni ilman, että minua tuomitaan c.) menen totaalisesti lukkoon, jos joku mainitsee masennuksesta. Välillä kaipaan ihmistä, joka jaksaisi kuunnella kaiken mitä minulla on sanottavana, antaa minun riisua aseeni ja yrittää ymmärtää. Masennus on todella vaikea asia ymmärtää niille, jotka eivät sitä ole koskaan kokenut.

Viime aikoina meno on ollut todella hurjaa, paljon on tapahtunut suuria asioita ja paljon on edessä. Koulu on mennyt hyvin, tehtävätkin ovat menneet todella hyvin. Tällä viikolla alkoi ensimmäinen harjoittelujakso päiväkodissa. Meno siellä on ollut mahtavaa, monipuolista, uutta sekä hieman ahdistavaakin. En ole mikään sosiaalisuuden huipentuma, ja siksi kontaktin ottaminen on ollut vähän haastavaa. Lisäksi, työ on fyysisesti myös todella raskasta! Vaikka lapset ovat jo esikoululaisia, eikä heitä pahemmin tarvitse nostella tai muuta vastaavaa, oikeastaan kokoaikanen seisomatyö on todella uuvuttavaa. Näiden tapahtumien jälkeen olen huomannut olevani taas todella uupunut ja myös masentunut. Töiden jälkeen olen niin väsynyt, etten oikeastaan muuta jaksa kuin joko kiukutella tai itkeä. Sosiaalinen elämäni on täysin kuollut, ja tuntuu, etten pysty puhumaan asioista, jotka vaivaavat minua, oikeastaan kellekkään.

Sisälläni on ajatusten ja tunteiden tulva, joita en pysty kellekkää purkamaan. Samalla olen ensimmäistä kertaa yksinäinen. Kun sairastuin masennukseen, eristin koko maailman ympäriltäni ja elin omassa kuplassani elämääni. Sitä pikku hiljaa tottui siihen, ettei ympärillä oikeasti ole ketään! Neljä vuotta on hujahtanut tässä kuplassa, nyt huomaan kaipaavani ystäviä ja kavereita, joiden kanssa käydä kahvilla tai vaikka bailaamassa. Kun totuin siihen ajatukseen, ettei kukaan halua olla kanssani, tai kukaan ei halua nähdä minua, olin oikeastaan vaan tyytyväinen. Sain vajota syvemmälle masennuksen kouriin, ilman että minun pitäisi selitellä jokaisesta asiastani jollekkin. Mietin milloin viimeksi olin nähnyt ystäviäni, en edes muista. Joku voi pitää minua todella itsekkäänä ihmisenä, ja sellainen olenkin, mutta kun voimia ei välillä ole ollut edes sängystä nousemiseen, voi sosiaalisen elämän karsiminen kuulostaakkin ihan inhimilliseltä. Mutta tosi asia on se, että kukaan ei täällä pärjää yksin, eikä kukaan todellisuudessa halua jäädä yksin. Minä kuitenkin jäin, yksin ajatusten, pahojenkin ajatusten kanssa, jolloin totuin siihen, että minulla on vain itseni.

Meillä oli koulussa terapeutti luennoimassa ja hän kysyi minulta, että olenko onnellinen. Takeltelin siinä, en oikein tiennyt mitä olisin vastannut. Ja se hetki, oli ensimmäinen kerta, jolloin kerroin masennuksesta ulkopuoliselle ihmiselle sekä luokalleni. Olin itsekkin yllättynyt tästä, miten uskalsin kertoa siitä asiasta muille, joka on muokannut elämästäni tälläistä. Luokkalaiseni kehuivat kuinka rohkeasti kerroin siitä isoimmaista asiasta mitä minulla on, niin aidosti ja sanoja kaihtamatta, Tunnin jälkeen en voinut muuta kuin itkeä. Toisaalta itkin siitä vapauden tunteesta, jonka sain kun uskalsin kertoa, toisaalta siitä, kun tajusin kuinka pitkään masennus on vaikuttanut elämääni, jokaiseen valintaani, jokaiseen sanaani ja tekooni.Tajusin, että asiat eivät voi jatkua näin, en voi enää elää masennuksen varjossa ja antaa sen vaikuttaa elämääni. Nyt on tullut se hetki, jolloin minun on alettava elämään omaa elämääni.

Terapeutti myös kyseenalaisti haluani opiskella tätä alaa. hän sanoi masennuspotilaiden usein opiskelevan tätä alaa vain parantaakseen itsensä. En voi kieltää tätä tosiasiaa, mutten myöskään ajatellut asiaa silloin kun hain tuohon kouluun. Oman itseni parannus ei ollut mielessäni, koska vielä kesällä, en mieltänyt, että mitään parannettavaa olisi. Ajattelin selättäneeni masennuksen ja olevani onnellinen. Ajattelin, että on minun vuoroni auttaa muita, tehdä jotain parantaakseni muiden elämää, vaikka omani on vielä aivan risainen ja vailla itsekunnioitusta ja itsetuntoa.

En ole todellakaan varma, mitä meinaan elämässäni seuraavaksi tehdä, jokainen tie tuntuu suunnatoman pelottavalta ja suurelta, enkä haluaisi tuottaa kenellekkään pettymystä. Mutta, 20 vuoden jälkeen, olisiko nyt hetki, jolloin kuuntelen ja ajattelen vain itseäni ja jätän muiden sanomiset taka-alalle? Kaikki tuntuvat todella ahdistavilta ja välillä haluaisin varsinkin stressaavissa tilanteissa kääriytyä piiloon ulkomaailmalta ja toivoa, että minut vain unohdetaan.