Katsaus menneeseen

Haluan olla rehellinen niille, jotka blogiani lukevat. Aika, ei ole pahemmin riittänyt bloggaamiseen, saati muuhunkaan ns. välttämättömään asiaan. Koen tästä todella huonoa omaatuntoa, haluaisin kirjoittaa, haluaisin tehdä montaa muutakin asiaa mitä en voi todellakaan tehdä, ainakaan nyt. Yritän löytää aikaa myös ajatusten purkamiseen tänne blogiin, läksyjen ja kotitöiden lomasta.

Olen viime aikoina kokenut paljon riittämättömyyden tunnetta ja pahaa oloa. Tuntuu, ettei kapasiteettini riitä ihan kaikkeen, mutta asioiden poistaminen päiväjärjestyksestä, on todella haasteellista. Tärkeimpänä minulla menee kuitenkin terveys ja hyvinvointi, sekä minun, että läheisteni, eikä ole niin tärkeää asiaa olemassakaan, millä riskeeraisin molempia, tai jompaa kumpaa näistä. Mistä voi karsia? Tällä hetkellä olen karsinut: yöunista, parisuhteen yhteisestä ajasta, perheestä, oikeastaan kaikista niistä mistä en halunnut karsia. Kuinka vaikea voi olla ihmisen mieli, tiedän mitä tarvitsen, mutta en noudata sitä. Luulen, että kun joku asia on tehtävä, se on tehtävä, vaikka millä uhalla. Ei sen näin pitänyt mennä! Laitoin tärkeysjärjestykseen asiat mm. tässä postauksessa jossa sanoin, että minä osaan huolehtia itsestäni ja muista, minä pystyn päättämään mikä on tärkeintä ja mikä ei, minä tiedän mitä teen. Ja höpö höpö.

Pikku hiljaa olen vajonnut takaisin lasten tasolle. Minä en osaa, minä en pysty päättämään enkä minä tiedä. Koulu on herätellyt ajatuksiani, jossain määrin pikkuisen liikaakin. Teen tehtäviä, teen ryhmätöitä, teen opintonäytetyötä, haen työharjoittelupaikkaa, teen sitä ja teen tätä, mutta se ei riitä! Voinko hyvin jos koko ajan pitää tehdä jotain? Päädyn samaan ajatusmyrskyyn kun tällöin, kun en tiedä mistä toinen ajatus alkaa ja mistä toinen päättyy. Ajattelen, etten tee tarpeeksi, teen ja ajattelen etten ajattele tarpeeksi. Voiko olla vaikeampaa tasapainoituksen kohdetta kun ajatukset ja tekemiset. Mistä sinut muistetaan, ajatuksistasi vai teoistasi?

Taas päädytään mielikuvitusmaailmaani, jossa kaikilla on kivaa ja ratsastetaan sateenkaarenvärisillä poneilla. Minun on päästävä purkamaan ajatuksiani, vain se on tapa, millä saan ne ulos päästäni ja lokeroitua johonkin mappi ö:hön. Joku pieni otus heittelee päähäni ajatuksia, ja jos en voi luovuttaa niitä eteenpään, tulen pian hulluksi. Joistain ajatuksista yritän pitää kiinni niin pitkään kun on mahdollista, toiset taas haluaisin viskata menemään. Nämä voivat olla hyviä ajatuksia, huonoja ajatuksia, katkeruutta ja kateutta, voimattomuutta ja itseinhoa, syyllisyyttä, riittämättömyyttä..

"Jaahas, nuoret naiset ovat tulleet pelastamaan maailman." Sanoi opettajani. Ensin hymyilin leveästi, niinhän minä haluankin pelastaa. Pian tajusin, että ei, en minä sellaiseen pysty. Vaikka tiedän tuon olevan pelkkä läppä, jäi ajatus leijailemaan ilmaan. Maailman pelastus. Minä en osaa, pysty saatika tiedä miten pelastetaan mitään. Totta kai, haluan opiskella, että minusta tulisi mahdollisimman hyvä lähihoitaja, hyvä lastenhoitaja, joka on ammattitaitoinen ja osaa asiansa. Mutta en halua pelastaa maailmaa. Kuulostipa pahalta.

Ehkä teen toisen postauksen, missä keskityn enemmän tuohon aiheeseen, menneeseen, mitä on tapahtunut ja mitkä fiilikset. Miten koulussa, miten siviilissä, mitä on tultu tehtyä, mikä kaduttaa jne. Koko kesä meni taas aivan plörinäksi blogin suhteen, toisi mielenrauhan kun asioita saisi vähän palautella mieleen. Sekavaakin sekavampi kilometri postaus, toivottavasti pääsette vähän kiinni siihen mitä hain takaa.

"Sinut on valittu Sosiaali- ja terveysalan perustutkinto, lähihoitaja-koulutukseen"

Vihdoin, asiat alkavat loksahdella pikkuhiljaa, omassa tahdissa paikoilleen. En tiedä oletteko jo täysin kyllästyneet näihin hehkutus-postauksiin, mutta mä en. Positiivinen fiilis kihelmöi mahassa ja en malta odottaa kun sanat muuttuvat teoiksi. Nimittäin pääsin hakemaani kouluun, kuten edellisessä postauksessa vähän vinkkailinkin! Kyllä monien lukukertojen, tuuletusten, itkun sekä naurun seasta tajusin, että mä pääsen opiskelemaan!

Opiskelu on ollut minulle todella sekava aihe, kirjoittaa ja käsitellä konkreettisesti. En ole koko pienen elämäni aikana pitänyt opiskelua yhtään minään, olen antanut elämän kuljettaa, ilman pakollisia opiskeluja. Ja en kyllä kadu mitään! Monen vuoden työkokemus on ollut eduksi, olen saanut paljon itseluottamusta ja asiakashenkisyyttä. Lisäksi olen onnistunut elättämään itseni aina aikuistumisesta asti, johon olenkin tyytyväinen. Mutta niinkuin haastattelua odotellessani mukava nainen sanoi minulle: "ilman opiskeluja ei valitettavasti pärjää tässä maailmassa. No onneksi sä olet vielä noin nuori, sulla on kyllä aikaa opiskella" Ja hän hipoi keski-iän maagista käyrää ja haki kanssani niinikään lähihoitajaksi! Koskaan ei ole liian myöhäista opiskella uusi ammatti ;)

Nyt ainakin tällä hetkellä odotan opiskelemaan pääsyä enemmän kuin innoissani! En malttaisi edes odottaa elokuuhun. Samalla kuitenkin pelkään muutoksia, mitä jos en saa jatkaa nykyisessä työpaikassani opiskelujen ohessa? Jos en saakkaan mistään töitä? Minimi tuilla pitäisi yrittää selviytyä suht tyyriistä vuokrasta, ruuista ja elämisestä muutenkin. Huhhuh, nyt en jaksa murehtia moisista käytännönasioista. Tällä hetkellä olen niin onnellinen irronneesta opiskelupaikasta, joten murehditaan näistä asioista sitten kun niiden aika on!

En tiedä ehdinkö nyt juhannuksena postailemaan mitään kovinkaan tähdellistä, joten postasin tai en, oikein hyvää ja rauhallista juhannusta blogin lukijoille! Juhannuksesta tulee ehkä aikas mielenkiintoinen, joten postausta siitäkin tulossa. Tänään jos kerkiän, kirjoitan muutamia mielipidepostauksia valmiiksi ja julkaisen niitä tällä "minilomalla".

OLKAAHAN IHMISIKSI, HYVÄÄ JUHANNUSTA!