Koska voi taas hengähtää?

Ihmiseksi, joka ei yleensä mene minnekkään (ainakaan pitkälle) saati poistu kotoaan juurikaan, olen ollut todellinen maailmanmatkaaja. Tänä kesänä en ole pysynyt hetkeäkään paikoillani, koko ajan pitää olla menossa ja tehdä kovasti kaikkea. Teen tästä miltein stressin itselleni. Huokaisen jo helpotuksesta, pian alkaa syksy ja tilanne hieman ehkä rauhottuu. Toivon tosiaan niin!

Vaikka menoa on ollut jos jonkin moista, ja välillä väsymys on ollut kova, olen silti ollut hyvinkin tyytyväinen tähän kesään. Masennus, masennuksen lietsominen ja yksinäisyys ovat saaneet väistyä hauskanpidon edestä, Ja hyvä välillä näinkin päin! En ole jaksanut murehtia tulevaa ja lietsoa itseni paniikkiin "mä en tuu jaksamaan, kaikki menee huonosti, oon huono ihminen", kaiken tälläisen ajattelua olenkin siirtänyt vain kylmästi eteenpäin. Syksyllä on kyllä aikaa masennukselle, nautitaan nyt kesästä ja hyvistä keleistä. 

Koko kesä on mennyt blogilta vähän ohi, en ole pahemmin julkaissut (muutamaa postausta lukuunottamatta) paljoa mitään niistä ihanista kesäkuvista, mitä on tullut räpsittyä. Joka viikonloppu on ollut jotain mainitsemisen arvoista, viikot menevät niin kovaa vauhtia ettei perässä pysy, ja taas huomaan edessä olevan jotain todella mukavaa. Yksi mukava asia on koulun aloitus!

Olen koko kesän pohtinut, että odotanko koulun alkua innolla, vai kauhulla. Tänään sain ajatuksiini selvyyden. Todellakin innolla! Ajattelin alaa, johon olen lähdössä, ja tällä hetkellä se tuntuu aivan oikealta ratkaisulta minulle. En tiedä miltä tuntuu koulun aloitettua, mutta tällä hetkellä fiilis on oikein mukava. Toisaalta vähän jänskättää osaanko, pärjäänkö, muistanko enää mitä on olla opiskelija? Voi pojat, alkaisi jo, niin pääsisin teille kertomaan pyörränkö täysin ajatukseni vai menikö veikkaukseni koulupaikan sopivuudesta tismalleen nappiin. Onneksi myös työasiat selkenivät, joten syksystä en jaksa kantaa huolta. Kaikki ajallaan. Nyt keskityn mielenhyvinvointiin ja teen tänään jotain kivaa!  

"Sinut on valittu Sosiaali- ja terveysalan perustutkinto, lähihoitaja-koulutukseen"

Vihdoin, asiat alkavat loksahdella pikkuhiljaa, omassa tahdissa paikoilleen. En tiedä oletteko jo täysin kyllästyneet näihin hehkutus-postauksiin, mutta mä en. Positiivinen fiilis kihelmöi mahassa ja en malta odottaa kun sanat muuttuvat teoiksi. Nimittäin pääsin hakemaani kouluun, kuten edellisessä postauksessa vähän vinkkailinkin! Kyllä monien lukukertojen, tuuletusten, itkun sekä naurun seasta tajusin, että mä pääsen opiskelemaan!

Opiskelu on ollut minulle todella sekava aihe, kirjoittaa ja käsitellä konkreettisesti. En ole koko pienen elämäni aikana pitänyt opiskelua yhtään minään, olen antanut elämän kuljettaa, ilman pakollisia opiskeluja. Ja en kyllä kadu mitään! Monen vuoden työkokemus on ollut eduksi, olen saanut paljon itseluottamusta ja asiakashenkisyyttä. Lisäksi olen onnistunut elättämään itseni aina aikuistumisesta asti, johon olenkin tyytyväinen. Mutta niinkuin haastattelua odotellessani mukava nainen sanoi minulle: "ilman opiskeluja ei valitettavasti pärjää tässä maailmassa. No onneksi sä olet vielä noin nuori, sulla on kyllä aikaa opiskella" Ja hän hipoi keski-iän maagista käyrää ja haki kanssani niinikään lähihoitajaksi! Koskaan ei ole liian myöhäista opiskella uusi ammatti ;)

Nyt ainakin tällä hetkellä odotan opiskelemaan pääsyä enemmän kuin innoissani! En malttaisi edes odottaa elokuuhun. Samalla kuitenkin pelkään muutoksia, mitä jos en saa jatkaa nykyisessä työpaikassani opiskelujen ohessa? Jos en saakkaan mistään töitä? Minimi tuilla pitäisi yrittää selviytyä suht tyyriistä vuokrasta, ruuista ja elämisestä muutenkin. Huhhuh, nyt en jaksa murehtia moisista käytännönasioista. Tällä hetkellä olen niin onnellinen irronneesta opiskelupaikasta, joten murehditaan näistä asioista sitten kun niiden aika on!

En tiedä ehdinkö nyt juhannuksena postailemaan mitään kovinkaan tähdellistä, joten postasin tai en, oikein hyvää ja rauhallista juhannusta blogin lukijoille! Juhannuksesta tulee ehkä aikas mielenkiintoinen, joten postausta siitäkin tulossa. Tänään jos kerkiän, kirjoitan muutamia mielipidepostauksia valmiiksi ja julkaisen niitä tällä "minilomalla".

OLKAAHAN IHMISIKSI, HYVÄÄ JUHANNUSTA!

Ehkä onkin niin, että elän vain kerran

 
Elämä on ristiriitaista, täynnä surua, tuskaa sekä onnea, iloa ja valoa. Ehkä onkin niin, että täällä eletään vain kerran? Eikö siitä pitäisi silloin nauttia suruineen kaikkineen. Mutta eihän se tietenkään voi niin yksinkertaista olla? Eihän?
On yö, ja ajatuksia virtaa taas enemmän kuin aikoihin. Mietin menneisyyttä. Mietin tulevaisuutta. Mietin tätä hetkeä. Ajatuksia on niin vaikeaa pukea sanoiksi, mutta yrittänyttä ei laiteta. Muistoja tulvii pintaan, enkä oikeastaan edes estä niitä. On vaikeaa uskoa, että oikeasti nautin elämästä. Vielä vähän aikaa sitten en nauttinut. Nyt olen löytänyt taas sen punaisen langan, joka johdattaa läpi tämän kivisen tien. Tien johon on mahtunut paljon pettymyksiä, paljon pahaa, vihaa, kateutta. Enää ei minun tarvitse olla kateellinen tai vihata ketään. Koska viimein elämäni on mallillaan, ja viimein elämä on ihanaa. 

Vaikka en usko, että kuoleman jälkeen eläminen tyysti loppuu, herättivät nämä sanat ehkä hieman pelkoa ja ahdistusta: Ehkä onkin niin, että elän vain kerran. Kerran, ja sitten loppu. Mitä jos en ehdi toteuttaa kaikkia unelmiani, toiveita, tavotteita? Olenko sitten epäonnistunut tässä tehtävässä maanpäällä? Vai olenko niin onneton, etten pääse taivaaseen? Jos sinne on keneltäkään pääsyä?

Tällä hetkellä, vaikka ajatukset viilettävät pitkin Haadeksen tuonelaa ja toisaalla pienten Cupido enkelten luona, on hymy silti herkässä. Vaikka pitkin iltaa olen kuunnellut masentavia biisejä, eivät nekään ole minua voineet masentaa tai pilata fiilistä. Jos täällä tosiaan eletään vain kerran, on siitä kerrasta tehtävä niin ikimuistoinen kuin olla ja voi. Toteuttaa niitä asioita mistä haaveilee, sekoilla huolella, rakastua, nauttia, itkeä silmät päästä, murehtia, syödä jäätelöä koko päivä, matkustaa jonnekkin maailman ääriin, perustaa perhe, muistella vanhana teinivuosien hölmöilyä. Näitä kaikkia minä odotan elämältä, osan se onkin alkupalana jo tarjoillut.

Neulalla silmään sitä joka vanhoja muistelee, nyt elämme tässä hetkessä. Tehdään tästä ehkä ainoasta elämästä elämisen arvoinen ja siinä samalla maailmasta parempi paikka elää. Halataan, paljon ja aina. Rakastetaan vilpittömästi, aidosti ja ehdoitta. Unohdetaan, kaikki mennyt. Eletään nyt! 

Vain elämää..

"Vain elämää, ei sen enempää.." Niinkö?

Kaipaan epätoivoisesti jotain muutosta arkeen, tuntuu että huonovointisena, huonosti syövänä, arjen jaksaminen on aivan mahdotonta. Kirjoitan luonnoksiin entistä huolestuttavampia postauksia, milloin aiheena kateus, huono olo ja masennus, toisinaan jokunen valonpilkahdus saattaa näyttäytyä erinäisinä onnistumisina ja hyvällä mielellä. Hmm..

Palataan takaisin aiheeseen vaikka tässä valitusaiheessa mielelläni pysyisinkin. Ruokavalio on numero 1, jos se on pielessä - on kaikki pielessä. Lähtötilanne on tämä, syön mitä on, en erityisemmin jaksa/halua panostaa ruoanlaatuun ja sorrunkin usein ostamaan valmisruokia, tai roskaruokaa. Ei siinä, rakastan ruokaa siis hyvää ruokaa, itsetehtyä ruokaa - haasteena onkin sen tekeminen. Toisinaan jaksan yllättää itseni ja tehdä aikaa vievää ruokaa helpon sijasta. Toinen ongelma - joka on valitettavaa, on se että hyvä ruoka maksaa. Ja paljon! Haluaisin todella tukea pienviljelijöitä, ostaa lihat, kasvikset, kaikki luomuna ja mahdollisimman tuoreena, tiedättehän, suoraan viljelijältä pöytään, mutta se ei käy. En voi sanoa että olisimme rahallisesti pattitilanteessa, olen vain sellainen ihminen, että haluan tililläni olevan rahaa, pahan päivän varalle. Ja mieluiten enemmän kuin muutama kymppi. Pelon sekaisin tunnelmin odotan sitä kun syksyllä työsuhteeni loppuu, eikä minulla ole aavistustakaan mitä teen. Tässähän olisi ollut aikaa harkita, pohtia ja hakea kouluihin, mutta kun mikään ei kiinnosta?

Karkkilakot, pikadietit, elämäntaparemontit, niitä on näkynyt tässä blogissa paljon. Enkä ole saanut ainuttakaan yritystä vietyä loppuun. Kuulostaa itsesääliltä, mutta poden kamalaa syyllisyyden tunnetta siitä - kuinka ensin tuuletan täällä blogissa milloin mitäkin hömpänpömppää ja muutaman päivän päästä on kaikki lupaukset menneet menojaan. Pelkään jo kirjoittamista omaan blogiini, vain siksi että joku voisi siitä alkaa minua kiusaamaan tai haukkumaan. Luen paljon isompienkin naisten blogeja, eikä heillä ole kokoaikaista syyllisyyttä omasta vartalostaan tai syömisistä. He pitävät itseään kauniina sellaisena kuin on. Miksi se minulle on niin vaikeaa? Vaikka poikaystäväni kehuisi vartaloani, väitän heti vastaan "Hitto kun oon läski!" "Säkin pitäisit musta enemmän jos oisin hoikempi." Jos syön karkkia, pitää siitä heti päästä jollekkin raportoimaan, että vitsit oon läski ja nyt pitää lähtee lenkille. En ikinä, IKINÄ, halunnut että minusta tulisi tälläinen, miksi sitten tuli?

Halusin pitää itseäni kauniina, jokaista kauniina, olivat he minkä kokoisia tahansa. Miksi minusta on tullut näin - pinnallinen? Ihan kuin ulkonäkö merkkaisi kaiken? Ihan kuin luonteella, sisäisellä olemuksella ei olisi mitään väliä. Välillä saatan katsoa itseäni peilistä ja suoraan sanottuna purskahtaa itkuun, ja vain sen takia että on saattanut kilo tulla painoon lisää. Tai että tänään PESUSTA TULLEET housut vähän kiristävät. Valitan äidilleni että olenpas päässyt lihomaan kun housut ovat pienet, ihan kuin kerjäisin sitä että joku sanoisi päin naamaa: "Ei herranjumala, ompas susta tullut pullukka, ennen kun olit niin hoikka!"

Nyt olenkin tehnyt sellaisen päätöksen, etten aio kantaa huolta painostani ja siitä että pari kiloa on tullut. Stressaamalla niitä tulee ainoastaan lisää, ei ne siitä pois lähde. Aion panostaa syömääni ruokaan, ehkä ottaa käyttöön vanhan tuttavani, kunhan tästä pääsen vauhtiin, nauttia ruoasta, pitää herkkupäiviä (ei tietenkään joka päivä, kerran viikossa korkeintaan), syödä hedelmiä ja marjoja, maistella kaikkea uutta, yritän vähentää turvottavaa viljaa, sekä alkaa kokeilemaan luonnontuotteita. Muutamia minulla onkin esittelemättä, kunhan löydän niiden hyvät vaikutukset, aion vinkata täällä blogissakin. Näitä kaikkia tietenkin kokeilen ilman mitään paineita. Jos en onnistu, en onnistu, elämä jatkuu. Tai etten koe morkkista jokaisesta syödystä karkista tai herkusta. Että voin taas jatkaa normaalia elämää, ilman mitään esittämisen tarvetta tai paremmuuden tunnetta. Ei vitsi mä oon hyvä, en ole syönyt tänää mitää, ei helkutti miten te syötte noin paljon. Se ei ole tervettä, ja pahimmillaan voisi johtaa syömishäiriöihin, joihin en todellakaan halua sotkeutua. Elämäni on muutenkin ollut vaikeaa, entä sitten jos oikeasti laskisin jokaikisen purkan kalorit, siitähän tulisi sietämätöntä.

Liikunnasta tuli jossain vaiheessa pakkomielle, joka ei ole missään vaiheessa ollut tarkoitukseni. Kuulostaa hassulta, mutta haluan että haluan harrastaa liikuntaa, haluan että olisin innostunut, jaksaisin ja saisin tuloksia. Pelkkä haluaminen ei välttämättä aina riitä. Kun on henkisesti romahtamispisteessä ei siihen päälle viiden päivän salitreenit, juoksulenkit jne. auta. Kun on oikeasti nukkunut vähän, tai surullinen tai huono päivä, salitreeni ei ehkä ole kovin viisasta. Suutuspäissäni vedän itseni piippuun, väsyn, teen liikkeitä väärin, ja tulee takapakkeja, huomatessani etten taas viikkoon ole tehnyt yhtään mitään. Kaikki liikkeet pitäisi tehdä rauhassa ja ajatuksella, hyvällä hengellä, eikä itkukurkussa niin isoilla painoilla että oksat pois. Eivät tulokset tule hetkessä - ne vaativat aikaa. Mutta sitten kun aika on kypsä, saa nauttia tuloksista. Tavoitteena (ajan kanssa) on päästä yhtä hyvään kuntoon kuin olin vuosi sitten, niin henkisesti kuin fyysisestikin.  

Ison kiitoksen haluan sanoa eräälle blogimammalle, jolta olen oppinut paljon. Kuulostaa varmaan kliseiseltä, mutta häneltä olen oppinut paljon itsestäni. Ja miten tämä on mahdollista? Koska minäkin olin  olen aika pitkälti samanlainen ja tuntuu todella epätodelliselta että netistä löytää täysin samanhenkisen ihmisen mitä itse on. Hänen tekstejään lukiessani olen - enemmän tai vähemmän pudonnut takaisin maan pinnalle. Oli ne sitten vastoinkäymisiä tai onnenhetkiä, kaikesta selvitään, kunhan katse on eteenpäin. Sydän avoinna ja hymy huulessa, tekee itselleen palveluksen, silloin vain jaksaa paremmin kuin masentuneena, elämänhalun kadottaneena.    

"Tää on kaunis päivä, oon sopivasti onnellinen!"

Takaisin Arkeen..!

Niin se vaan loma meni, ihan liian äkkiä, ja tänään väsyneenä, huonosti nukkuneena kohti arjen haasteita. Muutamia loma aiheisia postauksia tulen vielä julkaisemaan, kun ei tuon viikon aikana kaikkea kerennyt julkaisemaan.

No onko nyt levännyt olo? Itseasiassa olo on kuin kuolleista nousseella. Totta kai myös levännyt olo, mutta samalla todella rasittunut. Tai no onko nyt rasittunut aivan oikea sana, noh, uupunut. Loma oli nimittäin vipinää täynnä. Paljon ihanaa, hauskaa ja vieläkin hauskempaa tekemistä. Opin itsestäni tuossa viikossa paljon, yllätin itseni monessa asiassa ja voin henkisesti ja fyysisesti hyvin.

Nyt haluaisin vain kääriytyä peiton alle ja nukkua sata vuotta, ainakin. Loma postausten jälkeen blogi jää tauolle (jos maltan olla postailematta) jonka aikana yritän järkeistää blogiani, muuttaa ulkonäköä, suunnitella ja toteuttaa blogiani paremmin. Loman aikana tajusin mikä roskakori blogini on, jonne vain huoletta huoleni viskaan. Aion blogin loman aikana lukea paljon lifestyle blogeja ja ehkä poimia muutamia vinkkejä. Todella tärkeässä osassahan tietenkin ovat kuvat, jotka ovat olleet erinäisistä syistä todella huono laatuisia kännykkäkuvia. Tähän aioin yrittää puuttua ja ottaa kaikki mahdolliset kuvat järkkärilläni.

Tajusin lomaillessani kuinka tärkeässä osassa liikunta on elämässäni. Tähän aion yrittää panostaa entistä enemmän, etsiä mieleisiä harrastuksia ja panostaa ihan perus salitreenaamiseenkin. Eilen repäistiinkin poikakaverin kanssa ja mentiin pelaamaan tennistä! (Viime kerrasta taitaa olla jopa 5 vuotta). Oli kyllä todella kivaa! Ja jotain on varmaan tullut tehtyäkin, jalat ja kädet kiittää. Täytyy uskaltautua useamminkin tenniskentille.

Nyt painun elämänpohdiskeluteille, sieltä palailee toivottavasti entistä ehompi ja energisempi nainen!