Life sucks, must keep catching Pokémon..

Inhoan "valivali"-postauksia, mutta nyt oikeasti on mun vuoro valittaa! Nämä päivät ovat olleet aamusta iltaan aivan tajuttoman hirveitä. Pahimpia mitä voi olla. Kaikki p*ska tippuu aina ja vain mun niskaan. ÄÄÄ! No jos helpottais, pikkuhiljaa.



Kuva



Ensinnäkin, aivan tajuton väsymys. Miltein lähellä burnouttia. Mitään ei jaksaisi tehdä, odotan päivältä vain sitä että pääsen nukkumaan. En ole jaksanut lenkkeillä, kuntoilla, tarkkailla ruokavaliota, siivota, imuroida, en edes tiskata saatika pestä pyykkiä tai vaihtaa lakanoita. Vieläkin on kamoja pahvilaatikoissa, ei vain ole ollut energiaa niitä laittaa paikoilleen. Eilenkin menin yhdeksän aikaa illalla nukkumaan ja aamulla taas kuoleman väsynyt. Hohhoh. Töissäkään ei mikään suju, ei vaan jaksa keskittyä mihinkään. Kaikki pikkujututkin jäävät kun ei vain ole energiaa. Koko päivä menee oikestaan pelkästään koomaillessa. En jaksa edes käsitöistä innostua. Toivottavasti on ohimenevää.

Toinen asia joka suunnattomasti ärsyttää on liikenne. Miksi ne munapäät osuvat aina mun kohdalle jotka nauttivat suunnattomasti ärsyttämisestä? Näin huonoina päivinä olen aivan tajuttoman kiukkuinen, eikä sitä edesauta se että jotkut ääliöt tekevät kotiinpääsystäkin vaikeaa. Eilen olin liittymässä moottoritielle, edessä ja takana oli runsaasti autoja. Ja joku v*tun ääliö ajeli motarilla oikealla kaistalla ensin satasta ja jarrutti sitten n. 80 km/h kun olimme sen kohdalla. Näin kuskin naamasta kuinka se oikeasti nautti siitä että teki minun liittymisestäni vaikeaa. Ja sen kuskin edessä ei edes mennyt mitään autoa! Teki mieli kääntää kaikki vasemmalle ja tölvästä hänen uuden karheaa bemariaan. Kuski vain naureskeli, no minua ei tilanne naurattanut tippaakaan. Tästäkin niin fiksusta vedosta tuli monta vaaratilannetta. Jos luet tätä, niin se olin sitten minä se kiukkuinen, keskisormea näyttävä blondi!
Eikä siinä, tietenkään vielä kaikki. Muutama päivä sitten olin poistumassa motarilta kehä 1: selle, edessä ja takana taas paljon autoja. Yhtäkkiä joku pappa parin auton edessä päätti tempaista jarrut pohjaan ja yli 100 km/h:sta 60km/h:neen. Eikä hänenkään edessään ollut mitään, eläimiä ei hypellyt tielle eikä mitään muutakaan. Ja 100 km/h nopeusrajoitus jatkuu aina kehä 1:n kaarteeseen asti. Näin ollen edessäni ollut maasturi meinasi tölvästä päin tätä pappaa, minä meinasin tätä maasturia ja takanani tullut rekka meinasi tulla minun päälleni. Oli senteistä kiinni etten jäänyt puristuksiin maasturin ja rekan väliin. Oli vissiin joku suojelusenkeli matkassa. Lisää vastaavia liikenneidiootteja on osunut kyllä ihan kiitettävästi kohdalle. Vaikken itsekkään mikään Suomen paras kuski ole, yritän silti aina olla joustava ja otan liikenteessä kaikki muutkin huomioon.

Kuva

Tiistaina olin Tuplalla ratsastamassa ja Tupla toimi kuin unelma. Mulla oli kannukset (pyöreäpäiset) jalassa ja Tupla tuntui ymmärtävän että nyt on ämmä muuten tosissaan. Ja meni kyllä ihan mahtavan hyvin, yksi pukki tuli kun herra meinasi kompastua niin täytyi tasapaino saada takaisin. Teimme paljon volttikahdeksikkoja, temmonvaihteluja ja laukkaa suoralla uralla. Kerrankin herra laukkasi oikein kunnolla, ei jäänyt sellaiseksi tahdittomaksi mötikäksi. Reipas tunti meni ratsastellessa. Kaksi naista tulivat ratsastamaan tallin muilla asukeilla juuri kun päästiin tallille takaisin. Satulan ja suitset sain nopeasti pois ja samoin suojat. Tämä kaksikko lähtikin juuri silloin maastoon. Tupla alkoi käyttäytyä oudosti, oli todella levoton ja pyöri. Sitten alkoi se korviavihlova huutaminen. Tuplalle nousi tuskanhiki pintaan ja se pyöri ja pukitteli karsinassa. Herran Jumala, hevonen joka on jäänyt miljoonat kerrat yksin. Loimi sille oli joka tapauksessa päälle saatava, ja niskaan sen pyörivälle hevoselle sainkin. Sitten Tupla tähtäsi ja astui koko painolla, ei varpaiden vaan jalkapöydän päälle. Siinä lensi taas monet monet ärräpäät, voi luoja miten sattui. Pian onneksi kaksikko tuli heposineen maastosta ja Tupla rauhottui täysin. Jalka oli kuitenkin älyttömän kipeä. Kotiin päästyäni jalka oli turvoksissa ja ruhjeilla, varpaiden liikuttaminen oli hankalaa ja samoin käveleminen.

Eilen, jalka oli edelleen kipeä, jolloin päätimme lähteä lääkäriin näyttämään sitä. Ja lääkärissä venaillessa meni helposti kaksi tuntia, kiva. Jalka kuvattiin ja todettiin ettei mitään ollut onneksi murtunut. Hiusmurtumat ei tosin röntgenissä näy, mutta ei niihinkään muuta parannushoitoa ole kuin lepo. Hyvä sinänsä, mutta ei ne kurjuudet tähän loppunut. Lääkärin tiskillä oli elämäänsä kyllästynyt vanha mummo, aika ilkeästi sanottu. Hän alkoi tivaamaan että meneekö työpaikan piikkiin vai tapaturmaan. No enhän minä tiedä mitä työpaikka korvaa ja sanoin että itseasiassa en tiedä. Hän alkoi tivaamaan että eihän hänkään tätä voi tietää. Kerroin sitten mitä asia koski, eli hevonen astui jalan päälle. Hän alkoi nauramaan ja ilkkumaan että ei kai siellä teidän työpaikka hevosia ole. Kyllä alkoi keittämään, en minä sitä tarkoittanut että meillä hevosia töissä on vaan että korvaako työpaikka röntgenin jne. Hän naureskeli ihan onnessaan enkä keksinyt mitään vastalausetta. Ja niinhän se meni että työpaikka korvasi  röntgenin, IN YOUR FACE! 



Kuva



 

Kotona olen ollut kuin myrskyn merkki, minulle ei voi mitään sanoa ettenkö keksisi siihen jotain vittuilevaa takaisin. Olemmekin näinä muutamana päivänä riidelleet avokin kanssa enemmän kuin ikinä. Lisäksi itken ihan mitättömistä asioista. En eilen saanut muovipussin solmua auki, ja aloin itkemään. Aloin itkemään kun tein liikaa ruokaa. Lääkärissä aloin itkemään. Itken ihan kaikesta. Todella rasittavaa. En ole jaksanut ajatella edes mitä tungen suuhuni, vaan syön ihan kaikkea sellaista mikä on kiellettyjen ruokien listalla. Voi perse. Ranta(pallo) kuntoon kesäksi. Nyt kun pystyn taas kävelemään, alan laittamaan itseäni kuntoon kesäksi, olisi se mukavaa pudottaa ne muutamat ylimääräiset kilot, oli keino sitten mikä hyvänsä. Voi että mitä valitusta, mutta tälläistä tekstiä siis tällä kerralla.