Elämä ei oo kellään helppoo..

Kuka sua hoitaa kun sitä tarvitset? Kuka hieroo pois päivän rasitukset? Kuka täyttää sut lämmöllä? Kuka sulkee hyväilyyn hellään?

Masennus kietoo minut mustaan verhoon. Jollain sairaalla tavalla tykkään olla taas siellä, mustassa, yksin. Missä saan itkeä päiviä, viikkoja, kuukausia, olla kuin en oisikaan. Olla näkymätön, hajuton, mauton, olenko siis edes olemassa? Tämä maailma on minun kotini, olin olemassa tai en, täällä saan olla sellainen kuin olen, siksi sinne on aina niin helppo palata. Yksin omassa yksinäisyydessä. Turhaan yritän päästä sieltä pois, tänne palaan aina, omille juurilleni. Masennus on suurin ja vaikuttavin osa minua, pienen pieni murunen minussa on se, joka haluaisi oikeasti elää oikeaa elämää. Masennuksen valtava voima vie sen murusen mennessään. 

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö unelmoisi joskus selättäväni masennuksen. Masennus on parhain ja pahin ystäväni, se vie kaiken, muttei anna mitään takaisin. Joskus toivon, että minusta löytyisi niin paljon voimaa, että saisin selätettyä sen ja poistumaan elämästäni. Ehkä sekin päivä vielä koittaa. Tällä hetkellä sen musta, kylmä syli houkuttelee enemmän kuin veitsen lyöminen sen selkään. 

Kuinka naurettavan helppoa on esittää, että kaikki on kunnossa. "Kaikki on hyvin." Yksi suurimmista valheista koko maailmassa. Ei, kaikki ei ole hyvin. Ei todellakaan. Mutta, ketä se oikeasti kiinnostaa, kun ei ole kukaan kellekkään? Ei kukaan hoida, kun sitä tarvitsisi. Ei halaa, ei koske. Ei ole läsnä, ei rakasta, ei välitä. Ei kukaan kisko pois tästä omasta maailmasta, ei auta voittamaan masennusta tai edes heikentämään sitä. Ei auta minua paranemaan.

Minä olen kauan jo sinua kaivannut, sinua ei varmasti olekkaan. 

Kiirettä, väsymystä, blogin unohtamista..

 

..arjen pyöritystä, ongelmia, huolia ja murheita, ilon hetkiä ja huolettomuutta. Blogi on taas taukoillut ihan huomaamatta ja luulen, että saa taukoillakkin vielä toistaiseksi ainakin jonkun hetken. Viimeaikoina on nimittäin ollut sellaista pyöritystä, etten taas pysy yhtään mukana. Mennään aivan kädestä suuhun ja illalla kun kerkiän rauhoittua, muistan taas ne kaikki miljoonat asiat jotka ovat unohtuneet. Plaah, nyt todella toivon, että olisin vaatinut sitä kesälomaa, rupeaa pikkuhiljaa jaksaminen ehtyä. Meillä töissä on yleensä tämä heinäkuu todella hiljaista aikaa, mutta tänä vuonna, yllätys yllätys, ei olekkaan. Päivät töissä menee juostessa ympyrää selvittämättömien asioiden kanssa ja kotona jatkuu sama pyörinä. Lisäksi lauantaina koittavat hautajaiset kalvavat mieltä.

Perjantaina lähdimme taas viikonloppu retkelle, tällä kertaa Tuuriin. Ja itse herra Keskinenkin bongattiin useampaan kertaan, hah. Kamera oli mukana, mutta koko viikonlopuksi jäikin laukun pohjalle makoilemaan. Siis ainoan ainutta kuvaa en saanut otettua, höh. Tätä saattoi edesauttaa se, että koko viikonlopun tasasen varmasti satoi vettä ja oli kylmä, enkä jaksanut todellakaan raahautua vesisateeseen ottamaan kuvia hevosenkengästä. Tuurista mukaan tarttuivat vain kahdet rintsikat, ratsastushanskat ja puuteri, rahaa menikin vain 20 € (tosin äiti maksoi toiset rintsikat). Sunnuntaina suuntasimme kohti Peräseinäjokea, josta vasta maanantaina lähdimme kotia kohti. Käytiin saunassa, grillattiin, pelattiin minigolfia, paleltiin ja katsottiin kauheaa leffaa. Maanantaina lähdimmekin aamupäivästä ajelemaan avopuolison isovanhempien mökin kautta kotiin.

Joensuusta napsin kuvia jonkin verran ja yritän niitä jaksaa tänne laitella. Yritän löytää aikaa ja jaksamista blogin puolellekkin, kunhan saan nyt nämä ikävät ja selvittämättömät asiat pois päiväjärjestyksestä. Kuten viime vuonnakin, minun piti lähteä avopuolisoni kanssa Bimmer partyihin Kalajoelle, mutta hautajaisten osuessa juuri samalle viikonlopulle, jouduin tämän tapahtuman skippaamaan tänä vuonna. Onneksi (lohdutukseksi) avopuoliso varasikin liput Blockfesteille Tampereelle! Eli pääsen minäkin sentään jonnekkin tapahtumaan tänä kesänä :) Tälläinen sekalainen sillisalaatti tällä kertaa, palaillaan!

Viimeisiä Ruka-kuulumisia

Nyt olisi aika jättää Ruka fiilikset taakse ja tämän postauksen jälkeen keskittyä vain tulevaan kevääseen. Mulla on viimeaikoina ollut hirveä stressi kaikista koulujutuista ja töissäkin on ollut hirveä härdelli. Keskiviikkona oli kansansairauksien tentti ja torstaina jouduin osallistumaan ergonimian ylimääräiselle luennolle. Kun koulua on useamman kerran viikossa, viikonloppuna tuntuu, etten oikeasti jaksa tehdä yhtään mitään. Ja päälle vielä stressi harjoittelupaikasta, jota ei vaan kuulu eikä näy. No kyllä kaikki asiat järjestyy ajallaan. :)

Viikko takaperin torstaina suureksi yllätyksekseni avopuolisoni oli järkännyt päivän vapaata töistä ja ajanut veljensä kanssa Rukalle muutamaksi päiväksi. Vuokrasimme siis perjantaina kelkat ja ajeltiin Venäjän rajalle Kuntivaaraan, johon ollaan ennenkin muutama vuosi sitten ajeltu. Meni kyllä varsin kivasti ja olihan se ajaminen ihan kivaa, vaikkakin todella rankkaa! Minulla ja siskollani oli joku vanhemman mallin kelkka, joka oli todella raskas ajettava ja kädet olivat monta päivää todella kipeät! 

Illalla avopuolisoni oli ajelemassa ja soitti, että näkyy hyvin revontulia, meillä vähän pidemmällä Rukan keskustasta mökillä, ei näkynyt yhtään vaikka käytiin tiirailemassa. Kuvat ovat vähän tärähtäneitä, kun hän oli joutunut leikkimään valoituksella. Mutta ainakin kivasti näkyy, että revontulia oli! :)

Nyt kun kansansairaustentistä on ehkä selvitty kunnialla, olisi aika alkaa lukemaan tulevaan lääkehoidon tenttiin, huhhuh. Nyt kyllä alkaa tuntumaan, että voimat eivät yksinkertaisesti riitä, mistähän saisi lisää energiaa?

Luomisen tuskaa

Kirjoittaminen tuntuu tähän elämänaikaan lähes mahdottomalta - koulussa odotetaan monen sivun mittaisia pohdintoja, raportteja ja ryhmätöitä, jopa minä, joka yleensä aina olen valmis kirjoittamaan aiheesta kuin aiheesta, olen alkanut väsyä kirjoittamiseen. Tuntuu ettei aivotoimintani ole niin terävää kuin vielä vähän aikaa sitten, vai voiko kirjoittamiseen turtua? Voiko jossain kohtaa ajatukset vain loppua? Siinähän sitten mietitään mitäs sitä kirjoittelisi, kun mielen sanainen arkku on tyhjä.

Koulun etätehtävät yllättivät totisesti minut. Luulin, että kirjoittaisin poikittaisella kynällä jokusen sanan ja saisin täydet pisteet. Niinhän mä oon aina koulutehtävät hoitanut. Takanani oli ryhmätyö lähihoitajan historiasta, ja vastauksiahan (ei tietenkään, tyhmä) löytynyt netistä, vaan jouduin talsimaan kirjastoon, jossa olen ehkä viimeeksi yläasteella vieraillut, ja jouduin lukemaan kirjoja, osatakseni kertoa oikeita asioita. Ja tämä vei aikaa! Opin, etten voi aina mennä sieltä mistä aita on matalin, vaan joskus täytyy jopa tehdä töitä asioiden suhteen. Enkä voi piiloutua enää verhon taakse ja sanoa, kun mä olen niin hyvä kirjoittaja. No olenko? En.

Tuntuu hauskalta, että automaattisesti, kun kirjoitan paljon, miellän itseni hyväksi kirjoittajaksi. Siskoni kysyi, miksi whatsupissa keskustelen avopuolisoni kanssa passiivisesti, eli neljännessä persoonassa. Esimerkkinä: Mitä tekee? on aika osuva. Ja minä, joka olen kirjoittamisessa niin mestari, teen tälläisiä virheitä päivittäin. Oikeasti olen aloittelija kirjoittamisessa, jolla ei ole ainuttakaan muistikuvaa yläasteen äidinkielentunneista (saati mistään oppitunneista).

Vaikka tapani käsitellä asioita on lähinnä virheideni kalastelua ja itseni aliarvioimista, voin sanoa, virheistä huolimatta, kirjoittaminen on kuitenkin se osa-alue, missä olen vahvimmillani. Olen huono sanallisessa viestinnässä ja stressaan usein kohtaamisia ja varsinkin tilanteita, joissa minun pitää puhua ja joissa minua kuunnellaan. Kirjoittaminen on usein stressitöntä, ja helppoa, ottamatta huomioon kaikkia niitä miljoonia kielioppivirheitä, joita teen. En lisäksikään ole se, joka kauhistelee, kuinka taas pitää kirjoittaa monta sivua tekstiä, voi voi mistäs nyt kirjoittaisi.

Kirjoittaminen tuntuu tällä hetkellä todella hankalalta, mutta se on ainoa tapani purkaa ajatuksiani. En pysty kertomaan asioita (varsinkaan vaikeita) puhumalla, en edes lähimmille ihmisilleni. Kirjoittamalla osaan kertoa asiat juuri niinkuin ne ovat, enkä kirjoittaessa pahemmin mene "lukkoon" niinkuin puhuessa. Jos kirjoittaminen muuttuu mahdottomaksi, kuinka sitten saan purettua ajatukseni? Kenelle? Miten? Näihin leijaileviin kysymyslauseisiin on hyvä päättää tämä postaus. :)  

Väsyttää, väsyttää ja vielä kerran väsyttää..

Parisen viikkoa on mennyt ihan sumussa. Koko ajan pitäisi tehdä jotain, joten väsymys ja uupumus alkavat kevään tavoin vaivata. Töistä kotiin tulemisen jälkeen en jaksaisi tehdä yhtään mitään ja sen kyllä kämpästä huomaa. Tiskit on tiskaamatta, pyykit pesemättä, villakoiria alkaa ilmestyä nurkkaan jos toiseenkin. Ja tästä syytän yksin omaan väsymystä! Eräs ilta ajattelin, että nukun alle tunnin mittaiset päikkärit. Ja herään kuuden tunnin päästä! Ja sen jälkeen meni helposti seitsemän tunnin yöunet. Yhteensä siis kolmetoista tuntia. Ja aamulla väsytti edelleen.

Viikonloput ovat olleet niin tekemisen täyteisiä, että seuraava viikko meneekin pelkästään palautumisessa. Hohhoh, vaikka nukkuisin viikon putkeen - olisin silti ihan yhtä väsynyt kuin nytkin. Lisäksi jomottava päänsärky - joka onkin kestänyt jo parisen viikkoa - syö ihmistä. Särkylääkkeet eivät auta, kuumavesipullo tai kauratyyny eivät auta, liikunta ei auta, ainut mikä auttaa on lepo, ja tässä onkin levätty jo ihan tarpeeksi. No mitäs kaikkea tän mun koomailun aikana on tapahtunut? Viikoilla ei nyt hirveästi ole mitään tapahtunut, mutta viikonloppuina sen sijaan on. Toissa viikonloppuna lähdimme porukoiden luokse Hirvensalmelle. He ovat tai siis olenhan minäkin, caravaanareita, eli niitä joita kirotaan tienpäällä. Kaikki kesät teiniyteen asti vietimme vaunulla, reissaten ympäri Suomea. Nytkin haluaisin kovasti olla koko ajan mukana, mutta valitettavasti työt estävät sen. Onneksi pääsen nauttimaan viikonloppuisin tälläisistä minilomista. Toissa viikonloppu siis meni Hirvensalmen kauniissa maisemissa, tämä viikonloppu sitten Pohjois-Karjalassa, nimittäin Kiihtelysvaarassa! Kevyet 8 tunnin ajomatkat väsyttävät todella paljon ennestäänkin väsynyttä ihmistä, mutta oli se sen arvoista! Viikonloppu oli kyllä tämän kesän huippuhetki parhaimmillaan, siksi harmittikin niin paljon lähteä takaisin työn ja väsymyksen maahan. Molemmista viikonlopuista on kuvia, ja niitä julkaisenkin taas näin viiveellä :)

Vielä yksi maininnan arvoinen asia. Sain nimittäin uuden puhelimen! Vanhassa puhelimessani ei sinänsä ole mitään vikaa paitsi akku kestää korkeintaan viisi tuntia, jos kännykän laskee nätistikin pöydälle se sammuu, netti ei toimi vaikka nettiä pitäisikin olla jäljellä jne. Avokki perjantaina lähdön hetkellä vihjasi, että haluamani puhelin olisi tosi edullisessa tarjouksessa jos olet lukenut tämän postauksen, tiedät että minulle "edullinen" pitää olla todella edullinen. Kauppa oli matkan varrella ja pysähdyimmekin siihen. Hetken päästä huomasin pitäväni hyvin ohutta ja haurasta puhelinta kädessäni. Nimittäin iPhone 5:sta. IPhone ei sinänsä ole mikään uusi tuttavuus, olen omistanut aiemman version suurin piirtein vuosi sitten. Ja tykkäsin edellisestäkin jo. Tätä uutta käsittelen vielä kuin haurasta linnunpoikasta, joka voi särkyä millä hetkellä hyvänsä. Viikonloppu meni niin rivakasti saunoessa, syödessä, uidessa, lenkkeillessä, pelatessa, virkaten, etten kerennyt tehdä ollenkaan tuttavuutta tähän uuteen ja ihmeelliseen Ysvään. Tämähän tarkoittaa sitä, että vanha puhelimeni jää työttömäksi ja sen sisällä olevat kuvat oikein huutavat julkaisemista. Eli huono laatuisia kännykkäkuvia on pian tiedossa!

Tämän postauksen tarkoituksena kai oli ilmaista, että ollaan hengissä ja ehkä tämä väsymyskin antaa jossain kohtaan periksi, milloin ehkä jaksaisin blogiin ja postauksiin panostaa täysin uudella lailla. Postauksia siis luvassa, voisinpa lupailla että tällä viikolla useampiakin. Pysykäähän kuulolla!

Life sucks, must keep catching Pokémon..

Inhoan "valivali"-postauksia, mutta nyt oikeasti on mun vuoro valittaa! Nämä päivät ovat olleet aamusta iltaan aivan tajuttoman hirveitä. Pahimpia mitä voi olla. Kaikki p*ska tippuu aina ja vain mun niskaan. ÄÄÄ! No jos helpottais, pikkuhiljaa.



Kuva



Ensinnäkin, aivan tajuton väsymys. Miltein lähellä burnouttia. Mitään ei jaksaisi tehdä, odotan päivältä vain sitä että pääsen nukkumaan. En ole jaksanut lenkkeillä, kuntoilla, tarkkailla ruokavaliota, siivota, imuroida, en edes tiskata saatika pestä pyykkiä tai vaihtaa lakanoita. Vieläkin on kamoja pahvilaatikoissa, ei vain ole ollut energiaa niitä laittaa paikoilleen. Eilenkin menin yhdeksän aikaa illalla nukkumaan ja aamulla taas kuoleman väsynyt. Hohhoh. Töissäkään ei mikään suju, ei vaan jaksa keskittyä mihinkään. Kaikki pikkujututkin jäävät kun ei vain ole energiaa. Koko päivä menee oikestaan pelkästään koomaillessa. En jaksa edes käsitöistä innostua. Toivottavasti on ohimenevää.

Toinen asia joka suunnattomasti ärsyttää on liikenne. Miksi ne munapäät osuvat aina mun kohdalle jotka nauttivat suunnattomasti ärsyttämisestä? Näin huonoina päivinä olen aivan tajuttoman kiukkuinen, eikä sitä edesauta se että jotkut ääliöt tekevät kotiinpääsystäkin vaikeaa. Eilen olin liittymässä moottoritielle, edessä ja takana oli runsaasti autoja. Ja joku v*tun ääliö ajeli motarilla oikealla kaistalla ensin satasta ja jarrutti sitten n. 80 km/h kun olimme sen kohdalla. Näin kuskin naamasta kuinka se oikeasti nautti siitä että teki minun liittymisestäni vaikeaa. Ja sen kuskin edessä ei edes mennyt mitään autoa! Teki mieli kääntää kaikki vasemmalle ja tölvästä hänen uuden karheaa bemariaan. Kuski vain naureskeli, no minua ei tilanne naurattanut tippaakaan. Tästäkin niin fiksusta vedosta tuli monta vaaratilannetta. Jos luet tätä, niin se olin sitten minä se kiukkuinen, keskisormea näyttävä blondi!
Eikä siinä, tietenkään vielä kaikki. Muutama päivä sitten olin poistumassa motarilta kehä 1: selle, edessä ja takana taas paljon autoja. Yhtäkkiä joku pappa parin auton edessä päätti tempaista jarrut pohjaan ja yli 100 km/h:sta 60km/h:neen. Eikä hänenkään edessään ollut mitään, eläimiä ei hypellyt tielle eikä mitään muutakaan. Ja 100 km/h nopeusrajoitus jatkuu aina kehä 1:n kaarteeseen asti. Näin ollen edessäni ollut maasturi meinasi tölvästä päin tätä pappaa, minä meinasin tätä maasturia ja takanani tullut rekka meinasi tulla minun päälleni. Oli senteistä kiinni etten jäänyt puristuksiin maasturin ja rekan väliin. Oli vissiin joku suojelusenkeli matkassa. Lisää vastaavia liikenneidiootteja on osunut kyllä ihan kiitettävästi kohdalle. Vaikken itsekkään mikään Suomen paras kuski ole, yritän silti aina olla joustava ja otan liikenteessä kaikki muutkin huomioon.

Kuva

Tiistaina olin Tuplalla ratsastamassa ja Tupla toimi kuin unelma. Mulla oli kannukset (pyöreäpäiset) jalassa ja Tupla tuntui ymmärtävän että nyt on ämmä muuten tosissaan. Ja meni kyllä ihan mahtavan hyvin, yksi pukki tuli kun herra meinasi kompastua niin täytyi tasapaino saada takaisin. Teimme paljon volttikahdeksikkoja, temmonvaihteluja ja laukkaa suoralla uralla. Kerrankin herra laukkasi oikein kunnolla, ei jäänyt sellaiseksi tahdittomaksi mötikäksi. Reipas tunti meni ratsastellessa. Kaksi naista tulivat ratsastamaan tallin muilla asukeilla juuri kun päästiin tallille takaisin. Satulan ja suitset sain nopeasti pois ja samoin suojat. Tämä kaksikko lähtikin juuri silloin maastoon. Tupla alkoi käyttäytyä oudosti, oli todella levoton ja pyöri. Sitten alkoi se korviavihlova huutaminen. Tuplalle nousi tuskanhiki pintaan ja se pyöri ja pukitteli karsinassa. Herran Jumala, hevonen joka on jäänyt miljoonat kerrat yksin. Loimi sille oli joka tapauksessa päälle saatava, ja niskaan sen pyörivälle hevoselle sainkin. Sitten Tupla tähtäsi ja astui koko painolla, ei varpaiden vaan jalkapöydän päälle. Siinä lensi taas monet monet ärräpäät, voi luoja miten sattui. Pian onneksi kaksikko tuli heposineen maastosta ja Tupla rauhottui täysin. Jalka oli kuitenkin älyttömän kipeä. Kotiin päästyäni jalka oli turvoksissa ja ruhjeilla, varpaiden liikuttaminen oli hankalaa ja samoin käveleminen.

Eilen, jalka oli edelleen kipeä, jolloin päätimme lähteä lääkäriin näyttämään sitä. Ja lääkärissä venaillessa meni helposti kaksi tuntia, kiva. Jalka kuvattiin ja todettiin ettei mitään ollut onneksi murtunut. Hiusmurtumat ei tosin röntgenissä näy, mutta ei niihinkään muuta parannushoitoa ole kuin lepo. Hyvä sinänsä, mutta ei ne kurjuudet tähän loppunut. Lääkärin tiskillä oli elämäänsä kyllästynyt vanha mummo, aika ilkeästi sanottu. Hän alkoi tivaamaan että meneekö työpaikan piikkiin vai tapaturmaan. No enhän minä tiedä mitä työpaikka korvaa ja sanoin että itseasiassa en tiedä. Hän alkoi tivaamaan että eihän hänkään tätä voi tietää. Kerroin sitten mitä asia koski, eli hevonen astui jalan päälle. Hän alkoi nauramaan ja ilkkumaan että ei kai siellä teidän työpaikka hevosia ole. Kyllä alkoi keittämään, en minä sitä tarkoittanut että meillä hevosia töissä on vaan että korvaako työpaikka röntgenin jne. Hän naureskeli ihan onnessaan enkä keksinyt mitään vastalausetta. Ja niinhän se meni että työpaikka korvasi  röntgenin, IN YOUR FACE! 



Kuva



 

Kotona olen ollut kuin myrskyn merkki, minulle ei voi mitään sanoa ettenkö keksisi siihen jotain vittuilevaa takaisin. Olemmekin näinä muutamana päivänä riidelleet avokin kanssa enemmän kuin ikinä. Lisäksi itken ihan mitättömistä asioista. En eilen saanut muovipussin solmua auki, ja aloin itkemään. Aloin itkemään kun tein liikaa ruokaa. Lääkärissä aloin itkemään. Itken ihan kaikesta. Todella rasittavaa. En ole jaksanut ajatella edes mitä tungen suuhuni, vaan syön ihan kaikkea sellaista mikä on kiellettyjen ruokien listalla. Voi perse. Ranta(pallo) kuntoon kesäksi. Nyt kun pystyn taas kävelemään, alan laittamaan itseäni kuntoon kesäksi, olisi se mukavaa pudottaa ne muutamat ylimääräiset kilot, oli keino sitten mikä hyvänsä. Voi että mitä valitusta, mutta tälläistä tekstiä siis tällä kerralla.