Jojoilua painon kanssa

Asia, joka tuottaa harmaita hiuksia varmasti jokaiselle naisihmiselle ainakin kertaalleen elämän aikana, on nimittäin paino. Painosanalla paino. Olen oikeastaan läpi lapsuuden ja nuoruuden ollut suhteellisen tyytyväinen kroppaani, en ole mitenkään koskaan ole ollut ylipainoinen tai edes mielestäni mitenkään iso, mutten tarpeeksi hoikkakaan. Tottakai murrosikäinen hormoonihyrrä saa paniikin aikaiseksi jokaisesta vatsamakkarasta, mutten kokenut tarvitsevani toimenpiteitä. Söin mitä halusin, milloin halusin ja pysyin samoissa mitoissa ties kuinka monta vuotta. Kuusitoista vuotiaana innoistuin ekan kerran salilla käymisestä, kävimme yhdessä ystäväni kanssa. Halusin lihaksia, silloin oli mielestäni todella muodikasta jos naisella oli lihaksia. Treenasin paljon, isoilla painoilla ja massaa tulikin yllättävän paljon. Painoni nousi 10 kiloa suhteellisen lyhyessä ajassa ja reisien iho repesi. Tämä oli ensimmäinen takapakki.

En kehdannut käyttää shortseja tai lyhyitä hameita, reisissä olevat tummanliilat arvet oikein hyppäsivät silmille. Se, jos mikä oli teinille kova paikka. Jätin pian salilla käymisen ja annoin kroppani olla sellainen kuin on. Pian kaikki lihakset olivat kaikonneet, muistoksi jäivät vain arvet (jotka vieläkin vaaleina näkyvät ihollani). Opiskelin välissä ja 2012 pääsin töihin 3 kuukaudeksi ratsastuskouluun. Raskas fyysinen työ yhdistettynä siihen, ettei oikeastaan ollenkaan päivän aikana syönyt kunnolla, laski paino huomattavasti. Kesällä 2013 aloitin taas salilla käymisen, koska kroppani muistutti enemmän luuviulua kuin sitä mitä se on ollut. Aloin treenata päättäväisemmin, sanoin, etten enää anna helpolla periksi. Ranteen ja kallon hermopinteet eivät hidastaneet treenaamistani, vaan jossain vaiheessa joka päivä töiden jälkeen vietin muutaman tunnin salilla pumppaamassa.



2013 kevät

2013 kesä

Masennus oli pahimmillaan, mitä ikinä ja käytännössä lopetin syömisen kokonaan. Tuloksen näet tästä:



2013 syksy

 

Olin laihempi kuin varmaan ikinä ja kehittelin päässäni kammon syömiseen. Muistan kuinka äiti vahti kuin haukka vieressä että söin edes yhden lusikallisen kanakeittoa. Onneksi pääsin syömisen suhteen sinuiksi suhteellisen nopeasti, en olisi masennuksen rinnalle tahtonut yhtään enempää ongelmia, vaikka ne nyt tuppaavat usein kulkea käsikädessä. Joten aloin taas syömään - rustaten kaiken ruokapäiväkirjaan. Se kontrolloikin kuukausia elämääni, jätin kaikki herkut pois kerralla, en syönyt leipää, pastaa, perunaa, jne. Olin maailman onnellisin jos päiväkirjan kalorit olivat päivässä alle 800.

2014 alkuvuosi

 

Onneksi tämä tosiaan oli vain ohimenevä vaihe, varsinkin tuo ruokapäiväkirja. Sen jälkeen olen lihonut ja laihtunut, lihonut ja taas laihtunut. Viimeisimmässä työpaikassani laihduin kahden kuukauden ajalta kuusi kiloa, jotka siirtyessäni toimistoon töihin tulivat ne kavereiden kanssa takaisin. Tällä hetkellä mietin taas pääni puhki, rupeanko taas tyhmään ja toisarvoiseen laihdutuskuuriin vai annanko kroppani olla tälläinen kuin on, kaikkine vikoineen ja epätäydellisyyksineen. Tosin itku meinasi päästä kun en mahtunut lemppari shortseihini yhyy.

Miten onkin niin vaikeaa olla tyytyväinen itseensä, jos korjaisin kaikki puutteet ja asiat joista en pidä kropastani, olisinko silloinkaan täysin tyytyväinen? En usko, että kukaan on. Yritän vaivoin etsiä samankaltaisia kuvia nyt, jossa näkyisi edes pilkahdus kropastani - mutta ei. Epävarmuus on oikeastaan varmaan suurin syy miksi sellaisia kuvia ei tule otettua. Haluaisin nauttia omasta kropastani, haluaisin olla tyytyväinen, mutta joka kerta kun katson itseäni peiliin, löydän pelkästään vikoja. Vertaan itseäni muihin enemmän kuin koskaan. Inhottaa olla kauniiden ja hyväkroppaisten ihmisten keskellä, en oikeastaan edes halua liikkua minnekkään, bileisiin tai vastaaviin, jossa tiedän että ruhoa esitellään lihatiskin tapaisesti - pikkupikku shortseja ja napapaitoja. Ja sitten olen minä, joka mieluiten esiintyisi vain jumpsuitissa tai ylisuurissa villapaidoissa, joista ei vahingossakaan näkyisi muuta kropasta kuin pää- jos sekään!

 

 



Life sucks, must keep catching Pokémon..

Inhoan "valivali"-postauksia, mutta nyt oikeasti on mun vuoro valittaa! Nämä päivät ovat olleet aamusta iltaan aivan tajuttoman hirveitä. Pahimpia mitä voi olla. Kaikki p*ska tippuu aina ja vain mun niskaan. ÄÄÄ! No jos helpottais, pikkuhiljaa.



Kuva



Ensinnäkin, aivan tajuton väsymys. Miltein lähellä burnouttia. Mitään ei jaksaisi tehdä, odotan päivältä vain sitä että pääsen nukkumaan. En ole jaksanut lenkkeillä, kuntoilla, tarkkailla ruokavaliota, siivota, imuroida, en edes tiskata saatika pestä pyykkiä tai vaihtaa lakanoita. Vieläkin on kamoja pahvilaatikoissa, ei vain ole ollut energiaa niitä laittaa paikoilleen. Eilenkin menin yhdeksän aikaa illalla nukkumaan ja aamulla taas kuoleman väsynyt. Hohhoh. Töissäkään ei mikään suju, ei vaan jaksa keskittyä mihinkään. Kaikki pikkujututkin jäävät kun ei vain ole energiaa. Koko päivä menee oikestaan pelkästään koomaillessa. En jaksa edes käsitöistä innostua. Toivottavasti on ohimenevää.

Toinen asia joka suunnattomasti ärsyttää on liikenne. Miksi ne munapäät osuvat aina mun kohdalle jotka nauttivat suunnattomasti ärsyttämisestä? Näin huonoina päivinä olen aivan tajuttoman kiukkuinen, eikä sitä edesauta se että jotkut ääliöt tekevät kotiinpääsystäkin vaikeaa. Eilen olin liittymässä moottoritielle, edessä ja takana oli runsaasti autoja. Ja joku v*tun ääliö ajeli motarilla oikealla kaistalla ensin satasta ja jarrutti sitten n. 80 km/h kun olimme sen kohdalla. Näin kuskin naamasta kuinka se oikeasti nautti siitä että teki minun liittymisestäni vaikeaa. Ja sen kuskin edessä ei edes mennyt mitään autoa! Teki mieli kääntää kaikki vasemmalle ja tölvästä hänen uuden karheaa bemariaan. Kuski vain naureskeli, no minua ei tilanne naurattanut tippaakaan. Tästäkin niin fiksusta vedosta tuli monta vaaratilannetta. Jos luet tätä, niin se olin sitten minä se kiukkuinen, keskisormea näyttävä blondi!
Eikä siinä, tietenkään vielä kaikki. Muutama päivä sitten olin poistumassa motarilta kehä 1: selle, edessä ja takana taas paljon autoja. Yhtäkkiä joku pappa parin auton edessä päätti tempaista jarrut pohjaan ja yli 100 km/h:sta 60km/h:neen. Eikä hänenkään edessään ollut mitään, eläimiä ei hypellyt tielle eikä mitään muutakaan. Ja 100 km/h nopeusrajoitus jatkuu aina kehä 1:n kaarteeseen asti. Näin ollen edessäni ollut maasturi meinasi tölvästä päin tätä pappaa, minä meinasin tätä maasturia ja takanani tullut rekka meinasi tulla minun päälleni. Oli senteistä kiinni etten jäänyt puristuksiin maasturin ja rekan väliin. Oli vissiin joku suojelusenkeli matkassa. Lisää vastaavia liikenneidiootteja on osunut kyllä ihan kiitettävästi kohdalle. Vaikken itsekkään mikään Suomen paras kuski ole, yritän silti aina olla joustava ja otan liikenteessä kaikki muutkin huomioon.

Kuva

Tiistaina olin Tuplalla ratsastamassa ja Tupla toimi kuin unelma. Mulla oli kannukset (pyöreäpäiset) jalassa ja Tupla tuntui ymmärtävän että nyt on ämmä muuten tosissaan. Ja meni kyllä ihan mahtavan hyvin, yksi pukki tuli kun herra meinasi kompastua niin täytyi tasapaino saada takaisin. Teimme paljon volttikahdeksikkoja, temmonvaihteluja ja laukkaa suoralla uralla. Kerrankin herra laukkasi oikein kunnolla, ei jäänyt sellaiseksi tahdittomaksi mötikäksi. Reipas tunti meni ratsastellessa. Kaksi naista tulivat ratsastamaan tallin muilla asukeilla juuri kun päästiin tallille takaisin. Satulan ja suitset sain nopeasti pois ja samoin suojat. Tämä kaksikko lähtikin juuri silloin maastoon. Tupla alkoi käyttäytyä oudosti, oli todella levoton ja pyöri. Sitten alkoi se korviavihlova huutaminen. Tuplalle nousi tuskanhiki pintaan ja se pyöri ja pukitteli karsinassa. Herran Jumala, hevonen joka on jäänyt miljoonat kerrat yksin. Loimi sille oli joka tapauksessa päälle saatava, ja niskaan sen pyörivälle hevoselle sainkin. Sitten Tupla tähtäsi ja astui koko painolla, ei varpaiden vaan jalkapöydän päälle. Siinä lensi taas monet monet ärräpäät, voi luoja miten sattui. Pian onneksi kaksikko tuli heposineen maastosta ja Tupla rauhottui täysin. Jalka oli kuitenkin älyttömän kipeä. Kotiin päästyäni jalka oli turvoksissa ja ruhjeilla, varpaiden liikuttaminen oli hankalaa ja samoin käveleminen.

Eilen, jalka oli edelleen kipeä, jolloin päätimme lähteä lääkäriin näyttämään sitä. Ja lääkärissä venaillessa meni helposti kaksi tuntia, kiva. Jalka kuvattiin ja todettiin ettei mitään ollut onneksi murtunut. Hiusmurtumat ei tosin röntgenissä näy, mutta ei niihinkään muuta parannushoitoa ole kuin lepo. Hyvä sinänsä, mutta ei ne kurjuudet tähän loppunut. Lääkärin tiskillä oli elämäänsä kyllästynyt vanha mummo, aika ilkeästi sanottu. Hän alkoi tivaamaan että meneekö työpaikan piikkiin vai tapaturmaan. No enhän minä tiedä mitä työpaikka korvaa ja sanoin että itseasiassa en tiedä. Hän alkoi tivaamaan että eihän hänkään tätä voi tietää. Kerroin sitten mitä asia koski, eli hevonen astui jalan päälle. Hän alkoi nauramaan ja ilkkumaan että ei kai siellä teidän työpaikka hevosia ole. Kyllä alkoi keittämään, en minä sitä tarkoittanut että meillä hevosia töissä on vaan että korvaako työpaikka röntgenin jne. Hän naureskeli ihan onnessaan enkä keksinyt mitään vastalausetta. Ja niinhän se meni että työpaikka korvasi  röntgenin, IN YOUR FACE! 



Kuva



 

Kotona olen ollut kuin myrskyn merkki, minulle ei voi mitään sanoa ettenkö keksisi siihen jotain vittuilevaa takaisin. Olemmekin näinä muutamana päivänä riidelleet avokin kanssa enemmän kuin ikinä. Lisäksi itken ihan mitättömistä asioista. En eilen saanut muovipussin solmua auki, ja aloin itkemään. Aloin itkemään kun tein liikaa ruokaa. Lääkärissä aloin itkemään. Itken ihan kaikesta. Todella rasittavaa. En ole jaksanut ajatella edes mitä tungen suuhuni, vaan syön ihan kaikkea sellaista mikä on kiellettyjen ruokien listalla. Voi perse. Ranta(pallo) kuntoon kesäksi. Nyt kun pystyn taas kävelemään, alan laittamaan itseäni kuntoon kesäksi, olisi se mukavaa pudottaa ne muutamat ylimääräiset kilot, oli keino sitten mikä hyvänsä. Voi että mitä valitusta, mutta tälläistä tekstiä siis tällä kerralla.    

Dukan Dieetti

Voi kuinka olen ollut bloggaamisen suhteen ahkera, ja tämä ei ollut sarkasmia :D Melkein joka päivä syyhyttää päästä julkaisemaan edes joku postaus, parhaimpina päivinä kirjoitan monta postausta varastoon, ihan mahtavaa! Innostun itsekkin omasta innostumisestani, monimutkaista(kö?). Mutta tällä kertaa olisi tälläistä asiaa tiedossa eli Dukan Dieetti. Pelottaa jo nyt, IIK!



Täältä

 Vaikka olen suhteellisen pienikokoinen, olen huomannut että uuden vuoden lupaukseni ovat menneet toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Herkkuja olen syönyt melkein joka päivä ja salilla käyminen on jäänyt erinäisten tekosyiden takia. Ja tämän takia on painokin noussut muutamia kiloja. Liikkua jaksaisinkin vaikka kuinka paljon, mutta se ei paljoa auta kun on tälläinen mässäilyongelma. Eli tiedossa olisi dieetti. Etsin monia vaihtoehtoja, kunnes törmäsin tähän Dukan dieettiin, joka ei ole mielestäni pelkkä dieetti vaan elämäntapamuutos.

Täältä

Dukanin ideana on ensin syödä max. 10 päivää (Attack-vaihe)pelkkiä proteiinipitoisia ruokia, unohtaen kasvikset, leivät, hiilarimössöt. Tämän jälkeen alkaa painonpudotusvaihe (Cruise-vaihe) jonka aikana ruokavalioon lisääntyy myös kasvikset. Ideana on että proteiini ja kasvispäivät vuorottelevat, esim toisena päivänä syödään taas vain proteiinipitoista ruokaa ja toisena kasvis-proteiinipitoista. Koko dietin aikana liikuntaa pitäisi harrastaa, vähintään 30 min päivässä. Tämän vaiheen kesto riippuu täysin siitä, mitä on tavoitepainosi. Kun tavoitepaino on saavutettu, alkaa tasausvaihe. Proteiinipäiviä pidetään yksi viikossa, muina päivinä ruokavalioon lisätään vihannesten ja proteiinin lisäksi yksi hedelmä, 2 palaa leipää ja hieman juustoa. Pasta ja muut hiilarit sallittaan 1-2 kertaa viikossa. Tämä kestää 10 päivää jokaista pudotettua kiloa kohti. Dieetti ei lopu koskaan! Tämän jälkeen alkaa ylläpito vaihe, joka on aika lähellä normaali-ihmisen ruokavaliota. Yhtenä päivänä viikossa olisi proteiinipäivä, joka varmistaa ettei hiilarit jämähdä vyötärölle. Muina päivinä pitäisi osata syödä järkevästi. Tämän kesto on loppuelämän. Pakollisena liikuntana on vain hyötyliikunta, valitse hissin sijasta portaat, kävele kauppaan jne. Koko dieetin aikana täytyy syödä kauraleseitä jokaista vaihetta kohden tietyn määrän. Tämä pitää vatsan toimivana, eikä järkytä tästä proteiini hyökkäyksestä. Attack 1 ½ rkl kauraleseitä/per päivä, Cruise 2 rkl kauraleseitä/per päivä, Loppuelämän vaiheessa 3 rkl kauraleseitä päivässä.

Ei kuulosta mitenkään kauhean kimurantilta? Itse syön jo muutenkin suhteellisen paljon proteiinia, vaikkakin tuo leivän jättäminen ruokavaliosta voi ollakkin paha paikka. Sekä herkkujen, huoh. Ei auta itku markkinnoilla, tähdätään terveempään ja kevyempään elämään, eilen alkoikin dieetin ensimmäinen päivä!(Ensimmäinen fiilis postaus luvassa pian) Palaillaan fiilisten merkeissä!