Elämä ei oo kellään helppoo..

Kuka sua hoitaa kun sitä tarvitset? Kuka hieroo pois päivän rasitukset? Kuka täyttää sut lämmöllä? Kuka sulkee hyväilyyn hellään?

Masennus kietoo minut mustaan verhoon. Jollain sairaalla tavalla tykkään olla taas siellä, mustassa, yksin. Missä saan itkeä päiviä, viikkoja, kuukausia, olla kuin en oisikaan. Olla näkymätön, hajuton, mauton, olenko siis edes olemassa? Tämä maailma on minun kotini, olin olemassa tai en, täällä saan olla sellainen kuin olen, siksi sinne on aina niin helppo palata. Yksin omassa yksinäisyydessä. Turhaan yritän päästä sieltä pois, tänne palaan aina, omille juurilleni. Masennus on suurin ja vaikuttavin osa minua, pienen pieni murunen minussa on se, joka haluaisi oikeasti elää oikeaa elämää. Masennuksen valtava voima vie sen murusen mennessään. 

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö unelmoisi joskus selättäväni masennuksen. Masennus on parhain ja pahin ystäväni, se vie kaiken, muttei anna mitään takaisin. Joskus toivon, että minusta löytyisi niin paljon voimaa, että saisin selätettyä sen ja poistumaan elämästäni. Ehkä sekin päivä vielä koittaa. Tällä hetkellä sen musta, kylmä syli houkuttelee enemmän kuin veitsen lyöminen sen selkään. 

Kuinka naurettavan helppoa on esittää, että kaikki on kunnossa. "Kaikki on hyvin." Yksi suurimmista valheista koko maailmassa. Ei, kaikki ei ole hyvin. Ei todellakaan. Mutta, ketä se oikeasti kiinnostaa, kun ei ole kukaan kellekkään? Ei kukaan hoida, kun sitä tarvitsisi. Ei halaa, ei koske. Ei ole läsnä, ei rakasta, ei välitä. Ei kukaan kisko pois tästä omasta maailmasta, ei auta voittamaan masennusta tai edes heikentämään sitä. Ei auta minua paranemaan.

Minä olen kauan jo sinua kaivannut, sinua ei varmasti olekkaan. 

Kuka vois rakastaa pipipäät?

"Väärä valinta pohjalle mut pudottaa, 

kaiken aikoja halusin ne unohtaa. 

Nyt ne seuraa vierellä ja muistuttaa, 

ettei mun pidä koskaan luovuttaa.." 

Askel askeleelta mä kiipeen takas maailman valon tuntumaan, 

takaisin sun luo. 

Kuvan kerrallaan mä maalaan uusin värein, 

uuden tarinan, kauniin maiseman ja mä tuun sun luo.."

Nikke Ankara - Värifilmi 

Pillerit vievät pahan olon hetkeksi pois ja muistan millaista on elää normaalin nuoren naisen elämää. Juhlia, elää hetkessä, spontaanisti jutella uusien ihmisten kanssa koko illan, tuntea, jos nyt kuolen, kuolen todella onnellisena. Tuntea, että kuuluu johonkin. Olen aina ollut erilainen, en oikeastaan koskaan ole kuulunut minnekkään. Siksi ehkä yksin jääminen olikin se helpoin ratkaisu, ainoa ratkaisu. Pelkäsin kai, että joku saisi minut jatkamaan elämää, yksin hautauduin vain omiin harhakuvitelmiini, siihen maailmaan jossa kipu, tuska ja kyyneleet ovat koko ajan läsnä. 

Pelkäsin ja pelkään elämää todella paljon. Sitä, että pyörii masennuksen kuplassa ei voi oikeastaan kutsua elämäksi. Ja siitä kuplasta on todella vaikeaa päästä pois! Elämä masennuksen ulkopuolella tuntuu niin vieraalta, suurelta ja pelottavalta. Lapsen askelin hapuilen tässä uudessa maailmassa epävarmasti, mutta tämä oli tehtävä. Sitä itsekin tajuaa, etten voi lopuksi elämääni jäädä omaan pieneen maailmaani, vaikka se tuntuukin parhaalta mahdolliselta ratkaisulta. Tuolla ulkona on joku, jolle minun on kerrottava tarinani, joku jota voin auttaa. Joku, jolle olen se joku. Joku, joka tarvitsee minua. Joku, joka rakastaa minua, oli masennusta tai ei. 

Kuka vois rakastaa pipipäät?

Masennuksesta

Tätä postausta olen hautonut mielessäni jo useamman kuukauden ajan, mutta aina kun aloitan kirjoittamisen, en saa aikaiseksi yhtään mitään. Masennus on minulle vaikea asia, mutta asia, joka on jokapäiväisessä arjessa mukana. Se mitä tunnen sisälläni, ei oikeastaan näy päällepäin. Olen usein iloisen ja vallan onnellisen näköinen, vaikka ihon alla kiehuu ja haluaisin vain huutaa ja itkeä. Olen ottanutkin tavaramerkiksi juuri tämän maskin, etten vain näyttäisi itsestäni sitä kaikkein heikointa kohtaa muille. Kuinka kauan jaksan esittää täysin normaalia nuorta naista, jota eivät paina mitkään asiat, käy miltein koko ajan äärirajoillaan. Minuuteissa se onnellinen nuori nainen muuttuu hysteeriseksi henkeä haukkovaksi kyynelvirraksi, josta vaan ei tule loppua, vaikka kyynelhanat käännettäisiin kiinni.

Muil on niiden salaisuudet, mä en kuule niitä mä en nää. 

Joskus koitan sopeutua, 

avautua, kuunnelkaa mua, 

se on säälittävää. 

Onko vaikeaa?

Ahaa, ei susta huomaa. 

Joskus, vain joskus haluaisin hakea apua ajatuksiini, jutella jonkun kanssa, joka ei tunne ja tiedä minun taustaani, vaan saisin kertoa kaiken sen mitä pääni sisällä ajattelen. Koska nyt olen aivan yksin ajatusteni vankina. Siitä lähtien kun masennus diagnoosi kirjattiin tietoihini, halusin selvitä yksin. Aluksi inhosin lääkärikäyntejä ja psykologin kanssa juttelemista. Halusin olla se vahva nainen joka selättää tämän sairauden yksin, ilman ulkoisia osapuolia. Kysymyksiin vastasin aina samalla lailla, menee ihan hyvin, paremmin kuin hetkeen ja tiesin sen itsekkin, että valhehan se oli. Joka päivä oli taistelua selviytymisestä, niistä ajatuksista jotka veivät minua aina vain kauemmaksi parantumisesta. Mitä enemmän ajattelin, sitä enemmän inhosin itseäni ja ajatuksiani, sitä kauemmaksi virta vei minua mukanaan. Kuinkakohan monesti ajatus luovuttamisesta on käynyt mielessä, en ole enää pysynyt laskuissa mukana. Kun elämä ottaa enemmän kuin antaa, ymmärrän hyvin miksi itsemurhatilastot ovat Suomessa pysyneet korkeina. Itsemurha ei minulle koskaan ole ollut ratkaisu, enkä ole sitä edes ajatellut. Se tuska, mikä perheelle jää lapsen tehtyä itsemurha, on niin valtava, etten haluaisi sellaista kenellekkään. Mutta kukaan ei jaksa pysyä vahvana ikuisesti.

Mama, I don't wanna die, I sometimes wish I never been born at all..

Masennus on minulla pahimmillaan stressaavissa tilanteissa, jotka yleensä hoidan todella hyvin, mutta tilanteen jälkeen saatan koko illan nukkua tai itkeä väsymystä ja huonoa oloa pois. Itkeminen on oikestaan ainut asia, mikä helpottaa pahaa oloani, yksin olemisen lisäksi. Silloin kun minulla on paha olo, en todellakaan pysty normaaliin sosiaaliseen kanssa käymiseen. Avopuolisoni taas on vastakohtani, hän näkee kavereitaan harvase päivä ja pyytää minua mukaan. Mutta kun sielu on surusta sekaisin, miten voisin edes harkita sitä, että menisin pitämään hauskaa, näkemään kavereita. Yksin olo on paljon helpompaa, voin ilmaista turhautumiseni ja pahan oloni vain itselleni, kukaan ei saa tietää kuinka paha minun onkaan olla. Sain lääkityksen vuonna 2011 ja lopetimme lääkärin kanssa sen 2013, josta alkoi suunnaton alamäki. Kun pillerit jäivät pois, paha olo purkautui kerralla ja tuntui, että hukun siihen. En halunnut tehdä mitään, nähdä ketään, halusin vaan paeta. Umpikujasta on todella vaikea tarttua taas kiinni elämään.

Don't judge people, you never know what kind of battle they are fighting..

Isoin asia, joka on pitänyt minut elämässä kiinni, on ehdottomasti ollut toivo. Toivo siitä, että jonain päivänä tämä kipu loppuu ja voin elää aivan normaalia elämää, ilman sitä pahaa oloa joka on kalvannut mieltä jo viisi pitkää vuotta. Toivo, että jonain päivänä minulla on ympärilläni lapsia, ihana aviomies, joka vilkaisustakin huomaa milloin tarvitsen ajatusteni kanssa apua ja milloin en jaksa. Että voisin hymyillä aidoisti ja näyttää, että olen onnellinen. Tällä hetkellä en ole.

Suurimmat asiat, jotka ahdistavat, ovat olleet omia päätöksiäni. Jään suruun jumiin, enkä pääse eteenpäin. Junnaan paikallani, itken ja itken ja toivon, että pääsisin joskus menetyksestä yli. Ne ihmiset, jotka olivat minulle kaikkein tärkeimpiä, saivat lähteä ensimmäisenä. Ne jotka halusivat ymmärtää ja auttaa, ajoin pois. Jotka tukivat ja rakastivat.

Mä luulin, aina jotakin jää, 

jota ei pysty hävittämään. 

Edes silloinkaan repimään, 

kun sanoo näkemiin. 

Se ei olekaan niin. 

Mä luulin, että viha väsyy, 

suru sammuu tai himmentyy. 

Mä luulin, 

että kipu häipyy. 

Menee kadoksiin, 

mut se ei olekaan niin. 

Mä luulin, että hallitsen tän, 

mun mielen ja mun elämän. 

Mä luulin, että sinä ja hän 

jäätte unohduksiin, 

mut se ei olekaan niin. 

Kumpa edes yhtenä iltana, maailma olisi kohdallaan, surut ja murheet jäisivät pois. Saisi olla juuri sellainen kuin on. 

Lähtövalmiina

Viime aikoina kaikki on sujunut hyvin. Opiskelun aloitus tauon jälkeen, töissä on ollut ihan jees ja olen saanut aloiteltua liikuntaakin huomattavasti enemmän kuin syksyllä. Vaikka pitäisi olla todella tyytyväinen tämän hetkiseen oloon ja eloon, silti, jostain pääkopan syövereistä kurkkaa esiin ahdistus. Välillä olen todella kyllästynyt tähän ahdistukseen ja yritän parhaani mukaan unohtaa koko asian, taas eilen se iski vasten kasvoja. Kaikki tuntui taas täysin mitättömältä. Kuka minua tänne jäisi oikeasti kaipaamaan, jos vain lähtisin?

 

Mieli oli pitkästä aikaa todella synkkä, enkä voinut vältellä enää kyyneliä. Tunsin, että olen pettänyt itseni ja teidät. En ollutkaan tarpeeksi vahva vaan unohtamaan puristavan ahdistuksen ja jatkamaan täysin normaalisti, ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut. En ollutkaan niin vahva, että kestäisin kaikki ne masennuksen aiheuttamat lyönnit rintaan. Kuin sydän olisi revitty kahtia.

Olo on koko ajan sekava, en ymmärrä minkä takia pitää tehdä mitä pitää tehdä. Jos saisin, katoaisin hetkeksi jonnekkin kauas kauas pois. Yritän kirjoittaa mahdollisimman rehellisesti, mutta niin, ettei minua ymmärrettäisi väärin. En ole luonteeltani itsekäs, olen enemmän ihminen, joka ajattelee aina ennen muita, kuin itseään. Helposti unohdan itseni, mitä minä haluan ja toteutan muiden pyyntöjä ja käskyjä. En osaa nousta vastaan ja puolustaa itseäni, mielummin vajoan syyttämään itseäni joka asiasta, vaikka syy ei olisikaan minun. Se syy on silti minun, vaikka ei olisi. Minä olen syyllinen kaikkeen.

Mitään ei jaksaisi tehdä, tuntuu, että voimat eivät vaan yksinkertaisesti riitä. Välillä tuntuu, että olen täysin yksin tässä maailmassa, en tiedä yhtään kenen kanssa voisin jutella tai mistä saisi apua. Olen koko ajan hätääntynyt ja pelkään kovasti tätä yksin jäämistä ja ennen kaikkea kaiken rakkaan menettämistä. Kuinka paljon ahdistusta voi pieneen ihmiseen mahtua? Missä vaiheessa joku tulee kertomaan minulle, että olen kärsinyt tarpeeksi, eikä enää ikinä tarvitse tuntea tätä tuskaa? En usko, että sellaista päivää tulee.

Koska masennus lähtee pois? Koska voin olla iloinen ja onnellinen, myös muiden puolesta? Koska voin keskittää ajatukseni vain niihin hyviin asioihin, unohtaa kaikki tuska ja paha? Voinko ikinä oikeasti olla vaan tavallinen Jenna, jolla on kaikki hyvin, vai pysyykö tämä riivaaja mukana loppuun asti? Onko se minkäänlaista elämää, jos mistään ei pysty nauttimaan tai edes olemaan oma itsensä?

Sä sanoit lähteväsi pois, niin kauas kauas pois, ei tää Stadi ollut sulle..

Joskus lähteminen kuulostaa niin hyvältä ja helpolta, mutta masennus seuraa perässä, minne ikinä menenkään. Onneksi tämä ahdistus ja masennus tulevat jaksoissa, todennäköisesti huomenna, ylihuomenna tai ensi viikolla olen paljon pirteämpi. Tuntui, että minun on vain pakko kertoa, edes jollekkin, mitä tunnen..