Masennuksesta

Tätä postausta olen hautonut mielessäni jo useamman kuukauden ajan, mutta aina kun aloitan kirjoittamisen, en saa aikaiseksi yhtään mitään. Masennus on minulle vaikea asia, mutta asia, joka on jokapäiväisessä arjessa mukana. Se mitä tunnen sisälläni, ei oikeastaan näy päällepäin. Olen usein iloisen ja vallan onnellisen näköinen, vaikka ihon alla kiehuu ja haluaisin vain huutaa ja itkeä. Olen ottanutkin tavaramerkiksi juuri tämän maskin, etten vain näyttäisi itsestäni sitä kaikkein heikointa kohtaa muille. Kuinka kauan jaksan esittää täysin normaalia nuorta naista, jota eivät paina mitkään asiat, käy miltein koko ajan äärirajoillaan. Minuuteissa se onnellinen nuori nainen muuttuu hysteeriseksi henkeä haukkovaksi kyynelvirraksi, josta vaan ei tule loppua, vaikka kyynelhanat käännettäisiin kiinni.

Muil on niiden salaisuudet, mä en kuule niitä mä en nää. 

Joskus koitan sopeutua, 

avautua, kuunnelkaa mua, 

se on säälittävää. 

Onko vaikeaa?

Ahaa, ei susta huomaa. 

Joskus, vain joskus haluaisin hakea apua ajatuksiini, jutella jonkun kanssa, joka ei tunne ja tiedä minun taustaani, vaan saisin kertoa kaiken sen mitä pääni sisällä ajattelen. Koska nyt olen aivan yksin ajatusteni vankina. Siitä lähtien kun masennus diagnoosi kirjattiin tietoihini, halusin selvitä yksin. Aluksi inhosin lääkärikäyntejä ja psykologin kanssa juttelemista. Halusin olla se vahva nainen joka selättää tämän sairauden yksin, ilman ulkoisia osapuolia. Kysymyksiin vastasin aina samalla lailla, menee ihan hyvin, paremmin kuin hetkeen ja tiesin sen itsekkin, että valhehan se oli. Joka päivä oli taistelua selviytymisestä, niistä ajatuksista jotka veivät minua aina vain kauemmaksi parantumisesta. Mitä enemmän ajattelin, sitä enemmän inhosin itseäni ja ajatuksiani, sitä kauemmaksi virta vei minua mukanaan. Kuinkakohan monesti ajatus luovuttamisesta on käynyt mielessä, en ole enää pysynyt laskuissa mukana. Kun elämä ottaa enemmän kuin antaa, ymmärrän hyvin miksi itsemurhatilastot ovat Suomessa pysyneet korkeina. Itsemurha ei minulle koskaan ole ollut ratkaisu, enkä ole sitä edes ajatellut. Se tuska, mikä perheelle jää lapsen tehtyä itsemurha, on niin valtava, etten haluaisi sellaista kenellekkään. Mutta kukaan ei jaksa pysyä vahvana ikuisesti.

Mama, I don't wanna die, I sometimes wish I never been born at all..

Masennus on minulla pahimmillaan stressaavissa tilanteissa, jotka yleensä hoidan todella hyvin, mutta tilanteen jälkeen saatan koko illan nukkua tai itkeä väsymystä ja huonoa oloa pois. Itkeminen on oikestaan ainut asia, mikä helpottaa pahaa oloani, yksin olemisen lisäksi. Silloin kun minulla on paha olo, en todellakaan pysty normaaliin sosiaaliseen kanssa käymiseen. Avopuolisoni taas on vastakohtani, hän näkee kavereitaan harvase päivä ja pyytää minua mukaan. Mutta kun sielu on surusta sekaisin, miten voisin edes harkita sitä, että menisin pitämään hauskaa, näkemään kavereita. Yksin olo on paljon helpompaa, voin ilmaista turhautumiseni ja pahan oloni vain itselleni, kukaan ei saa tietää kuinka paha minun onkaan olla. Sain lääkityksen vuonna 2011 ja lopetimme lääkärin kanssa sen 2013, josta alkoi suunnaton alamäki. Kun pillerit jäivät pois, paha olo purkautui kerralla ja tuntui, että hukun siihen. En halunnut tehdä mitään, nähdä ketään, halusin vaan paeta. Umpikujasta on todella vaikea tarttua taas kiinni elämään.

Don't judge people, you never know what kind of battle they are fighting..

Isoin asia, joka on pitänyt minut elämässä kiinni, on ehdottomasti ollut toivo. Toivo siitä, että jonain päivänä tämä kipu loppuu ja voin elää aivan normaalia elämää, ilman sitä pahaa oloa joka on kalvannut mieltä jo viisi pitkää vuotta. Toivo, että jonain päivänä minulla on ympärilläni lapsia, ihana aviomies, joka vilkaisustakin huomaa milloin tarvitsen ajatusteni kanssa apua ja milloin en jaksa. Että voisin hymyillä aidoisti ja näyttää, että olen onnellinen. Tällä hetkellä en ole.

Suurimmat asiat, jotka ahdistavat, ovat olleet omia päätöksiäni. Jään suruun jumiin, enkä pääse eteenpäin. Junnaan paikallani, itken ja itken ja toivon, että pääsisin joskus menetyksestä yli. Ne ihmiset, jotka olivat minulle kaikkein tärkeimpiä, saivat lähteä ensimmäisenä. Ne jotka halusivat ymmärtää ja auttaa, ajoin pois. Jotka tukivat ja rakastivat.

Mä luulin, aina jotakin jää, 

jota ei pysty hävittämään. 

Edes silloinkaan repimään, 

kun sanoo näkemiin. 

Se ei olekaan niin. 

Mä luulin, että viha väsyy, 

suru sammuu tai himmentyy. 

Mä luulin, 

että kipu häipyy. 

Menee kadoksiin, 

mut se ei olekaan niin. 

Mä luulin, että hallitsen tän, 

mun mielen ja mun elämän. 

Mä luulin, että sinä ja hän 

jäätte unohduksiin, 

mut se ei olekaan niin. 

Kumpa edes yhtenä iltana, maailma olisi kohdallaan, surut ja murheet jäisivät pois. Saisi olla juuri sellainen kuin on.