Kuinka onkaan vaikeaa yrittää napata kiinni blogista, joka on kovaa vauhtia seilaamassa aivan muualle. Yritin tsempata itseäni koko kevään, että saisin pidettyä blogia hengissä, kirjoiteltua ja kuvailtua. Mutta ei, kuulostaa pahalta, mutta päätin säästää itseäni blogin kirjoittamiselta. Välillä blogin pitäminen on ollut todella raskasta, aikaa vievää ja tuntuu, että olen paljastanut liikaa itsestäni. En voi ottaa takaisin sanomisia täällä, en voi sanoa, etten tarkoittanutkaan. Kaikki mitä olen kirjoittanut, hormoonihöyryissäkin, on ja pysyy blogissa. Tämä toisinaan ahdistaa suunnattoman paljon ja silloin on jäänyt blogiin kirjoittaminenkin täysin takaa-alalle.
Luulen, että jokainen tämän blogin lukija tietää, ettei minun elämäni ole mitään vaahtokarkkia ja saippuakuplia. Kuten ei varmaan kenenkään. Mutta, kun joka päivä käy läpi yhdessä masennuksen kanssa miksi maailmaa pitäisi vihata vielä vähän lisää, ei positiivia ajatuksia ja kirjoituksia vain synny. Olen lukenut paljon masennus- ja syömishäiriöblogeja ja päivä toisensa jälkeen julkaistut kuvat viilletyistä ranteista ja langanlaihoista kropista, kuluttavat lukijaa siinä missä perheenjäsentäkin tai kavereita. Myös minun perhettäni kuluttaa oma sairauteni ja myös se, että he pääsevät täältä suoraan lukemaan, mikä tänään on taas perseestä ja miksi tänään en jaksanut nousta sängystä ollenkaan. Enkä todellakaan haluaisi, että niin olisi, mutta niin vain on.
Nyt, koitan pehmeästi laskeutua takaisin blogimaailmaan, vauvanaskelin yritän tuoda valoa ja iloa tähän mörökölliluolaan. Olen lopen kyllästynyt masennukseen ja näihin oloihin ja tunnetiloihin, jotka muuttuvat sekunninsadasosissa. Voisiko joku vain taikoa kaikki sairaudet pois, kiitos?
Onneksi, myrskyn jälkeen on poutasää. Ainakin, toisinaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti