Kynnys pyytää apua

Meille suomalaisille on todella tavallista, ettemme uskalla, halua, pysty, pyytämään apua. Allekirjoittanut on juuri tälläinen. Oli kyseessä sitten koulutehtävät tai tentit, työkuormat, masennus, loppuunpalaminen, jopa koiranhoito, en vaan voi pyytää apua. Jos pyytäisin, ihmiset saisivat mielikuvan että: Jaaha eihän tuo nyt edes tätä hommaa pystynyt hoitamaan, ompa siinä laiska tapaus. Tuntuu, että minun on koko ajan näytettävä, että kyllä minä osaan ja pystyn vaikka työkuorma olisikin aivan valtava, vaikka olisin ihan loppu, silti on vain pakko tehdä ja hoitaa. Miksei vaan voi pyytää apua, kun siltä tuntuu, ilman pelkoa ihmisten ennakkoluuloista?

Koiran tultua meille, olen se minä, joka hoitaa kaiken. Ja haluan hoitaa kaiken. Avopuolisoni veli kävi alkuviikosta katsomassa koiraamme ja sain melkein paniikkikohtauksen siitä, jos hän hoitaisikin väärin, jos jotain sattuisi, minun pitäisi nyt olla siellä. Olen tämän lyhyen yhteisen aikamme Ilarin kanssa viettänyt ison osan hereilläoloajastani sen kanssa ja meille on muodostunut hyvä side. Siksi haluan hoitaa kaiken, käyttää ulkona, ruokkia, leikkiä, vaikka esim. avopuolisoni olisi varmasti yhtä pätevä. Ilarista on tullut ns. käsilaukku minulle ja koko vapaa-aika menee häneen. Tällä viikolla aloin olemaan todella ahdistunut siitä, että Ilari on yksinään, tai sellaisten ihmisten kanssa joiden taitoihin en muka luota. Onneksi siskoni otti Ilarin keskiviikkona hoitoon ja heillä olikin ollut todella kiva päivä yhdessä.

Masennus on toinen asia, joka oikeasti suututtaa itseäni. Miksi, miksi en voi mennä terveyskeskukseen puhumaan vaikka silloin kun on paha olla, tai olen aivan loppu? Miten vaikeaa se oikeasti onkaan myöntää, että kaikki ei olekkaan nyt hyvin, vaan tarvitsisi pienen breikin kaikesta. Yhteiskunnan paine niskassa yritän selviytyä eteentulevista esteistä, mutta jossain on varmasti se pisara joka katkaisee tämänkin kamelin selän. Miksi ihmisten pitää ajaa itsensä selkä seinää vasten, kun apua olisi? Ja apua varmasti saisi, kunhan voisi avata sen hiljaisen suunsa ja puhua suun puhtaaksi.

Ihmisen luonteeseen varmaan kuuluu juuri tämä, mutta miten ihmisten pahan olon ja ongelmat voidaan hoitaa ja niihin voidaan puuttua, jos kukaan ei sano sanaakaan. Kumpa voisin olla niin rohkea, selkä suorana, pää korkeuksissa, menisin pyytämään apua, kun sitä selvästi tarvitsisi. Miksi pitää hävetä avun pyytämistä ja saamista? Kukaan ei voi olla koko ajan niin vahva, että kestää kaiken eteentulevan ja nousee aina voittajana, ei. Eivät ihmiset ole mitään aivottomia robotteja, jotka hoitavat kaiken. Olemme ihmisiä ja meillä on oikeus saada apua!