Ulkonäköpaineista

Tällä kertaa ulkonäkö-asiaa. Olen aina halunnut uskoa, että ei se ole ulkonäkö, mikä ihmisiin tekee vaikutuksen, vaan se, mikä löytyy pinnallisen kuoren alta. Koskaan en ole ollut mitenkään ulkonäkötietoinen, siinä missä kaverit ostivat ja tilasivat kalliita vaatteita, minulla oli päällä muiden vanhoja rytkyjä tai kirppiskamaa. Ala-asteelta yläasteelle, minulle oli aivan sama, miltä minä kenenkin silmiin näytän. Ja kuljinkin, koulussakin, ilman meikkiä, tukka likaisena ja päällä rentoja vaatteita, kuten fleecehuppareita ja lököpöksyjä. Vaikka ympärilläni pyöri paljon hyvännäköisiä ja hyvin pukeutuneita tyttöjä ja naisia, en jaksanut stressata. Jos en ollut kaunis ulkoa, niin ainakin sisältä.

Alkoi koittaa aika, kun pojat ja seurustelu alkoivat kiinnostaa, tätä ennen oli vain hevoset henkeen ja vereen. Aloin stressata ulkonäköäni ja iltaisin ja öisin harjoittelin meikkaamaan. Pian alkoikin mustanmeikin aikakausi. Mitä enemmän pakkelia oli naamassa, sitä parempi. Aloin meikkaamaan myös tallille ja kauppaan, värjäämään hiuksiani harvase päivä ja aina peilin ohi mennessä, tiirailin itseäni. Meikkasin ja meikkasin, halusin näyttää hyvälle, edes jonkun silmissä. Sitten tapasin nykyisen avopuolisoni. Olin niin epävarma itsestäni, että en uskaltanut olla hänen lähellään ilman meikkiä. Kuulostaa todella pinnalliselta, mutta näin on. Jos vietin hänen luonaan yötä, nukuin meikit naamassa ja aamulla pesin meikit ja samalla meikkasin uudestaan. En halunnut, että hän näkee minut ilman meikkiä.

Se, että aikuistuu, ei todellakaan helpota ulkonäköpaineita, päinvastoin. Vaikka teini-iässä kaikki paineet rysähtävät niskaan samaan aikaan, paineet tuntuvat kasvavan vuosi vuodelta. Olen todella epävarma edelleen itsestäni, varsinkin kun liikun avopuolisoni kanssa, etenkin ilman meikkiä. Pelkään todella paljon, että hän häpee minua tai kiinnostuu vaikka ohikulkevista naisista. Vaikka näin ei olekkaan käynyt ja tuskin käykään. Kysyn häneltä usein miltä näytän ja jos saan ympäripyöreitä vastauksia, täytyy laittautua lisää. Eräs päivä lähdimme kauppaan niin, että minulla oli likainen tukka, ilman meikkiä, lökärit ja crocsin saappaat jalassa ja silloin tietenkin kauppa pursusi hyvänäköisiä naisia, viimeisen päälle laitettuina. Häpesin itseäni niin paljon, että melkein aloin itkemään.

Vertaan itseäni helposti muihin ja pidän itseäni todella paljon huonompana, vaikka niin ei välttämättä olisikaan. Ennen helpommin vertailin vartaloa, nykyään se on naama ja hiukset. Miksi toi on noin nätti, miksen minä ole tuon näköinen. Minä olen mikä minä olen ja jos en tule sitä ikinä hyväksymään, jään tälläiseksi kateelliseksi, joka ei osaa nauttia elämästä ja siitä mitä itselläni on. Jos koko ajan pelkää menettävänsä sen mitä minulla on, en todellakaan osaa nauttia siitä ja ennemmin tai myöhemmin sen menetän. Miksi se on niin vaikeaa sanoa, että minä kelpaan, tälläisenä! Ei minun tarvitse sitä todistella, jos minusta ei pidetä tämännäköisenä, sitten ei pidetä. PISTE.

Totta kai itseään saa ja pitää laittaa, nauttien monen tunnin meikkailujen tuloksesta, pukea päälle kauniita vaatteita ja koruja, kävellä ylikorkeissa korkkareissa saaden huomiota - mutta itseään ei pitäisi joutua häpeilemään vaikka sitten vähemmän laittautuneena. Mitä väliä vaikka joku katsoisikin kieroon kun näkee likaiset hiukseni? Tai puhkikuluneet verkkarini? Miksi aina pitää olla kauniimpi kuin toinen, miksi kauneutta pitää vertailla? Jokainen on kaunis, erityinen ja tärkeä, eikä sitä mittailla tai punnita ripsipidennyksillä ja pakkelilla. Jokaista tarvitaan, jokainen on rakas ja tärkeä jollekkin, jokainen on ennenkaikkea elämän ja elämisen arvoisia.