Terveiset sinne taivaaseen..

Ratsastus on paras harrastus, mutta parhaalla on myös huonot puolensa. Loppiaisena ratsastuskoulu menetti kolme mahtavaa hevosystävää hevostaivaaseen laukkaamaan. Itselleni nämä kaikki kolme olivat todella rakkaita ystäviä, joiden poismenoa onkin saanut nyt jonkin aikaa käsitellä. Kaikki muistot, niin hyvät kuin pahatkin, pulpahtivat pintaan, halusin kunnioittaa tällä postauksella näitä rakkaita otuksia, joita ikävöin joka päivä, mutta jota muistelen aivan erityisellä tavalla. 

Muistan kun Tepa tuli ratsastuskoulullemme, iso, ei iso vaan valtava, mutta maailman kiltein rahtilaiva lipui tallille. Taisin ensimmäisten joukosta ryhmässämme päästä sillä ratsastamaan. Olin myyty. Isot ilmavat askeleet, äärimmäisen nöyrä ja luonne, jollaista en ole ikinä nähnyt. Hevonen, joka osasi nauttia kaikesta. Joka ei kiukutellut, vaan teki kaiken kiltisti mitä siltä vaadittiin. Hevonen, joka rakasti hyppäämistä. Tepa olikin vakioratsuni estetunneilla. Ison hevosen kanssa tiukat kääntymiset tekivät välillä tiukkaa, välillä törmäykset seiniin ja esteisiin olivat lähellä, välillä hypättin yhdellä jalalla, loput seurasivat perässä. Osallistuimme yhtiin koulukisoihinkin yhdessä, erittäin huonolla menestyksellä. Silloin pettymys ja suru olivat läsnä, nyt olen siitä ainoastaan kiitollinen, että sain kokea myös vastoinkäymiset tämän ihanan hevosen kanssa. Muistoja ei todellakaan voi olla liikaa. 

"Ethän pelkää pimeää, 

siel on monta kynttilää.

Nuku vain jos väsyttää, 

vielä valvon vierellä. 

Ja viimein, sun matkaan, 

ei pääse saattajatkaan. 

Ja lohtu on mulle, 

että siellä on kaikki sulle."

Johanna Kurkela- Prinsessalle

Olen aina sanonut, etten ikinä ole mennyt hevosella, jolla en suostuisi enää toista kertaa menemään. Giltsin kohdalla meinasi käydä toisin. Giltsi tuli hieman vaivihkaa tallille, itse pidin ratsastuksesta pientä taukoa niihin aikoihin. En oikeastaan päässyt sillä menemään kuin vasta 2013 ensimmäisen kerran - ja koko tunti oli pelkkää tahtojen taistelua. En osannut yhtään ratsastaa sillä, olin tunnin jälkeen aivan loppu ja sanoinkin etten vapaaehtoisesti halua yrittää uudelleen. Aikaa kului ja sainkin alleni estekurssille yllätysyllätys Giltsin. En ollut sillä ennen edes hypännyt, ja sileälläkin mennyt vain muutamia kertoja, huonosti. Ja mitä vielä, hevonen kulki ajatuksen voimalla, teki kaiken mitä pyysin ja oli erittäin rento ja nöyrä. Olen todella surullinen, etten sen enempää päässyt Kippulaan tutustumaan, tämän hevosen aika lähteä tuli aivan liian nopeasti. 

"Oi kultaisin, 

tää on kylmä maa, 

et sydäntäs palelluttaa saa. 

Niin tahtoisin kanssas kulkea

ja pahalta silmäs sulkea. 

Mut viereltäin sun, 

täytyy nyt mun kääntyä pois. 

Sun taivaalles laulan auringon, 

sun kasvoilles kuutamon. 

Sun sydämes olkoon karttasi, 

sun muistosi, sun kotisi. 

Siel ootan sua ainiaan."

Chisu-Lähtö

Eppu oli ollut tallilla niin kauan kuin muistan, tämän herran kanssa opeteltiin todellisesti ratsastuksen alkeita. Vahva, itsepäinen suomenhevonen ei antanut mitään ilmaiseksi. Kovan junttiukon kuoren alla sykki lämmin, hellyydenkipeä, kiltti ja ystävällinen luonne. Eppu oli ei ainoastaan vain ratsastuskoulun hevonen, vaan selviytyjä. Eppu koki jalanmurtuman, monen kuukauden seisonnat, sekä muut vanhuuden vaivat, eikä missään antanut periksi. Tämä oli hevonen, joka todellakin halusi elää ja selvisikin kaikesta. Siksi oli oikein päästää väsynyt ja uupunut Eppu sinne missä ei enää ole kipua ja kärsimystä. Hevonen kultaisella sydämellä, muistelen sinua lämmöllä! 

"Terveiset sinne taivaaseen, 

juhlitaan sua taas uudestaan, 

eikä unohtaa saa koskaan rakkaitaan!"

Ilpo Kaikkonen-Terveiset sinne taivaaseen

Ratsastus lomalle

Kuten joka vuosi, ratsastus jää tässä kesäkuun vaihteessa lomalle. Yo-juhlien takia emme lauantaina päässeet tunnille, mutta saimme rästitunnin sunnuntaiksi. Pääsinkin tämän kevään viimeisellä tunnilla Rumballa, josta onkin muodostunut aivan lemppari mulle. Yhteistyö ei vain oikein pelittänyt tällä tunnilla, jonka myös varmasti huomaatte kuvista, mutta ratsastus oli kivaa, vaikka kaikki ei osunutkaan nappiin.

Etukeno on vaivannut nyt taas jo useita kuukausia ja se harmittaa todella vietävästi. Pari kolme vuotta sitten istuntani oli niin huono, että istua nökötin suurinpiirtein niin, että naamani oli hevosen harjassa kiinni. Kävin salilla ja sain lisää selkälihaksia, mitkä auttoivat suorassa istumiseen. Pitäisi taas aloittaa salilla käyminen, niin saisi tsempattua tässä istunta-asiassakin. :)

Meno ei todellakaan ole ollut meidän parasta, mutta loppua kohden onneksi parani. Juulilla ja Suvilla oli seuraava tunti, joten he lähtivät laittamaan hevosia kuntoon, enkä saanut kuvia loppuraveista, jotka menivät todella hyvin nyyh. :( 

Ratsastuksesta

Ajattelin pyhittää koko postauksen taas käsitelläkseni ratsastusta, ratsastushistoriaani ja sitä, miksi olen ratsastuskoulunoppilas enkä omista vaikka omaa hevosta. Kun alottelin ratsastusta, totta puhuen, en ollut kovin innostunut koko asiasta, vaan enemmänkin lähdin serkkuni seuraksi ratsastamaan. Ostimme jonkun halvan kypärän kirpparilta ja kumppareissa ja sormikkaissa sitten lampsin tallille. Ekalla tunnilla meninkin maailman kilteimmällä ponilla, Fernetillä. Pikkuhiljaa ratsastaminen alkoi kiinnostaa enemmän ja se olikin ihan kivaa. Luokallani ala-asteella ei silloin ollut paljon heppatyttöjä, mutta pian kaikki innostuivat ratsastuksesta. Meillä oli koulussakin omat heppajengit, piirrettiin heppoja, leikittiin heppoja, kaikkea. Pian tärkein asia olikin ratsastus. Kävin tuolloin Mäntsälän ratsastuskoulussa kerran viikossa. Alkeiskurssimme oli todella lyhyt, meitä talutettiin kahtena tuntina ja sitten piti jo osata pärjätä omillaan. Kaikki tallin hevoset olivat jääräpäisiä poneja tai todella laiskoja hevosia. Kyllä siinä pienen 9 vee Jennan jalkoja koeteltiin kun piti potkia liikkeelle isoa Tinker-tammaa, joka ei vaan suostunut liikkumaan.

 

Ensimmäisten vuosien aikana halusin omaa hevosta todella kovasti, katselin netistä myytäviä hevosia ja poneja ja haaveilin todella paljon. Pääsin ratsastamaan kaikennäköisillä hevosilla ja taitoni karttuivat. Olin varma, että pärjäisin oman hevosen kanssa, vaikka kokemusta oli karttunut vain muutamia vuosia. Ratsastuskoulumme lopetti toimintansa ja siirryimme Kumpumäen tilalle, jossa siis vieläkin ratsastan. Ratsastus otti vähän takapakkia, olin oppinut miten kiukkuisilla ja jääräpäisillä poneilla ratsastetaan, mutta tämä talli pursusi kylmäverisiä, isoja ja vahvoja hevosia. Opettelin taas uudelleen ratsastusta, pääsin ensimmäisen kerran ilman taluttajaa maastoon, opettelimme hyppäämään esteitä ja ennen kaikkea ratsastamaan oikein. Aikaisemmin kaikki mitä hevosen selässä tein, oli potkimista eteenpäin, ei minulla ollut loppupeleissä tietoakaan siitä, miten hevosta ohjataan oikein, kuinka tärkeää on esim. ulko-ohjan tuki. Mutta vaikka muutos toisesta tallista toiseen oli valtava, totuin kuitenkin todella nopeasti.

Pääsin monille leireille, opin enemmän hevosista ja ratsastuksesta, halusin vain ratsastaa. Jos menimme lappiin, piti ainakin kerran päästä ratsastamaan. Kun osasin perusasiat, lähdimme kartuttamaan taitojani. Opin poneilta paljon kärsivällisyyttä, mikä onkin valttikorttini edelleen, osaan olla rauhallinen ja kärsivällinen, harvoin hermostun. Olimme esteryhmässä ja hyppääminen alkoi onnistua pikkuhiljaa. Aloin myös vaatimaan itseltäni todella paljon. Halusin olla se ryhmän paras, se joka saa mennä vaikeilla hevosilla ja ennenkaikkea osaa ratsastaa niillä. Nopeasti onneksi putosin maanpinnalle, enkä enää vertaillut niin paljon itseäni muihin. Vieläkin kyllä herkästi otan itseeni kaiken mitä minulle sanotaan ja saatan kyseenalaistaa kaiken. Täytyy vaan hyväksyä, että edes joka kerta ei voi mennä hyvin.

En ollut ennen kilpaillut, paitsi leirikisoissa, mutta pikkuhiljaa ajatus kilpailemisesta alkoi kiinnostaa. Serkkuni valmentautui ja kilpaili aktiivisesti, olin usein hänen mukanaan kisahoitajana ja kuvaajana ja mietin, että vielä jonakin päivänä minäkin olen tuolla kilpailemassa. Ja kuin taikaiskusta minulle ehdotettiin osallistumista koulukilpailuun Jokker-nimisellä ruunalla. Se oli kyllä todella mahtava kokemus, ensimmäiset kisat. Eivätkä ne nyt mitenkään huonosti menneet, muistaakseni sijotuimme 6.nneksi. Tämän jälkeen kuitenkin joku toinen tyttö sai alkaa valmentautua ja kisaamaan Joksulla ja olinkin tästä todella katkera, en kuulemma ollut varannut sitä ajoissa. Ratsastuksen opettajani näki, että haluan vielä kilpailla, joten antoi minulle kisaratsuksi vanhan suomenhevostamman, Peikon Pörrin. Pörri oli opettanut kaikki oppilaat ratsastamaan ja alkoi lähennellä eläkeikää. Halusin kuitenkin kilpailla, joten suostuin. Valmentautuminen oli kaikkea muuta kuin helppoa, Pörri oli laiska, haluton ja todella kiero. Teimme paljon töitä, kunnes yhteistyö alkoi tuottaa hedelmää. Tosin ensimmäiset ja toiset kisamme menivät aivan penkin alle.  Sain ilmoituksen, että Pörri jää eläkkeelle, mutta saisin vielä viimeiset kisat mennä sen kanssa. Ja niistä toinen sija napsahti, oli hyvä mieli päästää toinen eläkkeelle näiden kisojen jälkeen. Tässä postauksessa jätettiin Pörrille hyvästit.

 Myöhemmin, kun olin saanut kokeilla kilpailuelämää, ei se enää vetänyt niin paljoa puoleensa. Yhdet koulukisat menin Pörrin jälkeen, jotka menivätkin niin hyvin että taisin olla viimeinen :D Kävin kaksi kertaa viikossa ratsastamassa uudessa Mäntsälän ratsastuskoulussa ja Kumpumäellä. Taitavien opettajien avulla opin aina vaan lisää, sain rohkeutta esteillä, opin paljon lisää kouluratsastuksesta ja aloin olemaan ihan hyvä. Yksi hienoimpia hevosmuistoja oli Mallatin ratsutilalla, jossa olimme leirillä. Koko viikkona opin niin paljon uutta, sain ratsastaa isoilla estehevosilla ja esteillä olin todella itsevarma. Leirikisoissa sitten tipuin esteen päälle ja myöhemmin myös estetunnilla päin seinää. Tässä postauksessa kerroin tarkemmin estepelosta joka jäi kaikista näistä tapahtumista. Sen jälkeen olenkin enemmän keskittynyt kouluratsastukseen.

Olen aina kovasti viihtynyt ratsastuskouluissa, tykkään siitä kuinka saan ratsastaa erilaisilla hevosilla, kokeilla, ilman mitään sitoutumisia. En sano, etteikö varmasti olisi mukavaa jos tallissa olisi se oma hevonen, jonka tuntee perinpohjin, jolla saa mennä miten haluaa ja tehdä mitä haluaa, kilpailla ehkä ja valmentautua. Välillä toivon, että minulla olisi tälläinen mahdollisuus, mutta haluan herätellä itseäni todellisuuteen. Tällä hetkellä, eikä vielä pitkään aikaan, minulla ei ole taloudellisesti sellaista tilannetta, joka olisi suotava omalle hevoselle. Eikä aikaakaan näin työssä olevalla opiskelijalla ole liikaa aikaakaan. Toistaiseksi tyydyn täysin siihen, että saan ratsastaa muiden hevosilla.

Kohta 12 heppailuvuodessa on opittu vaikka ja kuinka paljon, mutta uskon, että edessä on vielä paljon ihania, opettavaisia ja onnellisia hetkiä näiden ystävien parissa. ♥

 

R.I.P, Päijänne Piko 2001-2015♥

Hevosharrastukset ovat varmasti maailman parhaimpia harrastuksia, mutta ennemmin tai myöhemmin tulee eteen rakkaan ystävän menetys. Ystävän joka on ollut rakas kaikille, joita se on opettanut ratsastamaan. Itku silmässä hyvien muistojen kanssa on vain epäitsekkäästi päästettävä toinen lähtemään, kohti kivutonta, avaraa ja onnellista hevostentaivasta.

 Niin, kuiskasit sanoja

Aikasi loppuu ennen talvea

Niin, uskon sinua

Aina ei kannata odottaa aamua

Olet tehnyt lähtöä

Olet saanut nähtyä

Pääset sateelta suojaan

Näin, muistan sinua

Lähtövalmiina

Hei, sä laitat hymyn vielä kiertoon

Uppoudut viimeiseen tangoon

Mä tänään ehkä kosketan sua viimeistä kertaa,

Viimeistä kertaa..