Kaipaan epätoivoisesti jotain muutosta arkeen, tuntuu että huonovointisena, huonosti syövänä, arjen jaksaminen on aivan mahdotonta. Kirjoitan luonnoksiin entistä huolestuttavampia postauksia, milloin aiheena kateus, huono olo ja masennus, toisinaan jokunen valonpilkahdus saattaa näyttäytyä erinäisinä onnistumisina ja hyvällä mielellä. Hmm..
Palataan takaisin aiheeseen vaikka tässä valitusaiheessa mielelläni pysyisinkin. Ruokavalio on numero 1, jos se on pielessä - on kaikki pielessä. Lähtötilanne on tämä, syön mitä on, en erityisemmin jaksa/halua panostaa ruoanlaatuun ja sorrunkin usein ostamaan valmisruokia, tai roskaruokaa. Ei siinä, rakastan ruokaa siis hyvää ruokaa, itsetehtyä ruokaa - haasteena onkin sen tekeminen. Toisinaan jaksan yllättää itseni ja tehdä aikaa vievää ruokaa helpon sijasta. Toinen ongelma - joka on valitettavaa, on se että hyvä ruoka maksaa. Ja paljon! Haluaisin todella tukea pienviljelijöitä, ostaa lihat, kasvikset, kaikki luomuna ja mahdollisimman tuoreena, tiedättehän, suoraan viljelijältä pöytään, mutta se ei käy. En voi sanoa että olisimme rahallisesti pattitilanteessa, olen vain sellainen ihminen, että haluan tililläni olevan rahaa, pahan päivän varalle. Ja mieluiten enemmän kuin muutama kymppi. Pelon sekaisin tunnelmin odotan sitä kun syksyllä työsuhteeni loppuu, eikä minulla ole aavistustakaan mitä teen. Tässähän olisi ollut aikaa harkita, pohtia ja hakea kouluihin, mutta kun mikään ei kiinnosta?
Karkkilakot, pikadietit, elämäntaparemontit, niitä on näkynyt tässä blogissa paljon. Enkä ole saanut ainuttakaan yritystä vietyä loppuun. Kuulostaa itsesääliltä, mutta poden kamalaa syyllisyyden tunnetta siitä - kuinka ensin tuuletan täällä blogissa milloin mitäkin hömpänpömppää ja muutaman päivän päästä on kaikki lupaukset menneet menojaan. Pelkään jo kirjoittamista omaan blogiini, vain siksi että joku voisi siitä alkaa minua kiusaamaan tai haukkumaan. Luen paljon isompienkin naisten blogeja, eikä heillä ole kokoaikaista syyllisyyttä omasta vartalostaan tai syömisistä. He pitävät itseään kauniina sellaisena kuin on. Miksi se minulle on niin vaikeaa? Vaikka poikaystäväni kehuisi vartaloani, väitän heti vastaan "Hitto kun oon läski!" "Säkin pitäisit musta enemmän jos oisin hoikempi." Jos syön karkkia, pitää siitä heti päästä jollekkin raportoimaan, että vitsit oon läski ja nyt pitää lähtee lenkille. En ikinä, IKINÄ, halunnut että minusta tulisi tälläinen, miksi sitten tuli?
Halusin pitää itseäni kauniina, jokaista kauniina, olivat he minkä kokoisia tahansa. Miksi minusta on tullut näin - pinnallinen? Ihan kuin ulkonäkö merkkaisi kaiken? Ihan kuin luonteella, sisäisellä olemuksella ei olisi mitään väliä. Välillä saatan katsoa itseäni peilistä ja suoraan sanottuna purskahtaa itkuun, ja vain sen takia että on saattanut kilo tulla painoon lisää. Tai että tänään PESUSTA TULLEET housut vähän kiristävät. Valitan äidilleni että olenpas päässyt lihomaan kun housut ovat pienet, ihan kuin kerjäisin sitä että joku sanoisi päin naamaa: "Ei herranjumala, ompas susta tullut pullukka, ennen kun olit niin hoikka!"
Nyt olenkin tehnyt sellaisen päätöksen, etten aio kantaa huolta painostani ja siitä että pari kiloa on tullut. Stressaamalla niitä tulee ainoastaan lisää, ei ne siitä pois lähde. Aion panostaa syömääni ruokaan, ehkä ottaa käyttöön vanhan tuttavani, kunhan tästä pääsen vauhtiin, nauttia ruoasta, pitää herkkupäiviä (ei tietenkään joka päivä, kerran viikossa korkeintaan), syödä hedelmiä ja marjoja, maistella kaikkea uutta, yritän vähentää turvottavaa viljaa, sekä alkaa kokeilemaan luonnontuotteita. Muutamia minulla onkin esittelemättä, kunhan löydän niiden hyvät vaikutukset, aion vinkata täällä blogissakin. Näitä kaikkia tietenkin kokeilen ilman mitään paineita. Jos en onnistu, en onnistu, elämä jatkuu. Tai etten koe morkkista jokaisesta syödystä karkista tai herkusta. Että voin taas jatkaa normaalia elämää, ilman mitään esittämisen tarvetta tai paremmuuden tunnetta. Ei vitsi mä oon hyvä, en ole syönyt tänää mitää, ei helkutti miten te syötte noin paljon. Se ei ole tervettä, ja pahimmillaan voisi johtaa syömishäiriöihin, joihin en todellakaan halua sotkeutua. Elämäni on muutenkin ollut vaikeaa, entä sitten jos oikeasti laskisin jokaikisen purkan kalorit, siitähän tulisi sietämätöntä.
Liikunnasta tuli jossain vaiheessa pakkomielle, joka ei ole missään vaiheessa ollut tarkoitukseni. Kuulostaa hassulta, mutta haluan että haluan harrastaa liikuntaa, haluan että olisin innostunut, jaksaisin ja saisin tuloksia. Pelkkä haluaminen ei välttämättä aina riitä. Kun on henkisesti romahtamispisteessä ei siihen päälle viiden päivän salitreenit, juoksulenkit jne. auta. Kun on oikeasti nukkunut vähän, tai surullinen tai huono päivä, salitreeni ei ehkä ole kovin viisasta. Suutuspäissäni vedän itseni piippuun, väsyn, teen liikkeitä väärin, ja tulee takapakkeja, huomatessani etten taas viikkoon ole tehnyt yhtään mitään. Kaikki liikkeet pitäisi tehdä rauhassa ja ajatuksella, hyvällä hengellä, eikä itkukurkussa niin isoilla painoilla että oksat pois. Eivät tulokset tule hetkessä - ne vaativat aikaa. Mutta sitten kun aika on kypsä, saa nauttia tuloksista. Tavoitteena (ajan kanssa) on päästä yhtä hyvään kuntoon kuin olin vuosi sitten, niin henkisesti kuin fyysisestikin.
Ison kiitoksen haluan sanoa eräälle blogimammalle, jolta olen oppinut paljon. Kuulostaa varmaan kliseiseltä, mutta häneltä olen oppinut paljon itsestäni. Ja miten tämä on mahdollista? Koska minäkin olin olen aika pitkälti samanlainen ja tuntuu todella epätodelliselta että netistä löytää täysin samanhenkisen ihmisen mitä itse on. Hänen tekstejään lukiessani olen - enemmän tai vähemmän pudonnut takaisin maan pinnalle. Oli ne sitten vastoinkäymisiä tai onnenhetkiä, kaikesta selvitään, kunhan katse on eteenpäin. Sydän avoinna ja hymy huulessa, tekee itselleen palveluksen, silloin vain jaksaa paremmin kuin masentuneena, elämänhalun kadottaneena.
"Tää on kaunis päivä, oon sopivasti onnellinen!"
