Minä uskon..

Todella kauan on blogeissa kierrellyt kertomuksia ja kokemuksia uskonnosta, oli se sitten hyvää tai pahaa. Uskonto on monelle pyhä asia, ja kirjoittajat joutuvat usein todella huolella miettimään sanansa ennenkuin ne päästävät koko kansan tietoisuuteen. Uskonto ja uskon asiat ovat todella provosoivia, erinäkemyksiä on varmaan yhtä monta kun on uskojaakin. Päätin valottaa (senkin uhalla, että minut laitetaan hirsipuuhun), mitä uskonto, Jeesus, Jumala jne. minulle merkitsevät.

Nyt jälkeen päin muistellessani, uskonto ei ollut minulle nuorena paljoa muuta kuin olemassa oleva asia. Meidän perheessä ei uskontoa ole nostettu oikein millekkään tasolle. Mummini, sen sijaan, oli hyvin uskovainen, mutta ei hän koskaan yrittänyt "käännyttää" lapsenlapsiaan uskoon. Hän nautti suunnattomasti kun lauloin hänelle virsiä, joista pidin itsekkin todella paljon. Seinällä meillä oli taulu, jossa kaunis enkeli taluttaa pieniä tyttöä ja poikaa joen yli. Kyselin usein, kuka tuo enkeli on. Hän on suojelusenkeli. Kouluun päästyäni, en vieläkään oikein ymmärtänyt mitä uskonto oli. Kuka on Jeesus? Entä Jumala? Mitä ne viisaat tietäjät oikein tekivät? Miksi pitää käydä kirkossa? Uskonnon opiskelusta sensijaan pidin todella paljon. Nehän ovat vain tarinoita, eikai noi ole voinut oikeasti käydä. Kirkossa käynneistä pidin kovasti, koska siellä pääsi laulamaan. Lauloin usein kotonakin virsiä.

Teini-ikä lähestyi, eikä uskonto noussut missään vaiheessa minulle kovinkaan tärkeäksi. Koska en oikein ymmärtänyt asiaa. Olin toki saanut kysymyksiini vastauksia, mutta minkäänlaista herätystä en kokenut. Yläasteella asiaa ei auttanut se, että seiskaluokan uskonnonopettajamme oli, noh sanalla sanoen mielenkiintoinen. Kaikki nautimme hänen tunneistaan, mutta tunnit käsittelivät lähinnä sotaleffoja sekä japanin asekulttuuria. Oli vaikea luottaa johonkin Jumalaan, kun ei oikein tiennyt mihin olisi uskonut. Lisäksi päätä sekoittivat muut uskonnot, jotka ilmaantuivat pikkuhiljaa uskonnontunneille. Buddha? Hindu? Ateisti?

Rippikoulun aikoihin, halusin todella jättää rippikoulun väliin. En uskonnon opiskelun takia, vaan enemmän itseni. Olin todella arka ja hiljainen, ja ahdistuin hyvin herkästi. Pelkäsin, että muut saisivat arkuudestani naurun aihetta. Onneksi päästiin kavereiden kanssa samaan huoneeseen. Leiri eteni, uskonnollisissa merkeissä tietysti, mutta jäin ilman minkäänlaista herätystä. Rakastin laulaa, tykkäsin kuunnella raamattua ja sen opetuksia. Rukousnauhasta opettelin helmien tarinat ulkoa, että kotiväkikin oppisi mitä niillä tarkoitetaan. Yritin kovasti löytää yhteyttä Jumalaan, yritin ja yritin. En saanut minkäänlaista vastakaikua. Rukoilin, lauloin, pyysin, anoin, juttelin, tervehdin, kiitin. Takaisin sain hiljaisuuden.

Siskoni kanssa taannoin keskustelimme asiasta. Kerroin hänelle koko tarinan, mitä mieltä olen ja miksen saanut herätystä vaikka sitä toivoinkin. Sisko pyysi minua kertomaan, mihin oikein uskon. Vastasin:

Minä uskon

Ihmisiin. Tekoihin. Sanoihin. Auttamiseen.

Toivomiseen. Anteeksiantoon.

Suojelemiseen. Ajatuksiin.

Rakkauteen. Hyvyyteen.

Jäin miettimään sanojani. Näihin minä uskon. Uskon, että joku johtaa tätä maailman kaikkeutta. Uskon ihmisiin, jotka ovat saaneet jotain merkittävää aikaan. Uskon tekoihin ja sanoihin. Uskon siihen, että loppujen lopuksi löytyy aina joku, joka on valmis auttamaan. Uskon toiveisiin, ja jos tarpeeksi jotain toivoo, on myös mahdollisuus sen toteutumiseen. Uskon anteeksiantoon, haluan uskoa että jokaisen synnit annetaan anteeksi, ja annetaan uusi mahdollisuus. Uskon suojelemiseen, olen varma, että jokaisella on oma suojelusenkeli, joka pitää tai yrittää pitää meistä huolta. Hän on se, joka jakaa kanssamme niin ilot kuin surutkin, auttaa selviämään päivästä toiseen. Uskon ajatuksiin. Uskon rakkauteen, en ainoastaan henkilöiden väliseen, vaan enemmän hengelliseen rakkauteen. Uskon hyvyyteen. Uskon myös pahuuteen.

En haluaisi luokitella itseäni mihinkään uskoon. Uskon asioihin eri uskonnoista. Ennen kaikkea, haluan uskoa hyvyyteen. Toivon, että hyvä ja paha pysyvät sopusoinnussa vielä pitkään.

Tämän vuoden alussa, ajoimme Lapin kauniissa maisemissa, kun yhtäkkiä koin päänsisälläni tunteen tehdä jotain mistä minut tunnettaisiin, tehdä jotain hyvää. Kuin salama kirkkaalta taivaalta, aloin tutkia mielenpsykologiaa, mielenterapiaa sekä mielenrauhaa. Aloin keskittyä ajatuksiini. Luulen tämän olevan jonkun tuonpuoleisen tönäisy. Siitä lähtien, olen keskittynyt ajatuksiini ja ajattelemiseen, hiljentymiseen ja mielentasapainoittamiseen. Hän, joka herätti minut, on varmasti tietoinen masennuksestani sekä mielialahäiriöistä, koska pieneen mieleenikään ei ole ikinä tullut tälläinen mietiskely. Hän varmasti tuntee minut, tietää taustani ja tarinani, tietää mikä minulle on vaikeaa. En usko hänen olevan taivaanisä. Vain joku muu.

Tälläisellä kokoonpanolla mennään, kuulun siis kirkkoon, käyn siellä mielelläni, mutta jään usein kyseenalaistamaan kuulemaani. En silti kiellä, etteikö Jumalaa olisi, uskon enemmän maapallon kokonaisuuteen, kreikan jumalineen kaikkineen. Uskon, että kaikilla on vaikutus kaikkeen, siksi tästä maailmasta on tullut hyvineen ja huonoineen puolineen juuri tälläinen. Ehkä vielä joskus kohtaan Jumalan, tällä hetkellä tyydyn uskomaan meihin ihmisiin, meidän tekoihimme ja ajatuksiimme, rakkauteemme lähimmäisiä sekä maailmaa kohtaan. Pitääkö lukeutua johonkin ryhmään, jos haluaa uskoa kaikkeen? Vai saanko olla oma itseni?