Elämä on pitkä puutelista, se silloin tällöin täyttyy suudelmista..

Työharjoittelu on ohi ja vihdoin pääsen keskittymään johonkin muuhunkin kuin vain siihen. Edessä on vielä arviointikeskustelu, mutta muuten harjoittelu on jäänyt täysin taakse. Edessä onkin tosi mukavia ja ihania asioita ja sitä kuuluisaa aikaa itselle. En ole aivan varma miten koulu ja muut asiat lähtevät rullaamaan eteenpäin, mutta uskon, että jokaisella asialla on tarkoitus luttaantua. Vaikka välillä on todella vaikeita aikoja ja hetkiä, yritän pysyä positiivisena ja luottavaisena tulevaisuuteen. Se on todella helppoa sanoa tässä ja todella helppoa unohtaa pahan olon purkautuessa.

Tämä syksy on ollut todella hektinen, eikä aikaa ole ollut liikaa, niin itselle kuin blogillekkaan. Vapaa-aikana olen käynyt tallilla, yrittänyt neuloa, kuunnellut todella paljon leevi and the leavingsiä, yrittänyt löytää aikaa niin perheelle kuin ystävillekin, joka on ollut todella vaikeaa. Postausta siivittävät kuvat on otettu Emäsalossa kun olimme viettämässä kivaa päivää Seikkailupuistossa kavereiden kanssa. Niinä harvoina hetkinä, kun on ollut aikaa itselleni, olen mielelläni linnoittautunut tänne omaan valtakuntaani ja hengähtänyt hetken. 8 päivän työrupeaman jälkeen harkkapaikassa, alkoivat voimat olla aika vähissä. Mutta aikaa ei ollutkaan lepäilyyn vaan perjantaina, viimeisen päivän jälkeen suuntasin suoraan Mäntsälään, jossa on ollut melkoinen leipomisurakka. Isäni nimittäin täytti vuosia ja täytyyhän sitä kakkuja tehdä enemmän ja vähemmän. Tähän mennessä saldoa on kertynyt viisi kakkua ja ensi viikonloppuna vielä ainakin kaksi kakkua! Eihän sitä kuusikymmentä täytä joka vuosi!

Ajatukset ja tunteet heittelevät, mutten jaksa olla huolissani. Suurimman osan ajasta kuitenkin elämä on aika ihanaa. Nyt keskityn vain tekemään niitä asioita mistä pidän ja kuuntelemaan itseäni. En malta olla hypettämättä tulevasta joulusta ja kodin joulukuntoon laittamisesta. Vähän olen joululahjoja jo ostellut ja tehnytkin ja se jos mikä saa mielen viritettyä jouluun. Tulisipa vielä oikein kunnolla lunta, fiilis olisi vielä parempi! Yritän taas kerran päästä paneutumaan blogiin paremmin nyt kun on aikaakin. Siihen saakka, heippa!

Mä tiedän et mun täytyy jaksaa

Elämäni on tällä hetkellä pyörinyt vain ja ainoastaan työharjoittelun ympärillä, oikeastaan kaikki muu on jäänyt hoidettavaksi myöhäsemmäksi. Tykkään todella paljon työskentelystä vanhusten parissa ja näenkin itseni joskus saavan leipäni sellaisella työllä, mutta tähän saumaan alan olla todella väsynyt. Selkäni on alkanut taas oireilla, ilman särkylääkkeitä ei oikeastaan päivästä selviä. Eilen illalla jalat lähtivät alta kivun iskeytyessä selkään kuin puukon. Tämän lisäksi, stressi ja paineet ovat laukaisseet allekirjoittaneella jo useamman migreenikohtauksen, viimeisin oli toissa viikolla, jolloin pääsin sängystä nousemaan vasta iltapäivällä.

Tämä viikonloppu on toinen viikonloppuni kun olen töissä, joka vie voimia aivan suunnattoman paljon. Vaikka tietenkin sitten viikolla on vapaata, kuten tälläkin viikolla keskiviikkona ja torstaina, mutta ei niistä osaa nauttia samalla tavalla kuin viikonlopusta. En osaa rentoutua, kun olen yksin kotona. Kokoajan täytyy siivota, täyttää tiskikone, täyttää pyykinpesukone, imuroida, kirjoittaa näyttösuunnitelmaa, en ole oikeastaan päässyt arjesta irti muutamaan viikkoon. En ole jaksanut tännekkään tulla mitään kirjoittamaan, koska oikeastaan ei ole tapahtunutkaan muuta kuin olen käynyt töissä, kirjoittanut sitä kirottua suunnitelmaa ja nukkunut. Parhaimpina tai pahimpina päivinä olen nukkunut helposti 12 tuntia ja ollut silti kuoleman väsynyt.

Yritän kuitenkin olla positiivinen ja ajatella mukavia asioita, vaikka välillä tekisi mieli vaan piiloutua peiton alle. Ja onhan tässä yli kuukaudessa tapahtunut kaikkea mukavaakin, ne vain unohtuvat kun keskityn siihen stressiin, ahdistukseen ja kiireeseen. Onneksi, työharjoittelu on reilua viikkoa vaille valmis, viikon päästä perjantaina, toivottavasti on viimeinen harkkapäivä. Sen jälkeen voin taas keskittyä niihin asioihin mistä pidän ja hoitaa asioitani paljon paremmin kuin nyt. Tässä nyt pikaiset kuulumiset, palailen blogin pariin mahdollisimman pian!

Mitä tapahtuu jos lähden tuntemattomaan?

Kesä tuli ja kesä meni ja oikeastaan olen tähän vallan tyytyväinen. Itselläni on viharakkaus-suhde kesään ja alkoi pikkuhiljaa tuntumaan, että nyt alkaa riittää, vaikka kunnon hellekelejä ei nyt aivan hirveästi ollutkaan. Kesä väsyttää, ahdistaa ja masentaa minua muita vuodenaikoja paljon enemmän. Voi olla, että koko homma on vain korvieni välissä, mutta sille en voi mitään. Joten voitte vain kuvitella tunteen kun voi pukea päälleen kesän jälkeen takin! Laittaa autossa persegrillin päälle! Pyöriä kotona villasukat ja villapaita päällä, polttaa kynttilöitä ja syödä ihania omenoita! Käydä raikkaassa syysilmassa etsimässä sieniä - ja ehkä vähän pokemoneja. Nähdä kavereita jos huvittaa - ja jos ei niin sitten ei. Masennus on jättänyt minuun ominaispiirteitä, joista yksi on ylitse muiden. Omaan kuoreen vetäytyminen. Yksinäisyys. Kaipaan kovasti yksin oloa ja usein kieltäydynkin ulos lähtemisestä, koska haluan vain olla yksin. En nähdä ketään puolituttuja, jotka saavat oloni vain aina ahdistuneemmaksi ja ahdistuneemmaksi. En tavata uusia ihmisiä, enkä todellakaan halua jutella kenenkään kanssa. Olen oikeasti todella vaikeasti lähestyttävä ihminen, sillä ilmaisen kyllä heti, jos en halua puhua tai tutustua, joko olemalla aivan hiljaa tai karkaamalla tilanteesta.

Kesällä olen joutunut poistumaan tältä mukavuusalueeltani ja nähdä ihmisiä. Saanut ehkä jopa kavereita, vaikka en aina välttämättä niin haluaisikaan. Avopuolisoni jaksaa hokea ja hokea, kuinka jokainen tarvitsee ympärilleen ihmisiä, mutta mitä jos ei tarvitse? Mitä jos ei halua? Kuinka monesti kukaan "kaveri" oikeasti soittaa, tai laittaa edes viestiä, että voitaisiinko nähdä ja jutella? Nämä ihmiset pystyn laskemaan yhden käden sormiin. Joten miksi minunkaan pitäisi? Allekirjoittanut ei tarvitse satoja kavereita, tai edes kymmeniä. Minulle riittävät ne rakkaat ihmiset, jotka haluavat olla minun kanssani tekemisissä ja minä heidän.

Kesä on siis ollut melkoista vuoristorataa ei pelkästään yllämainitulla asialla. Tein töitä firmalle, jossa olen enemmän tai vähemmän ollut töissä vuodesta 2010 tehden erinäisiä hommia. Vaikka olen aina tykännyt tästä työpaikasta ja tehdä työtä sinne, nyt kesällä oli kaikki aivan toisin. Intohimo ja oikeastaan halu tehdä töitä lopahtivat alkumetreistä. Yritin tsempata ja saada työt kuitenkin tehtyä. Vapaa-ajasta koitin nauttia täysin sieluin ainakun siihen oli mahdollista, esimerkiksi reissaamalla ympäri Suomea, käymässä joka ilta poimimassa muutaman litran mustikoita pakkaseen ja tekemällä asioita mistä pidän. Heinäkuussa alkanut selkäkipu alkoi vaivaamaan ja suuntasin muutaman viikon sinnittelyn jälkeen lääkäriin - josta mukaan tarttui hirveä satsi lääkkeitä sekä mahdollinen 4-5 nikaman välissä olevassa välilevyssä oleva reikä! Kipulääkkeillä ja relaxanteilla sinnittelin töissä, kunnes vasen lonkka alkoi kävelystä ja istumisesta kipeytymään. Takaisin lääkäriin, jossa diagnosoitiin myös ison sarvennoisen limapussitulehdus. Ja viikon sairasloma.

Selän ja lonkan tilannetta seurataan ja mikäli kivut pahenevat, olisi tarkoitus suunnata magneettikuvaan. Täytyy koputtaa puuta, mutta selkä on ollut ihmeen hyvä jo vähän aikaa! Saa nähdä muuttuuko tilanne, kun ensiviikolla aloitan työssäoppimisjakson palvelukeskuksessa. Sain vihdoin sovittua koulun jatkosta tutorini kanssa ja toistaiseksi tulevaisuus näyttää ihan valoisalta. Ehkä jonakin päivänä minäkin valmistun ammattiin! T: Jenna 22v joka inhoaa opiskelua melkein yhtä paljon kuin siskonmakkarakeittoa.

Uudet tuulet puhaltavat ja saa nähdä mitä haasteita tämä syksy tuo tullessaan. 

Jojoilua painon kanssa

Asia, joka tuottaa harmaita hiuksia varmasti jokaiselle naisihmiselle ainakin kertaalleen elämän aikana, on nimittäin paino. Painosanalla paino. Olen oikeastaan läpi lapsuuden ja nuoruuden ollut suhteellisen tyytyväinen kroppaani, en ole mitenkään koskaan ole ollut ylipainoinen tai edes mielestäni mitenkään iso, mutten tarpeeksi hoikkakaan. Tottakai murrosikäinen hormoonihyrrä saa paniikin aikaiseksi jokaisesta vatsamakkarasta, mutten kokenut tarvitsevani toimenpiteitä. Söin mitä halusin, milloin halusin ja pysyin samoissa mitoissa ties kuinka monta vuotta. Kuusitoista vuotiaana innoistuin ekan kerran salilla käymisestä, kävimme yhdessä ystäväni kanssa. Halusin lihaksia, silloin oli mielestäni todella muodikasta jos naisella oli lihaksia. Treenasin paljon, isoilla painoilla ja massaa tulikin yllättävän paljon. Painoni nousi 10 kiloa suhteellisen lyhyessä ajassa ja reisien iho repesi. Tämä oli ensimmäinen takapakki.

En kehdannut käyttää shortseja tai lyhyitä hameita, reisissä olevat tummanliilat arvet oikein hyppäsivät silmille. Se, jos mikä oli teinille kova paikka. Jätin pian salilla käymisen ja annoin kroppani olla sellainen kuin on. Pian kaikki lihakset olivat kaikonneet, muistoksi jäivät vain arvet (jotka vieläkin vaaleina näkyvät ihollani). Opiskelin välissä ja 2012 pääsin töihin 3 kuukaudeksi ratsastuskouluun. Raskas fyysinen työ yhdistettynä siihen, ettei oikeastaan ollenkaan päivän aikana syönyt kunnolla, laski paino huomattavasti. Kesällä 2013 aloitin taas salilla käymisen, koska kroppani muistutti enemmän luuviulua kuin sitä mitä se on ollut. Aloin treenata päättäväisemmin, sanoin, etten enää anna helpolla periksi. Ranteen ja kallon hermopinteet eivät hidastaneet treenaamistani, vaan jossain vaiheessa joka päivä töiden jälkeen vietin muutaman tunnin salilla pumppaamassa.



2013 kevät

2013 kesä

Masennus oli pahimmillaan, mitä ikinä ja käytännössä lopetin syömisen kokonaan. Tuloksen näet tästä:



2013 syksy

 

Olin laihempi kuin varmaan ikinä ja kehittelin päässäni kammon syömiseen. Muistan kuinka äiti vahti kuin haukka vieressä että söin edes yhden lusikallisen kanakeittoa. Onneksi pääsin syömisen suhteen sinuiksi suhteellisen nopeasti, en olisi masennuksen rinnalle tahtonut yhtään enempää ongelmia, vaikka ne nyt tuppaavat usein kulkea käsikädessä. Joten aloin taas syömään - rustaten kaiken ruokapäiväkirjaan. Se kontrolloikin kuukausia elämääni, jätin kaikki herkut pois kerralla, en syönyt leipää, pastaa, perunaa, jne. Olin maailman onnellisin jos päiväkirjan kalorit olivat päivässä alle 800.

2014 alkuvuosi

 

Onneksi tämä tosiaan oli vain ohimenevä vaihe, varsinkin tuo ruokapäiväkirja. Sen jälkeen olen lihonut ja laihtunut, lihonut ja taas laihtunut. Viimeisimmässä työpaikassani laihduin kahden kuukauden ajalta kuusi kiloa, jotka siirtyessäni toimistoon töihin tulivat ne kavereiden kanssa takaisin. Tällä hetkellä mietin taas pääni puhki, rupeanko taas tyhmään ja toisarvoiseen laihdutuskuuriin vai annanko kroppani olla tälläinen kuin on, kaikkine vikoineen ja epätäydellisyyksineen. Tosin itku meinasi päästä kun en mahtunut lemppari shortseihini yhyy.

Miten onkin niin vaikeaa olla tyytyväinen itseensä, jos korjaisin kaikki puutteet ja asiat joista en pidä kropastani, olisinko silloinkaan täysin tyytyväinen? En usko, että kukaan on. Yritän vaivoin etsiä samankaltaisia kuvia nyt, jossa näkyisi edes pilkahdus kropastani - mutta ei. Epävarmuus on oikeastaan varmaan suurin syy miksi sellaisia kuvia ei tule otettua. Haluaisin nauttia omasta kropastani, haluaisin olla tyytyväinen, mutta joka kerta kun katson itseäni peiliin, löydän pelkästään vikoja. Vertaan itseäni muihin enemmän kuin koskaan. Inhottaa olla kauniiden ja hyväkroppaisten ihmisten keskellä, en oikeastaan edes halua liikkua minnekkään, bileisiin tai vastaaviin, jossa tiedän että ruhoa esitellään lihatiskin tapaisesti - pikkupikku shortseja ja napapaitoja. Ja sitten olen minä, joka mieluiten esiintyisi vain jumpsuitissa tai ylisuurissa villapaidoissa, joista ei vahingossakaan näkyisi muuta kropasta kuin pää- jos sekään!

 

 



Takaisin blogielämään

 Kuinka onkaan vaikeaa yrittää napata kiinni blogista, joka on kovaa vauhtia seilaamassa aivan muualle. Yritin tsempata itseäni koko kevään, että saisin pidettyä blogia hengissä, kirjoiteltua ja kuvailtua. Mutta ei, kuulostaa pahalta, mutta päätin säästää itseäni blogin kirjoittamiselta. Välillä blogin pitäminen on ollut todella raskasta, aikaa vievää ja tuntuu, että olen paljastanut liikaa itsestäni. En voi ottaa takaisin sanomisia täällä, en voi sanoa, etten tarkoittanutkaan. Kaikki mitä olen kirjoittanut, hormoonihöyryissäkin, on ja pysyy blogissa. Tämä toisinaan ahdistaa suunnattoman paljon ja silloin on jäänyt blogiin kirjoittaminenkin täysin takaa-alalle.

Luulen, että jokainen tämän blogin lukija tietää, ettei minun elämäni ole mitään vaahtokarkkia ja saippuakuplia. Kuten ei varmaan kenenkään. Mutta, kun joka päivä käy läpi yhdessä masennuksen kanssa miksi maailmaa pitäisi vihata vielä vähän lisää, ei positiivia ajatuksia ja kirjoituksia vain synny. Olen lukenut paljon masennus- ja syömishäiriöblogeja ja päivä toisensa jälkeen julkaistut kuvat viilletyistä ranteista ja langanlaihoista kropista, kuluttavat lukijaa siinä missä perheenjäsentäkin tai kavereita. Myös minun perhettäni kuluttaa oma sairauteni ja myös se, että he pääsevät täältä suoraan lukemaan, mikä tänään on taas perseestä ja miksi tänään en jaksanut nousta sängystä ollenkaan. Enkä todellakaan haluaisi, että niin olisi, mutta niin vain on.

Nyt, koitan pehmeästi laskeutua takaisin blogimaailmaan, vauvanaskelin yritän tuoda valoa ja iloa tähän mörökölliluolaan. Olen lopen kyllästynyt masennukseen ja näihin oloihin ja tunnetiloihin, jotka muuttuvat sekunninsadasosissa. Voisiko joku vain taikoa kaikki sairaudet pois, kiitos?

 

 

Onneksi, myrskyn jälkeen on poutasää. Ainakin, toisinaan.

 

Vuonna 2015..

Onko liian myöhäistä palata heinäkuussa takaisin vuoteen 2015? Tajusin nimittäin, etten ole täällä tehnyt minkäänlaista vuosikatsausta joka itseasiassa on kyllä vielä tulossa :D tai muuta missä kävisin läpi viime vuotta. Kahden edellisen vuoden tapaan, päätän nyt toteuttaa myös tuon samaisen haasteen.

Haasteen ideana on kertoa 10 parhainta, ihaninta, hauskinta, kamalinta, mutta mieleenpainuvinta tapahtumaa vuodelta 2015, sekä toiveita, odotuksia ja miksei lupauksia vuodelle 2016.

1. Perheemme sai yhden uuden jäsenen.
Yksi ihanimmista asioista koko vuodessa, tai koko tähän astisessa elämässä. Ostin nimittäin pienen Chihuahua-pennun, Ilarin! Olimme vuoden verran suurinpiirtein katselleet koiraa, aluksi en millään olisi halunnut chihua, tiedättehän stereotypiat räksyttävästä, arvaamattomasta rotasta, jonka ego ei mahdu mihinkään kämppään. Mietimme aina ranskan bulldogeista kultasiinnoutajiin, terriereistä saksanpaimenkoiriin ja oikeastaan kävimme monta rotua mielessämme läpi. Pitäisi olla pieni, joka pärjää kerrostalossa, yksinkin, lapsiystävällinen ja no ihmisystävällinen, iloinen, reipas ja hyväkäytöksinen. Mieheni oli ihastunut chihuihin ja sai puhua minua ympäri monet tunnit ennen kuin suostuin edes katsomaan myytäviä chihupentuja. Hänen selkänsä takana haaveilin corgeista ja mäyräkoirista, sekä kaikista ylhäällä mainituista ja niiden variaatioista. Mutta kun näin kuvia pienistä voipalloista, jotka iloisella olemuksellaan valaisi koko huoneen - olin myyty. Pian tämän jälkeen aloin ottamaan yhteyttä moniin eri kasvattajiin, yksityisiin myyjiin ja no kaikkeen mahdolliseen. Olin jo vähällä heittää koirahaaveet jorpakkoon, kunnes törmäsin ilmoitukseen hieman vanhemmasta chihutytöstä, olisiko hänellä ollut ikää jokunen vuosi. Kiinnostuin heti! Vaihdoimme sähköposteja kasvattajan kanssa useita, kunnes häneltä tuli viesti - koira on myyty. Pian tämän jälkeen kasvattaja laittoikin uudestaan viestiä, hänellä olisi tarjota meille "Ilari"-työnimellä kantavaa pientä poika pentua. Lähdimme samana iltana katsomaan. Ja tiesimme heti, että siinä olisi meidän tuleva perheenjäsen!
Tästä, ja tästä näet Ilarin ensihetkiä meidän luona!

2. Ihana Rukan reissu
Odotin kuin kuuta nousevaa tämän vuotista Rukan reissua. Olemme siis vuodesta 2006-2007(?) melkein joka vuosi käyty tuossa keväästä jossain päin pohjoista, ensin Ylläksellä, sitten muutamana vuonna Rukalla, vaihteeksi Pyhällä ja taas Rukalla. Ruka on osoittautunut kaikkein ihanimmaksi paikaksi, vaikka Ylläkseltä kaipaan ihania hiihtoreittejä! Rukalla on todella hyvät laskettelurinteet, keskusta on pieni, mutta kaikki tarvittava löytyy! Viime vuosina olemme vuokranneet mökin Pulkkajärven rannasta, jonka on noin 7 km päässä Rukan keskustasta. Mökki on iso, alhaalla on kolme makuuhuonetta, kaksi vessaa, sauna ja suihkutila, keittiö ja olkkari yhdistettynä. Ylhäällä parvella on vielä sängyt muistaakseni neljälle. Tilaa siis on! Tällöin lähdimme sellaisella kokoonpanolla kuin, minä ja siskoni, äiti ja isä sekä Assi ja uusin tulokas Ilari! Iltsu pärjäsi koko automatkan edes takaisin todella hyvin ja perilläkin nautti kovasti siitä kun joku oli aina hänen kanssaan, eikä hänen tarvinnut jäädä yksin! Viimeisinä päivinä yllätykseksi avopuolisoni veljensä kanssa ajoi myös Rukalle ja pääsimme koko köörin kanssa (tosin äiti jäi mökille) kelkkailemaan! Kerrassaan ihana reissu!
Tästä, tästä, tästä, tästä, tästä, tästä ja tästä löydät Ruka postaukset.

3. Ilarin sairastuminen
Ilari ei meillä kauhean kauaa ehtinyt olemaan, kun heräsin yöllä kakomiseen. Ilari oksensi, menin siivoomaan, ja seuraava ja seuraava oksennus tuli. Pikku raukka oksensi aina aamu viiteen asti, jolloin nukahti. Soitin heti kun lähellä oleva eläinlääkäri aukesi. Saimme ajan klo 11. Siinä torkuimme molemmat ja lähdimme pikkuhiljaa ajelemaan Herttoniemeen päin. Jouduimme odottelemaan vuoroamme, ennen kuin mukava eläinlääkäri otti meidät vastaan. Kerroin Ilarin oksenteluista ja lääkäri alkoi tutkia sitä. Eläinlääkäri tunsi pullistuneen suolen ja epäili sen olevan tukossa. Koska lääkärissä ei ollut röntgeniä, emme päässeet sitä toteamaan. Ilari sai ihonalle nestettä ja vitamiinia, koska oli jo kuivunut. Lisäksi oksennuksenestolääkettä. Meidät käskettiin kotiin katsomaan tilannetta, ruokaa sai antaa keitettyä kanaa ja riisiä, sekä juottaa kanankeittolientä. Ilari joi hyvin, kanankeittolientä, muttei oikein syönyt. Riisistä ei tykännyt ollenkaan, eikä tykkää edelleenkään. Kakkaa, eikä no oksennustakaan kuulunut, joten varasin seuraavalle päivälle ajan Mäntsälän animagiin klo 14:20. Siellä aivan ihana nuori eläinlääkäri otti meidät vastaan. Hän tunnusteli myös ja laittoi Ilarin heti röntgeniin. Sieltä löytyi suuri kaasukertymä, joka oli venyttänyt suolen äärirajoille äärirajoille, sua varten, aah. Hän ehdotti nesteytystä ja jos se ei helpota, olisi aamulla vuorossa leikkaus. Jätimme Iltsun 16:00 nesteytykseen ja haimme sen 20:00. Iltsu sai vielä nestettä ihon alle ja lähdimme kotiin. Valvoin kahteentoista ja toivoin, että Iltsu tekisi kakan, koska se todistaisi, että nesteytys olisi saanut suolen "tukoksen" liikkumaan. Ja kun kello loi kaksitoista, teki Iltsu kakan! Olin niin onnellinen. Aamulla soittelin eläinlääkärille ja hän oli todella mielissään, että nesteytys auttoi. Hän ehdotti vielä löysään vatsaan ripulilääkettä, mutta onneksi Ilarin vatsa rauhottui nopeasti. Selvisimme siis melkein säikähdyksellä, pahemminkin olisi voinut käydä! Tämän jälkeen Ilarilla on ollut useammankin kerran ongelmia löysän vatsan ja oksentelun kanssa, kerran ollaan jouduttu tapahtuman jälkeen käydä lääkärissä, ripulointi kävi niin kovasti pienen voimille, että saimme 10 vrk lääkekuurin.
Tästä ja tästä löydät Ilarin sairauteen liittyvät postaukset.

4. Mummon poismeno
Olin jo pakkaamassa kamoja, tarkoituksena lähteä tänäkin vuonna Kalajoelle bimmerpartyihin. Äitini soitti, jotenkin arvasin, että kyseessä olisi jotain ikävää. Mummoni oli nukkunut pitkän taistelun uuvuttamana pois. Ja hautajaiset olivat juuri silloin kun minun piti olla viettämässä kavereiden kanssa hauska viikonloppu Kalajoella. Aluksi en voinut millään uskoa asiaa. Viime vuodet olivat erkaannuttaneet meitä mummon kanssa toisistamme, mutta silti koin vahvaa yhteenkuuluvuutta. Kun olin nuori, olivat isovanhempani jo suhteellisen iäkkäitä, eivätkä mitenkään suunnattoman läheisiä. Ukkini kuoli juuri ennen kuin synnyin, joten häntä en ehtinyt koskaan nähdä, eikä hän minua. Isovanhempien iäkkyys tarkoitti sitä, ettei minulla tai siskollani ja minulla ollut sellaisia isovanhempia, joita toivon, että minun lapsillani on. Jotka haluavat tehdä lastenlasten kanssa asioita, ottaa yökylään, osallistua ja olla läsnä. Mummini oli koko sen ajan kun muistan palvelukodissa, jossa häntä viikottain kävimme katsomassa. Mummo ja pappa asuivat sinnikkäästi omassa kodissa siihen asti kunnes pappa sairastui ja joutui sairaalaan. Pappa kuoli 2009 ja mummo joutui palvelukotiin. Siellä hän vietti viimeiset elinvuotensa.
Tästä ja tästä löydät aiheeseen liittyvät postaukset.

5. Estekurssi
Kesällä olimme siskoni kanssa neljä päivää kestäneellä estekurssilla. Emme suinkaan olleet näillä kursseilla ensimmäistä kertaa, vaan kahdentoista vuoden aikana, jolloin olemme tuolla Kumpumäellä ratsastaneet, olemme olleet useilla kursseilla. Rakastan niitä, olen henkisesti ja fyysisesti ohittanut täysin ratsastusleirit, joilla käytiin vuodesta 2004-2009 joka vuosi, mutta nämä tälläiset, ei koko päivää kestävät kurssit on niin mun juttu! Varsinkin kun itsevarmuutta esteille tarvitaan vielä hurjasti. Harmi, ettei tänä vuonna tajuttu osallistua, no täytyy syksyksi ottaa taas estetunteja. Kurssin teemana oli hyvä, perus esteratsastus. Olen tätä ennen ollut pitkään esteryhmässä ja osallistunut moniin esteleireihin, mutta jossain vaiheessa taukoa hyppäämiseen tuli todella paljon.
Ensimmäisinä päivinä mulla oli alla mun lemppari estehevonen Nanski, jonka kanssa on hypätty lukemattomia kertoja. Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta meillä synkkasi taas todella hyvin. Tykkään todella paljon Nanskin tyylistä hypätä, se on rehellinen ja kertoo kyllä milloin teen jotain väärin. Kuten videoillakin näkyy heh. Se on sellainen hevonen, joka vain sopii minulle. Toisena ja kolmantena päivänä alla oli nyt jo edesmennyt Kippula, jolla ratsastin vasta toista kertaa! Ja vielä erikoisesteitä, minä jonka kokemukset erikoisesteistä ulottuva tasan yhteen maastoestetuntiin joka sekin meni aivan penkin alle! Onneksi Kippula oli varma, vaikka ratsastajalla oli nappulat hiukan hukassa!
Tästä, tästä, tästä, ja tästä löydät kaikki neljän päivän estekurssin videopostaukset!

6. Tubecon!
Yksi loppukesän siisteimmistä jutuista. Katson youtubesta oikeastaan pelkästään pelivideoita, eniten Laeppavian, Lakon, Herbalistin ja Ulttiksen videoita. Mutta ehdoton ykkönen on Laeppavika! Jokaista videota odotan innolla, vähän väliä tulee twitchistä katsottua joko Rauski olisi streamaamassa. Ne on vaan parhautta! Samat videot on katsottu kerta toisensa jälkeen, samoille vitseille naurettu aina uudelleen ja uudelleen vedet silmissä. Parasta oli kyllä seistä ihmisen vieressä, joka on kaiken tämän takana. Muutaman sanankin pääsin paniikin, ilon ja onnen seasta vaihtamaan Rauskin kanssa, en voi sitä vieläkään uskoa todeksi. Rauski on vaan paras!
Tästä pääset Tubecon postauksen pariin!

7. Ensimmäiset festarit
En ole mikään festarityyppi, minua kammostuttaa ajatus teltassa nukkumisesta, bajamajoista, ihmismassasta, liian kovasta bassosta ja kuumuudesta. Hyvä pehmeä lasku festarielämään oli Tampereella järjestettävä Blockfest. Se oli keskellä kaupunkia, hyvin suunniteltu ja järjestetty, täynnä sellaisia esiintyjiä, joista pidän. Eikä porukkaakaan ollut edes niin paljoa kuin kuvittelin! Paperi-t:täkin pääsimme seuraamaan melkein eturivistä (!!!). Lisäksi, ei tarvinnut yöpyä missään teltassa, vaan viimeisen keikan jälkeen köröttelimme läheiselle leirintäalueelle, jossa vanhempani olivat Ilarin kanssa. Muuten festareista jäi oikein positiivinen kuva, lukuunottamatta kauheaa keuhkoputken tulehdustani, jonka ansioista minun olisi pitänyt olla pedissä, ei laulamassa yleisössä mm. spektin, asteen, nikke ankaran ja cheekin biisejä.
Tästä pääset näkemään fiiliksiäni Blockfesteistä!

8. Masennus (vaikea syksy)
Koko vuosi 2015 oli yhtä vuoristorataa tunteiden parissa, välistä olin maailman iloisin ihminen kunnes taas seuraavassa hetkessä vaipunut täysin synkkyyteen. Silloin myös blogin kirjoittaminen kärsii. Kun minulla ei ole mitään positiivista sanottavaa, jätän usein kirjoittamatta. Esimerkiksi syyskuussa postauksia tuli vain 2, lokakuussa 1, marras- ja joulukuussa 3. Meillä oli juuri tuohon aikaan paljon ongelmia parisuhteessa, minulla oli rankka harjoittelujakso vanhainkodissa ja nopeasti uupumus. Jäin pitkäksi pätkäksi työttömäksi ja päiviä ei oikein rytmittänyt mikään. Aamulla heräsin kun avopuolisoni lähti töihin, käytin Ilarin ulkona ja monesti menin takaisin nukkumaan. Ylös pääsin vasta puolenpäivän aikoihin. Olen ihminen, joka tarvitsee todella paljon omaa aikaa, juuri sitä, että saa olla täysin yksikseen, mutta tuolloin ahdistuin siitä vain enemmän. Ei minulla ollut silloin muuta kuin omaa aikaa. Päivät menivät itsesäälissä, joskus sain innostuttua tekemään joululahjoja läheisille, toisinaan katsoin koko päivän netflixiä. Siitä suosta oli vaikeaa nousta ylös, tuntui kuin olisi vain luovuttanut. Pikkuhiljaa sain kehiteltyä päivälleni rytmin, aamulla 7 aikoihin ylös, Ilarin kanssa pitkälle aamulenkille, sen jälkeen sain avata telkkarin ja samalla tiskata astiat, sen jälkeen otin noin tunnin mittaisen zumba/jumppa session, jonka jälkeen suihkuun. Suihkun jälkeen monesti lähdin käymään kaupassa ja aloin tekemään ruokaa. Elämästä tuli kertaheitolla helpompaa, kun ei vaan jäänyt makaamaan!
Tästä, tästä, tästä, tästä, tästä, tästä, tästä, tästä, tästä, tästä,ja tästä näet masennukseen liittyviä postauksia.

9. Ratsastusjuttuja päätyi blogiin yllättävän paljon!
Pitkästä aikaa ratsastus sujui ihan hyvin, pääsimme paljon hyppäämään ja homma meni niinkuin piti. Sain myös paljon kuvamatskua, niin Siniltä kuin äitiltäni ja Eetulta, jotka kuvaavat meille jokaisen tunnin videolle. Siskoni on taitava muokkaamaan videoita ja kaikki blogissa julkaisemani videot ovatkin hänen käsialaansa, kiitos! Olen viimeaikoina ollut armollisempi itselleni ratsastajana, minä en voi osata kaikkea, en jokaisella hevosella, minäkin teen virheitä. Olen siitä asti kun ratsastuksen olen aloittanut, ollut sitä mieltä, että minun tulee olla paras. Tai aina pystyn parempaan ja haastanut itseäni lukemattomia kertoja. Pyytänyt niitä tallin vaikeimpia hevosia ja halunnut näyttää että osaan! Onhan se mahtavaa saada hyvää palautetta, mutta jokaisella hevosella ei voi osata ratsastaa, tai jos osaa niin varmasti on yli-ihminen, mutta allekirjoittanut ei osaa. Olen pikkuhiljaa oppinut nauttimaan ns. höntsäilystä, en verenmaku suussa puurtamisesta. Joskus on kiva pakertaa sileällä tunnin viimeiseen minuuttiin asti täysillä, joskus on aivan ihanaa päästä menemään tallin vauvaponilla ja kokeilla miten päin sitä mennään. Välillä on ihanaa mennä vain puomeja ja pitää hauskaa pelletunneilla, toisinaan mahtavan tunteen tuo pitkät esteradat ja isot esteet. You name it! Ihanan monipuolista hommaa jokatapauksessa, allekirjoittaneella on hirveä heppailukuume näin ratsastuskoulun ollessa kesälomalla.
Tästä, tästä, tästä, tästä, tästä, ja tästä näet edellisvuoden heppailupostaukset.

10. Taas yksi mahtava Joulu
Tämän postauksen tosin julkaisin vasta tammikuussa, mutta tapahtumat itsessään tapahtui vuonna 2015. Blogista jokainen on varmasti huomannut, että rakastan joulua. Rakastan sen mystiikkaa, rauhallista olemista, iloa ja onnea, sekä ennen kaikkea perheen kanssa vietettyä aikaa. Näin vanhemmiten olen oppinut nauttimaan todella paljon perheeni kanssa olemisesta, harmittaa vähän kun teininä tärkeintä olivat vain ja ainoastaan kaverit, eikä silloin perheelle jäänyt elämässäni tilaa. No onneksi se on nyt tullut takaisin! Olen löytänyt siskoni taas uudestaan ja oikein palavasti haluan viettää heidän kanssaan aikaa. Siksi joulu on taas astetta ihanampi tapahtuma! Meidän joulu on todella perinteinen, ennen juoksimme viemässä lahjoja sukulaisille ympäri Mäntsälää, alkuillasta lähdimme mummoni ja vaarin luokse, jonne tädit ja sedät perheineen kokoontui. Kävimme haudoilla ja palasimme takaisin mummolaan syömään, jonka jälkeen sormet syyhyten odottelimme joulupukin saapumista! Lahjat jaettuamme, avasimme ne ja esittelimme ylpeinä kaikkea mitä saimme, konvehtirasioista käveleviin robottihevosiin ja villasukista mummon tekemistä tietenkin aina vaatteisiin ja pehmoleluihin. Illasta kotiuduimme, jossa odotti vielä kasa lahjoja! Meidän perheessä lahjoja ei koskaan ole ollut liian vähän, vaan jokainen innostuu joulusta ja lahjojen ostamisesta todella paljon. Itse tykkään eritoten tehdä lahjat itse. Perheeni arvostaa todella paljon itsetehtyjä lahjoja, joka on itselleni lahjantekijänä todella tärkeää.
Tästä näät vuoden 2015 Joulu postauksen.

Vuosi 2015 oli vaikea, täynnä surua ja murhetta, negatiivisia tunteita ja paljon vastoinkäymisiä. Mutta vaikeuksien kautta voittoon ja onneksi mukaan mahtui paljon paljon, hyvää ja kaunista!