Sikiöseulonta

Kirjoitettu 27.9., jolloin olin ensimmäisessä ultrassa!

Olin keskiviikkona ekaa kertaa ultrassa Porvoon sairaalassa, sikiöseulonnassa. Olin aivan paniikissa, vaikka mukaan lähtikin äitini ja siskoni. Avopuoliso oli töissä, eikä sen takia päässyt mukaan, minä taas otin päivän palkattomaksi. Minulla oli ihana ultraaja, joka sai kyllä jännityksen katoamaan kauas pois. Kaikki oli niin uutta, etten ennakkoon tajunnut edes napakorua ottaa pois. No siinä sitten pötköttelin ja sainkin ensimmäisen kerran nähdä mun vauvan!

Hetken katsottuaan ultraaja totesi, että vauva on pienempi kuin oletettu 12+2. Hän mittaili pikkuisen, jonka hurja mitta oli 37mm päästä peppuun, joka siis vastaa viikkoja 10+4. Minulla oli nuo viimeiset menkat todella epämääräiset, ja olivatkin viikon välein, eikä siksi neuvolatätikään oikein tiennyt millä viikolla oikeasti mentäisiin. Koska viikkoja on vasta noin vähän, ei varsinaista sikiöseulontaa pystytty vielä tekemään. Sainkin ajan 9.10. tuohon oikeaan seulontaan, toivottavasti pikkuinen on kasvanut siihen mennessä hurjasti!

Joten tulevaa neuvola-aikaa, jonka piti olla 3.10. laaja terveystarkastus, jouduttiin siirtämään 26.10. Myös laskettuaika odotetusti siirtyi 21.4. Ultrassa minulta löydettiin oikeasta munasarjasta n. 2cm kokoinen nesterakkula, jonka ultraaja kävi näyttämässä lääkärille. Lääkäri sanoi, ettei huolestuisi siitä, reunat olivat ohuet.

Oli se kyllä mieletöntä nähdä oma vauva ekaa kertaa, miten joku niin pieni voi olla niin ihmisen näköinen? Maailman suloisin pieni pikkuinen, äidin rakas ♥

Laskimme siis neuvolatädin kanssa väärin raskausviikot. Olin jo ehtinyt käydä aikoja sitten verikokeissa tuota sikiöseulontaa varten, joten niissä jouduin käymään heti paikan päällä uudestaan. Tälläinen piikkikammoinenkin alkaa pikku hiljaa tottumaan, tuntuu, että koko ajan saavat olla ottamassa verta. Ultra oli kyllä ehdottomasti neuvolakäyntiä sykähdyttävämpi, siellä se vaan kasvaa, niin pieni rakas, jota olen niin kauan odottanut. ♥

Rakkaudella, Jenna 

Neuvolaa, paniikkia ja kipuja

Kirjoitettu 1.9., ensimmäisen neuvolan jälkeen. 

Sekä sitä ihanaa 24/7 pahaa oloa, tietenkin! Sitä kuuluu minun raskauteeni. Väsyttää, välillä voisi ahmia ruokaa, toisinaan kaikki ällöttää. Ostan kaupasta jotain, jota on tehnyt mieli koko päivän, menen kotiin ja alan syödä, pelkkä hajukin saa voimaan pahoin. Paha olo on kyllä läsnä aivan joka hetki ja koko ajan pitäisi olla syömässä jotain pientä, ettei oksenna. Edes pieni hetki ilman pahaa oloa, kiitos! Selässä ja lonkassa on jonkin verran ollut kipuja, mutta niitä on ollut jo ennen raskauttakin ihan kiitettävästi.

Kävin rv 8+4 (oikeasti siis raskaus ei ollut noin pitkällä, laskettiin se väärin neuvolassa niiden "ensimmäisten menkkojen" mukaan) ekaa kertaa neuvolassa, ja voi pojat se jännitti ihan hirveästi. Kaikki oli uutta, vaikka olenkin vuosia lukenut vauvablogeja, en silti osannut olettaakaan, millaista on itse olla neuvolassa. Oma neuvolatätini oli sairaana, joten sijaiseksi sain ihanan nuoren hoitajan, joka oli hyvin kannustava ja topakka. Voi kumpa olisin saanut hänet omaksi neuvolatädikseni. Kävimme todella nopeasti asioita läpi, vastailin kysymyksiin, kävimme katsomassa neuvolan tilat ja näytteenottovessan ja siinä se oli. Ja minä onneton luulin, että olisivat jo ultranneet :D Noh, seuraavana vuorossa labrakokeet ja sitten olisikin meille se eka ultra!

Eilen, rv 9+0 oli alkkareihin tullut pieni pisara vaaleanpunaista verta, sain tietenkin kauheen paniikkikohtauksen, että nyt se menee kesken. Myöhemmin oli tullut myös tummempi läikkä ja sitten ei mitään. Yritin epätoivoisesti ottaa yhteyttä neuvolaan, jossa molemmat tädit olivat poissa. Googlettelin jo kaikki mahdolliset, ja äitille itkua tihrustin, että nyt menee kesken. Eilen illalla ja tänä aamuna alkkareissa oli ruskea läikkä (luultavasti vanhaa verta) ja huokaisin vähän helpotuksesta. Tänään sain neuvolatädin kiinni ja hän vakuutteli pienen tiputtelun kuuluvan hommaan. Nyt katsellaan, sormet ja varpaat ristissä, että pieni pitää tarrasukilla kiinni, eikä lähde masusta minnekkään!

Olen todella kova panikoimaan ja sainkin aikamoisen paniikkikohtauksen tuosta pienestä vuodostakin. Monesta muustakin asiasta on tässä raskaudessa tullutkin panikoitua, jotenkin on niin kiintynyt tuohon pieneen, ettei millään haluaisi sitä menettää. Ja toivottavasti ei tarvitsekkaan, kumpa kaiki menisivät loppuun asti hyvin <3 

Rakkaudella, Jenna 

Paksusti

Kirjoitettu 31.8., eli vain pari päivää plussauksen jälkeen! 

Kirjoitan nämä tekstit jo ennakkoon, koska haluan muistella myöhemmin miltä tuntui saada tietää olevansa paksuna! 16-vuotiaana kadehdin teiniäitejä, heidän suloisin raskausmasujaan ja olin valmis omasta mielestäni vaikka heti hankkimaan lapsia. Pelästytin tieheni ensimmäisen poikaystävänikin kun puhuin lapsista ja kuinka ainakin haluan kolme! Aikaa kului, tapasin nykyisen mieheni ja lasten hankinta on ollut ajatustasolla jo kauan, tosin jos avokilta kysytään, hän vastaa, että "joo, kymmenen vuoden päästä". Olen kipeillyt vauvakuumeen kanssa ja meinannut tulla aivan hulluksi, neulonut vauvajuttuja, touhuillut serkun 1-veen (nyt jo 2-veen) kanssa aivan innoissani ja nuuskutellut vastasyntyneitä. Lukenut vauvablogeja ja haaveillut omasta vauvamasusta. Noh, vähään aikaan en ihan niin pakonomaisesti ajatellut asiaa ja tehtiin nuorten ihmisten asioita, ryypiskeltiin ja pidettiin hauskaa. Joku kuitenkin varoitteli jossain mielen syövereissä, että nyt kannattaisi ottaa ihan iisisti. Lauantaina, 26.8. olin tehnyt kolme kakkua avokin serkun ja hänen miesystävänsä kolmekymppisjuhliin ja aattelin palkita itseni muutamalla drinkillä. Ei ehkä olisi kannattanut.

Aamulla heräsin hirveään oloon. Mietin, etten todellakaan juonut niin paljon, että mikään vuosisadan darra olisi odottamassa vastassa aamulla. Autoon meinasin oksentaa, onneksi ehdin ulos ja laatoittamaan jonkun kerrostalon pihalle :D Sanoinkin kavereillemme, etten ikinä oksenna darrassa. Pääsimme kotiin ja olin kuoleman väsynyt. Ja neljältä lähtö tallille. Kaikki sujui niinkuin ainakin. Maanantai aamulla 28.8. tein raskaustestin. Olen siis elämäni aikana tehnyt miljoona raskaustestiä kaikkien näyttäessä negatiivistä ja niin myös odotin tältä. Ja pam, kaksi viivaa pamahti tikkuun alta aikayksikön. Siinä vaiheessa en tiennyt itkeäkkö vai nauraa. Kädet täristen lähdin ajamaan töihin, josta vasta ilmoitin avopuolisolleni. Tämä raskaus oli kyllä totisesti yllätys, olenhan popsinut minipillereitä melkein kaksi vuotta. Ilmoitin avokille, etten ole tekemässä aborttia, oli hän mukana masun kasvattelussa tai ei. Ja ainakin toistaiseksi haluaa jatkaa niinkuin ennenkin ja osallistua raskaus- ja vauva-arkeen yhtenä perheenä!

Olin aivan paniikissa ja epätoivoinen, soittelin neuvolaan, sain kiinni yhden neuvolatädin ja varailimme neuvola-aikaa perjantaille (1.9. eli huomenna!), juttelimme niitä ja näitä ja mietimme koska viimeiset menkat mahtoivat olla. Kiitos epäsäännöllisten menkkojen, se on todella haastavaa. Satavarmasti yhdet menkat olivat 1.7.-10.7. ja 17.7.-21.7. (joka saattoi olla vaan kiinnittymisvuotoa), jos viimeiset menkat tosiaan olivat 1.7.-10.7., olisin jo raskausviikolla 8 +! (Tähän väliin, en oikeasti ollut rv 8+, vaan jotain lähempänä 6+) Mietinkin ääneen neuvolatädille, että viime viikolla (21.8.-27.8.) olin todella huono vointinen koko viikon, ajattelin vain, että olin tulossa kipeäksi. Samalla rintoja alkoi aristaa, no se ei ole mitään uutta, aina menkkojen yhteydessä ovat pirun kipeät ja kosketusarat. Mutta se ihmetti todella, että nännipihat olivat suunnattoman suuret! En kuitenkaan silloin jäänyt sen enempää miettimään asiaa.

No kohta ollaan neljä päivää raskaana, siis tiedostaen sen, ja aikamoista vuoristorataa on tämä ollut. Olen koko ajan huonovointinen, mahaa turvottaa ja selkäkivut ovat tuskaa, mutta kyllä tästä pahoinvoinnistakin nauttii, kun tietää mikä palkinto odottaa, jos kaikki sujuu hyvin! Meillä on siis ensimmäinen neuvola-aika huomenna, odotan sitä jo malttamattomana! Kirjoittelen siitä sitten, mitä siellä sanotaan. Sanomattakin selvää, että tämä pieni salaisuus mullisti elämäni aivan kertarysäyksestä, kaikki pitää suunnitella aivan uusiksi. Olen töissä vielä ainakin syyskuun loppuun, mitä sen jälkeen? (Onneksi sain jatkoa ainakin tuonne tammikuun loppuun asti!) Kaikki ratsastukset, pystynkö käymään vuoden loppuun asti? (Ei, sen lopetin heti kun sain tietää olevani raskaana.) Muutto, pääsemmekö muuttamaan kuinka pian isompaan asuntoon (joka meillä on siis jo, mutta remontoinnissa), mieluiten ennen kuin olen viimeisilläni. Mutta päälimmäisenä tietenkin, miten selviämme rahallisesti. Lohdutan itseäni sillä että, hyvin kaikki muutkin ovat selvinneet, varsinkin nuoret äidit/pariskunnat. Eiköhän mekin selvitä! :)

Tämä teksti siis kirjoitettu 31.8., muutama päivä plussauksen jälkeen ja epätietoisuus, kysymykset jne. paistaakin tekstistä läpi. Tämä oli ensimmäinen kirjoitus, mitä olen aiheesta luonnoksiin kirjoittanut. Julkaisen taas mahdollisimman pian lisää näitä alkuvaiheen tunnelmia!

Rakkaudella, Jenna 

Isoja uutisia

Olen niin monta kertaa halunnut tulla kertomaan teille kaikesta tästä, mitä minulle on viimeisten kuukausien aikana tapahtunut. Mutta joku pääkopassani on jarruttanut asiaa. Nyt on kuitenkin aika paljastaa teillekkin ja alkaa elämään tätä asiaa myös blogin kautta.

Elokuun vikana viikonloppuna tein täyttähäkää kakkuja avopuolison serkun ja hänen poikaystävänsä kolmekymppisiin ja olin todella nuutunut. Mihin en sinänsä kiinnittänyt mitään sen kummempaa huomiota, olinhan valvonut leipoessa kahteen edellisenä yönä. Itse synttäreissä olin aikaisemmin sanonut, että voin olla kuskina. Synttärisankari ja muut vieraat saivat kuitenkin ylipuhuttua ja otin muutaman drinksun siinä illan aikana. Ja aamulla, oli hirvein darra, mitä koskaan olen kokenut. Oksensin melkein kaverimme autoon enkä edes tiedä millä tahdonvoimalla selvisin kotiin asti. Ja nukkumaan. Ja iltapäivällä tallille. Olo oli jo parempi, mutta ihmettelin ihan kamalasti miten niin huono olo tuli muutamasta drinkistä.

Mietin pääni puhki ja seuraavana aamuna, maanantaina, tein raskaustestin. Olen tehnyt niitä lukemattomasti vauvakuumeillessani tai ihan vaan varmistukseksi, enkä jotenkin ajatellut, että se näyttäisi mitään muuta kuin negatiivista. Olihan minulla minipilleritkin käytössä! Ja arvatkaa vaan mitä se näytti - elämäni ensimmäinen positiivinen raskaustesti.

Siitä hetkestä alkoi välittömästi onnellinen hykertely, mutta valitettavasti myös koko päivän kestävä oksentaminen ja pahoinvointi. Minulle ei abortti ollut vaihtoehto ja näin ilmotin avopuolisolleni. Hän mietti oman aikansa ja päätti olla mukana niin raskausajassa kuin vauva-arjessakin. Olen kirjoitellut luonnoksiin kaikki tähän raskauteen oleellisesti liittyvät tunteet, mitä on tapahtunut ja missä olen käynyt jne ja aionkin julkaista niitä pikkuhiljaa teille, jotta päästäisiin yhdessä elämään tätä nykyhetkeä. Ja pahoittelut niille, joita aihe ei kiinnosta, tulee blogi kääntymään täydellisesti odotus- ja vauvablogiksi. Koska se on vain se asia tällä hetkellä, joka pyörittää minun elämääni. Totta kai teen paljon muutakin, mutta se on asia joka on päälimmäisenä mielessä illalla viimeisenä ja aamulla ensimmäisenä herätessä.

Tässä pieni ensimmäisessä ultrassa raskausviikolla 10+4

Tänään eletään raskausviikkoa 17+3 ja tähän mennessä olen päässyt katsomaan palleroa ultraan kaksi kertaa. Hän vaikuttaa todella liikkuvaiselta ja energiseltä, eikä kätilö meinannut pysyä ultralla pienen perässä. Ja meillä on molemmilla kaikki nyt aivan hyvin, pahoinvointi on väistymässä ja pieni kasvaa ja kehittyy hienosti. Muutama asia on varjostanut raskautta ja saanut minut pelkäämään, mutta ne selviävät myöhemmin.

Tälläistä elämänmullistavaa postausta tällä kertaa, alan purkamaan teille pikkuhiljaa ihan niistä ensimmäisistä ajatuksista aina tähän päivään asti fiiliksiä, tunteita, vointeja ja kaikkea mahdollista niin neuvolakäynneistä ultrauksiin ja kaikkeen muuhun. Siihen asti, näkemiin! <3

Rakkaudella, Jenna 

Parempi myöhään kuin..

Kieli kuoliossa - no ei, mustikoita vaan ♥

..niin, ei milloinkaan. Kymmeniä kertoja olen avannut tämän saman näkymän ja alkanut kirjoittaa. Ja hetken päästä poistanut kaiken. Motivaatiota kirjoittamiseen ei ole ollut edes sitä vähää mitä muutamana edellisenä vuonna. Aikaa oli, ainakin alkuvuodesta, kun olin pätkän työttömänä. No, aina ei voi voittaa. Mitä mulle kuuluu? Ihan hyvää itseasiassa. Aloin jo kirjoittaa siitä kuinka väsynyt olen, masentunutkin ehkä, kunnes tajusin, että hitto mullahan on kaikki oikein hyvin. Huhtikuusta asti olen tehnyt töitä ja yrittänyt kuitenkin nauttia niistä pienistä vapaahetkistä mitä tässä on ollut.

Meillä on joka kesä ollut tapana mennä tukka putkella paikasta a paikkaan b, tänä kesänä on otettu vähän iisimmin. Ainut isompi reissu tähän mennessä tehtiin Kalajoelle, niille kuuluisille Bimmerpartyille. Oli kyllä ihanat partyt, tänä vuonna vuokrattiin mökki kuuden hengen porukalla ja olihan se todellakin parempi kuin mikään hotellihuone. Itse partytkin menivät vallan mainiosti, ja aivan liian nopeasti. Taaskaan itse ohjelmista ei nähty kuin kourallisen, mutta tuli nähtyä paljon kavereita ja tutustuttua uusiin ihmisiin. Esiintymässä tänä vuonna oli setä Tamu ja kunkku Pähkinä, joka oli ihan hyvä, muttei vetänyt vertoja edellisen vuoden Gaselleihin. Autoista, kavereista, loppumattomasta smirnoffista, selkähieronnasta, saunomisesta, burniksesta, auringosta, naurusta - niistä on täydellinen viikonloppu tehty!

Nyt kun alan miettiä, niin ollaanhan me tehty vaikka ja mitä nyt kesällä, vaikka kilometrejä ei olekkaan kertynyt kamalasti. Ollaan oltu miiteissä, käyty rockfesteillä fiilistelemässä Rammsteinia, käyty leffassa, istuttu iltaa (moneen kertaan), paljuiltu, nautittu, mökkeilty (moneen kertaan), käyty Tallinnassa, pyörähdetty viskiravintolassa, juhlittu synttäreitä, sivistyneesti käyty kesäteatterissa, istuttu talon katolla ja katsottu auringon laskua - tai nousua. JA viime viikonloppuna pääsin ekaa kertaa tänä kesänä poimimaan mustikoita!

En edes sano enään, että yritän aktivoitua tämän blogin kanssa, kukaan teistä ei siihen usko. Enkä oikein jaksa itsekkään uskoa, mutta aika näyttää!

 Aivan ihanaa kesää teille kaikille ruudun toiselle puolen! ♥

Mitä minulle kuuluu? Osa 1.

Pitkästä aikaa ajattelin kertoilla hieman meidän kuulumisia ja palata ajassa takaisin päin. Blogissa onkin syksyllä ja nyt talvella ollutkin oikeastaan vaan kaikkea erikoisempaa kertoilua, arjesta poikkeavaa. Sellaista kun ei meidän jokapäiväinen elo ole, niin tämä postaus olkoon sellainen tylsä kännykkäkuvilla höystetty kuulumispostaus. Olen tällä hetkellä edelleen työttömänä, yritän saada koulua käynnisteltyä sekä haettua töitäkin tässä lähiaikoina, alkaa pikkuhiljaa seinät kotona kaatumaan päälle. Syksy ja talvi ovat menneet aivan hujauksessa ja nyt olisikin aika ottaa itseään niskasta kiinni monessakin asiassa, jotka tahtomattaan ovat jääneet hieman heitteille. No, ei niistä ikävistä asioista sen enempää vaan palataan ajassa hieman takaisin päin - aina kesän loppuun ja syksyn alkuun.

Kävin keväästä maaliskuusta aina elokuun loppuun asti tiivisti töissä, pitäen kuitenkin viikon loman. Vaikka töitä teinkin, jäi silti uskomattoman paljon vapaa-aikaa. Tai no suurimman osan tuosta kuuluisasta vapaa-ajasta vietinkin joko metsässä, mökeillä tai muuten vaan luonnon helmassa. Olen aina rakastanut luontoa ja varsinkin kesällä ja syksyllä, voisin viettää päiviä metsässä. Aina pitkälle syyskuuhun kävin poimimassa meidän kodin läheisestä metsästä sekä avopuolisoni isovanhempien mökin läheisestä metsästä mustikoita! Vaikka selkä siinä kipeytyikin ja lääkärit epäilivät jopa välilevyssä olevan reiän, ei se mustikkaintoani lannistanut! Toivottavasti ensi kesäksikin tulisi yhtä paljon, tai enemmän marjoja. 

Ja lisää todistusaineistoa! Pelkkiin mustikoihin emme äidin kanssa tyytyneet, vaan löysimme ennätysmäärän ja uusia hyviä kanttarellipaikkoja meidän omalta mökiltä! Sekä vähän puolukkaa, joka oli joissain paikoissa tuolloin vielä vähän raakaa. Näitä kuvia katsellessa haluaisin niin paljon vaan mennä kipon kanssa metsään poimimaan ja etsimään!

Ilari mustikkasuu! Ilari kulki mun mukana koko kesän, luonnollisesti. Jopa mustikkaan otin sen mukaan muutaman kerran. Toinen ihan onnessaan halus aina tulla samaan paikkaan mistä itse poimin ja syödä juuri ne marjat mitä mitä olin poimimassa. En enää ottanut Ilaria mukaan, kun mustikkaan mentäessä lähimetsässämme näimme luikertelevan kyyn. Tämän jälkeen pysyin päivän poissa metsästä, mutta pian palasinkin kumisaappaita tömistellen, laulaen ja taputtaen takaisin vakkaripaikkaan. Mökiltä nostettiin omaa perunaa, ai vitsit tuo uusiperuna on sitten hyvää!

Miten voikaan tulla näin ikävä kesää, varsinkin loppukesää, näitä kuvia katsellessa? Vietimme ihanat elobileet, joista naamakuva on. Siskolleni synttärikakkua, jonka täytteenä jos oikein muistan mustikkaa ja valkosuklaata. Alhaalla vasemmalla mustikkajuustokakkua, juurikin tuonne elobileisiin tehty. Ja onko ihanampaa ja kauniimpaa kuin auringonkukkapelto?

Työkavereille myös mustikkajuustokakkua, viimeisen työpäivän kunniaksi. Itselleni aamupalaksi tehtyä, yllätys yllätys, mustikkasmoothieta! Vierailimme myös syyskuussa Emäsalossa Seikkailulaaksossa ystävien kanssa ja oli kyllä kivaa. Pääsin mm. ensimmäistä kertaa ampumaan jousella ja muutaman kerran jopa osuin maalitauluun. Emäsalo oli myös loistava pokemon hunttaukseen, sieltä löytyi dratinia, growlitheä, pikachuja, ponytaa jne. Erinomainen reissu siis! Avopuolisoni nappasi mökillä ollessamme hauen ja pimeässä, minä itku kurkussa, sen fileoimme tai ainakin yritimme ja lopputuloksesta tuli oikein mainio. Kypsyyskin paistettaessa oli juuri sopiva, halpaa ja hyvää ruokaa! 

Ensin ajattelin, että kertoilen kaiken tässä yhdessä postauksessa, mutta tästä nyt olisi tullut niin pitkä kilometripostaus, ettei sitä olisi kukaan jaksanut lukea, joten pätkäisen tämän tähän ja loppuihin kuviin palailen lähiaikoina. Luvassa on vielä sen lisäksikin monen moista postausta, joten pysykääpäs kuulolla! 

Joulu 2016

Myöhästyneesti toivotan jokaiselle blogin lukijalle hyvää uutta vuotta! Joulu, välipäivät ja uusi vuosi menivät hirveää kyytiä aivan ohitse. Joulusta on pitänyt tulla kirjoittamaan jo aaton jälkeen, mutta todella rankka flunssa, jota poden vieläkin, on pitänyt allekirjoittaneen tiukasti peiton alla. Kuume on veivannut aina 35-38 asti alilämmöstä kuumeeseen, lisäksi mukana ovat roikkuneet ajoittain kovinkin raaka yskä sekä uudesta vuodesta alkanut kova kurkkukipu. Tänään vasta ehdin ja jaksoin tutustua hiukan edes saamiini joululahjoihin. En niitä aio täällä sen kummemmin esitellä, mutta sen voin sanoa, että taas kerran, tuli mielettömän ihania lahjoja! Ensimmäistä kertaa ikinä, aloin vollottamaan vuolaasti saatuani joululahjan! Siskoni, hänen poikaystävänsä ja äitini (hengessä mukana ja sponsorina) olivat muistitikulle koonneet niin ratsastusvideopätkää, kuvia, videoita edesmenneistä rakkaista hevosystävistä, vähän mokailuista, lazy townin ihanasta "we are number one"- musiikkivideosta vähän oman näköistä parodiaa jne. 

Ennen joulua aloittelin jouluhaasteen 2016 tekoa, mutta sitä nyt en jouluksi saanutkaan tehtyä loppuun asti. Niin pitkälle sen kuitenkin sain, että ehkä sen vielä julkaisen. Joulumieli oli pitkään kateissa ja oikeastaan nousi vasta siinä vaiheessa mieliin kun ajelin vanhempieni luokse Mäntsälään ja kuuntelin joululauluja. Aiemmin viikolla olin myös Mäntsälässä, tekemässä perinteisesti äitini kanssa karjalan piirakoita ja yritin nostattaa joulufiilistäni kuuntelemalla lemppari joululaululevyäni. Mutta tuloksetta. Hetken kuluttua saikin joululaulut vaihtua Leevi and the leavingsiin, Rauli Badding Somerjokeen ja muihin suomalaisiin legendoihin. Joululahjojen hankkiminen oli aivan yhtä tuskaista. Onneksi kuitenkin sain hankittua mieleisiä lahjoja lähimmäisille ja ehdin muutamat tehdäkkin. 

Jouluaatto starttasi perinteisillä joulukarkkiostoksilla. Kuuden aikoihin nousin ylös ja seitsemäksi oli ehdittävä itiksen cittariin. Siellä ihmispaljouden keskellä mietin, oliko siinä mitään järkeä. Ihmiset tuuppivat ja tönivät heikoimmat pois heidän ja suklaiden välistä. Noh, tulipahan käytyä ja ihmeteltyä. Kiireen vilkkaa takaisin himaan ja viimeisten lahjojen paketointi. Ja eikun ajamaan Mäntsälään joulun viettoon. Meillä on avopuolisoni kanssa ollut aina käytäntö, että jouluaattona olemme omien läheistemme luona, joulupäivänä hänen mummolassaan ja Tapaninpäivänä minun vanhemmillani. Ja se on toiminut meillä oikein hyvin. Mäntsälään päästyäni katselimme Joulupukin kuumaalinjaa, söimme riisipuuroa (siskoni sai tällä kertaa mantelin), koristelimme kuusen ja olla möllöttelimme. Lähdimme siskoni ja hänen poikaystävänsä kanssa (joka siis vietti aaton meillä) koirien kanssa lenkille ja viemään muutamille sukulaisille lahjat - vesisateessa. Olisi nyt saanut edes vähän lunta tulla edes jouluksi, nythän maa on taas ainakin meillä päin valkoisenaan.  

Kävimme joulusaunassa ja siinä hieman meikkailin ja katselimme jouluohjelmia. Lähdimme käymään haudoilla, kotiin palattuamme aloimme laittaa ruokaa ja katsoimme mm. Frozenia sekä aloitimme Harry Potterin ja viisasten kiven katselua. Ja onhan jouluruoka vaan niin taivaallista! Onneksi ihan ähkyyn asti en syönyt, vaikka täys olo olikin! Ruoan jälkeen sisäinen lapsi heräsi, kun tiesi mitä on seuraavaksi edessä. Eli lahjat! Ei se, mitä itse saa, vaan rakkaiden ilmeet kun he avaavat antamiani lahjoja! Ihania lahjoja kyllä tosiaan itsekin sain, kaikki oli ajatuksella hankittu tai tehty. Yömyöhään lähdettiin Ilarin kanssa ajamaan kotia kohti, jossa odotti vielä kasa lahjoja. Nukkumaan päästiin vasta kolmen aikoihin yöllä. 

Assi ei innostunut joulupukkina olemisesta :D 

Taas oli aivan ihana joulu, välipäivät sekä uusi vuosi, kiitos ihanille ihmisille! <3