Neuvolalääkäri rv 18+2

Kirjoitettu 20.11. 

20.11. oli mulle varattu neuvolalääkäri, jouduinkin mennä sinne yksin kun ei tuo avopuoliso päässyt mukaan. Lääkäri oli ihan mukava, vanhempi nainen ja juttu luisti ihan hyvin. Käytiin voinneista ja jaksamisesta keskutelua ja oikeastaan ihan kaikkea perusjuttuja. Otin tuossa pari viikkoa sitten yhteyttä kuntamme välinepalveluihmiselle ja kyselin onko heillä raskaana oleville selkätukia. Selkä on alkanut kiukutella ja ajattelin, että sellainen voisi auttaa. Sieltä löytyikin hyvä tukivyö ja kyllä se on vähän jeesannut. Tästä juuri puhuimme lääkärin kanssa ja hän (niinkuin minäkin) veikkasimme SI-niveliä.

Ultrauksessa pääsin taas kurkistamaan pikkuista, siellä taas jumpattiin ja touhuttiin ihan hirveästi. Mulla on istukka edessä, joten potkuja en oikeastaan vielä tunnekkaan. Kohdunsuu oli kiinteä ja kiinni, kaikki näytti vallan hyvältä. Paitsi, lääkäriä huoletti tuo nesterakkula, kysta. Se oli lääkärin mukaan kasvanut jo 8cm kokoiseksi. Ja voi näin ollen olla syypää myös esimerkiksi noihin selkäkipuihin. Ja minä onneton hermoraunio googlettelin jo kaiken mahdollisen kystan puhkeamisesta tai poistosta. Itkuksihan sekin taas päättyi. Onneksi pääsen maanantaina ultraan ja lääkäriin Porvooseen, he ehkä osaavat sanoa, mitä sen suhteen tehdään. Tai ei tehdä.

Inhottava ottaa masukuvia kun kämpässä on vain ja ainoastaan yksi peili, ja sekin tuollainen puolimittainen :(

Otetaan tähän vielä äitiyskortista mittaukset:

Raskausviikko: 18+2
Painonlisäys raskauden alusta: +3,3kg
Verenpaine: 111/69

Tosiaan, maanantaina 27.11. meillä on rakenneultra! Niin se aika vaan lentää, justhan vasta plussasin. Ja ei mene kauaa kun ollaan puolivälissä. On se hurjaa. Rakenneultrassa, jos vain pystyy, haluaisin mielelläni nähdä, kumpi sieltä on tulossa. Minulla oli alussa todella vahva poikafiilis, joka pikkuhiljaa on hiipunut ja nyt jos pitäisi arvata, on sieltä tyttö tulossa. Sukupuolella ei ole mitään väliä, kunhan olisi terve! Tuota rakenneultraa varjostaa huoli tuosta rakkulasta, pelkään ettei sille tehdä mitään, eikä se lähde itsekseen pois, mutta pelkään myös mahdollisia operaatioita. Inhottavaa.

Kohta ollaan jo ajantasalla! 

Rakkaudella, Jenna 

Neuvola rv 14+5

Teksti kirjoitettu 26.10.!

Pääsin ensimmäistä ja viimeistä kertaa omalle neuvolatädilleni torstaina 26.10. Viimeistä, koska hän jää joulukuusta itse äitiyslomalle. Olisi ollut mukavaa, jos koko raskauden olisi ollut sama neuvolatäti, mutta toisaalta, nämä joilla olen käynyt, ovat molemmat olleet äärimmäisen mukavia. Lapsen isäkin pääsi ensimmäistä kertaa neuvolaan mukaan! Tein ensimmäistä kertaa itsemittaukset, mikään muu ei jännittänyt paitsi pissan stixaus (sekä painonnousu, jota pelkäsin ihan hirveästi). Tässä mittauksia neuvolakortista:

Raskausviikko: 14+5
Painonlisäys raskauden alusta: +1,6 kg
Verenpaine: 121/76 ja parin minuutin päästä 116/74 (olin kävellyt portaat ennen mittausta, tosin myös istuskellut 10 min. Yleensä verenpaineeni on todella alhainen, niinkuin edellisellä käynnillä, jolloin oli 96/69)
Vauvan syke: 143-150

(+ stixauksesta, ph 7, gluk ja prot nega)

14+6, päivä neuvolan jälkeen. 

Juteltiin siinä kaiken näköistä ja juttu luisti niin hyvin, että puolitoista tuntia siellä oltiin. Ja sain vihdoin tietää oman veriryhmäni, joka on B+! Juteltiin voinnistani, parisuhteen sekä rahatilanteesta, kaikkea yleistä. Saimme kysellä kaikkea mitä mieleen tuli, juteltiin itse synnyttämisestäkin vaikka sinne onkin vielä aikaa. Itse olen voinut paremmin, kokoaikainen pahaolo on helpottanut hieman, mutta sen tilalle on riesaksi tullut närästys, selkäkivut, turvotus ja ummetus.

Olen miettinyt paljon masennustani ja sitä voiko se heijastaa vauvaan. Kaikki vauva-ajatukseni olen pitänyt positiivisina, silitellyt masua, jutellut ja laulanut hänelle ja hykerrellyt niin sisäisesti kuin ulkoisesti vauvalle. Vaikka masennuksen suhteen on ollut todella tasainen ja hyvä jakso, pelkään todella paljon raskausajan tai synnytyksen jälkeistä masennusta. Tai pelkään etten rakastu lapseeni heti kun hänet nään. Vaikka tiedän, että rakastun. Rakastan häntä jo nyt aivan valtavasti.

Oma jaksaminen pelottaa myös. Sain töissä jatkoa ainakin tammikuun lopulle, silloin olen ollut yhtäjaksoisesti 10 kk töissä, ilman lomia. Alunperin toivoin vielä (tai no tällä hetkellä toivon edelleen, ehkä), jatkoa vielä maaliskuulle asti, jolloin saisin jäädä mammalomalle. Olla kuukauden lomalla jonka jälkeen alkaisi vauva-arki. Näin olisi fiksuinta, jos ajattelee vain rahan kannalta. Oman jaksamisen taas ei välttämättä (tai ei sitä tiedä kuinka hyvässä kunnossa sitä silloin on). No, näitä asioita kerkee jumpata edes takaisin, tuonne tammikuullekin on vielä pitkä aika. Pääasia on, että saan nauttia tästä kasvavasta pienestä pallerosta, tehdä vähän jo hankintoja ja ottaa kaikki ilo irti siitä, kun ei vauva vielä ole täällä. Mielummin kyllä ottaisin palleroisen syliin vaikka heti <3

Rakkaudella, Jenna 

Sikiöseulonta part 2.

Tämä teksti kirjoitettu 9.10. toisen sikiöseulonnan jälkeen. 

Kun sikiö oli siinä edellisessä sikiöseulonnassa niin pieni, ettei pystynyt katsomaan esimerkiksi niskaturvotusta, sain uuden ajan 9.10. Aamu oli ihan kauhea, menin Mäntsälään sunnuntaina vanhemmilleni yöksi. Assilla alkoi juoksu ja Ilari kävi lievästi sanottuna kuumana. No, yöksi laitoimme Assin Juulin huoneeseen ja Ilarin oli tarkoitus nukkua mun tai vanhempien vieressä. Ja mitä vielä - Ilari piipitti koko yön Juulin huoneen oven ulkopuolella. Laitoimme Ilarin kuljetusboxiin, jos se siitä rauhottuisi. Ilari itki ja rynkytti kuljetuslaatikon ovea vuorostaan. Ja saldoksi taisi tulla jopa 2 tuntia unta sinä yönä. Ja aamulla ei naurattanut. Itkua vääntämällä pääsin sängystä ylös ja kaatosateessa ajamaan äidin ja siskon kanssa Porvooseen.

Kyllä se iloksi muuttui kun taas sai katsella pikkuista. Tällä kertaa sai siskoni tulla mukaan katsomaan, nuo meidän ultra ajat oli tosi hölmöt, eikä siksi avopuolisoni päässyt mukaan. Kätilö sanoi, että vauveli oli nukkumassa ultrauksen alkaessa, mutta heräsi pian ja alkoi vetää oikein kunnon aamujumppaa, venytellen ja heittäen kuperkeikkaa. Siinä ei meinannut kätilö pysyä perässä. Kävimme ruumiinosat läpi, eikä kätilö löytänyt mitään normaalista poikkeavaa, onneksi. Niskaturvotusta pikkuisella oli 1,1mm, kun hälyttävä raja on 3mm. Eli tästäkään en jaksa stressata. Pienen huima pituus päästä peppuun oli jo 5,8cm! Hurjasti on kasvanut vajaassa kahdessa viikossa. Ja vastasi siis viikkoja 12+2 ja laskettuaika olisi edelleen 21.4.

Sitten asiaan, joka saa tämän stressaajan mahan kouristelemaan. Edellisessä (siis ensimmäisessä) ultrassa löytyi nesterakkula eli kysta oikeasta munasarjasta. Se oli vähän kasvanut, ohut reunainen ja monilokeroinen. Jouduin samantien lääkärin syyniin ja alatie ultraukseen. Lääkäri pelotteli jo endometrioosilla ja ties millä, eikä välittänyt vaikka itkua tässäkin vaiheessa tuhersin. Ja runnoi "sinne" sillä ultraustikulla, että edelleen tunnen sen "siellä" vaikka päiviä onkin kulunut. Jouduin sitten taas verikokeeseen ultrauksen jälkeen ja nyt odotellaan tuloksia, sekä rakkulasta että jos kromosomi testi hälyttää. Jos ei hälytä, tulee kotiin kirje, että kaikki hyvin! Toivon todella tätä jälkimmäistä vaihtoehtoa..

Ikävä lääkäri sai aikaan sellaiset kivut juuri munasarjassa, etten tiennyt miten päin olisin. Liitettynä mukaan väsymys, oksensin pitkästä aikaa (taisi taukoa olla jopa viikko) koko sen illan ja seuraavan aamun. Ensimmäistä kertaa meinasin oksentaa autoon, ja juuri ja juuri sain auton pysäytettyä tienvarteen ja penkalle oksentamaan.

Sormet ja varpaat ristiin, että pikkuisella on kaikki hyvin ja tuo nesterakkula ei olisi vakava, eikä vaatisi esim leikkausta! Uutta ultra-aikaa odotellessa ja pääsenkin ensimmäistä kertaa tapaamaan oikean neuvolatätini 26.10.!

Ja pakollista masukuvaa, viikko ultran jälkeen eli 13+2 

Minua puistattaa edelleen tuo lääkäri, vaikka työtään hän kai vaan teki. Hänen mukanaan oleva opiskelija yritti rauhoitella minua, kun lääkäri taas heitti vettä myllyyn endometrioosilla ja ties millä. Mutta onneksi sain taas nähdä pikkuisen, se pelastaa kyllä päivän kuin päivän. 

Rakkaudella, Jenna 

Sikiöseulonta

Kirjoitettu 27.9., jolloin olin ensimmäisessä ultrassa!

Olin keskiviikkona ekaa kertaa ultrassa Porvoon sairaalassa, sikiöseulonnassa. Olin aivan paniikissa, vaikka mukaan lähtikin äitini ja siskoni. Avopuoliso oli töissä, eikä sen takia päässyt mukaan, minä taas otin päivän palkattomaksi. Minulla oli ihana ultraaja, joka sai kyllä jännityksen katoamaan kauas pois. Kaikki oli niin uutta, etten ennakkoon tajunnut edes napakorua ottaa pois. No siinä sitten pötköttelin ja sainkin ensimmäisen kerran nähdä mun vauvan!

Hetken katsottuaan ultraaja totesi, että vauva on pienempi kuin oletettu 12+2. Hän mittaili pikkuisen, jonka hurja mitta oli 37mm päästä peppuun, joka siis vastaa viikkoja 10+4. Minulla oli nuo viimeiset menkat todella epämääräiset, ja olivatkin viikon välein, eikä siksi neuvolatätikään oikein tiennyt millä viikolla oikeasti mentäisiin. Koska viikkoja on vasta noin vähän, ei varsinaista sikiöseulontaa pystytty vielä tekemään. Sainkin ajan 9.10. tuohon oikeaan seulontaan, toivottavasti pikkuinen on kasvanut siihen mennessä hurjasti!

Joten tulevaa neuvola-aikaa, jonka piti olla 3.10. laaja terveystarkastus, jouduttiin siirtämään 26.10. Myös laskettuaika odotetusti siirtyi 21.4. Ultrassa minulta löydettiin oikeasta munasarjasta n. 2cm kokoinen nesterakkula, jonka ultraaja kävi näyttämässä lääkärille. Lääkäri sanoi, ettei huolestuisi siitä, reunat olivat ohuet.

Oli se kyllä mieletöntä nähdä oma vauva ekaa kertaa, miten joku niin pieni voi olla niin ihmisen näköinen? Maailman suloisin pieni pikkuinen, äidin rakas ♥

Laskimme siis neuvolatädin kanssa väärin raskausviikot. Olin jo ehtinyt käydä aikoja sitten verikokeissa tuota sikiöseulontaa varten, joten niissä jouduin käymään heti paikan päällä uudestaan. Tälläinen piikkikammoinenkin alkaa pikku hiljaa tottumaan, tuntuu, että koko ajan saavat olla ottamassa verta. Ultra oli kyllä ehdottomasti neuvolakäyntiä sykähdyttävämpi, siellä se vaan kasvaa, niin pieni rakas, jota olen niin kauan odottanut. ♥

Rakkaudella, Jenna 

Neuvolaa, paniikkia ja kipuja

Kirjoitettu 1.9., ensimmäisen neuvolan jälkeen. 

Sekä sitä ihanaa 24/7 pahaa oloa, tietenkin! Sitä kuuluu minun raskauteeni. Väsyttää, välillä voisi ahmia ruokaa, toisinaan kaikki ällöttää. Ostan kaupasta jotain, jota on tehnyt mieli koko päivän, menen kotiin ja alan syödä, pelkkä hajukin saa voimaan pahoin. Paha olo on kyllä läsnä aivan joka hetki ja koko ajan pitäisi olla syömässä jotain pientä, ettei oksenna. Edes pieni hetki ilman pahaa oloa, kiitos! Selässä ja lonkassa on jonkin verran ollut kipuja, mutta niitä on ollut jo ennen raskauttakin ihan kiitettävästi.

Kävin rv 8+4 (oikeasti siis raskaus ei ollut noin pitkällä, laskettiin se väärin neuvolassa niiden "ensimmäisten menkkojen" mukaan) ekaa kertaa neuvolassa, ja voi pojat se jännitti ihan hirveästi. Kaikki oli uutta, vaikka olenkin vuosia lukenut vauvablogeja, en silti osannut olettaakaan, millaista on itse olla neuvolassa. Oma neuvolatätini oli sairaana, joten sijaiseksi sain ihanan nuoren hoitajan, joka oli hyvin kannustava ja topakka. Voi kumpa olisin saanut hänet omaksi neuvolatädikseni. Kävimme todella nopeasti asioita läpi, vastailin kysymyksiin, kävimme katsomassa neuvolan tilat ja näytteenottovessan ja siinä se oli. Ja minä onneton luulin, että olisivat jo ultranneet :D Noh, seuraavana vuorossa labrakokeet ja sitten olisikin meille se eka ultra!

Eilen, rv 9+0 oli alkkareihin tullut pieni pisara vaaleanpunaista verta, sain tietenkin kauheen paniikkikohtauksen, että nyt se menee kesken. Myöhemmin oli tullut myös tummempi läikkä ja sitten ei mitään. Yritin epätoivoisesti ottaa yhteyttä neuvolaan, jossa molemmat tädit olivat poissa. Googlettelin jo kaikki mahdolliset, ja äitille itkua tihrustin, että nyt menee kesken. Eilen illalla ja tänä aamuna alkkareissa oli ruskea läikkä (luultavasti vanhaa verta) ja huokaisin vähän helpotuksesta. Tänään sain neuvolatädin kiinni ja hän vakuutteli pienen tiputtelun kuuluvan hommaan. Nyt katsellaan, sormet ja varpaat ristissä, että pieni pitää tarrasukilla kiinni, eikä lähde masusta minnekkään!

Olen todella kova panikoimaan ja sainkin aikamoisen paniikkikohtauksen tuosta pienestä vuodostakin. Monesta muustakin asiasta on tässä raskaudessa tullutkin panikoitua, jotenkin on niin kiintynyt tuohon pieneen, ettei millään haluaisi sitä menettää. Ja toivottavasti ei tarvitsekkaan, kumpa kaiki menisivät loppuun asti hyvin <3 

Rakkaudella, Jenna 

Paksusti

Kirjoitettu 31.8., eli vain pari päivää plussauksen jälkeen! 

Kirjoitan nämä tekstit jo ennakkoon, koska haluan muistella myöhemmin miltä tuntui saada tietää olevansa paksuna! 16-vuotiaana kadehdin teiniäitejä, heidän suloisin raskausmasujaan ja olin valmis omasta mielestäni vaikka heti hankkimaan lapsia. Pelästytin tieheni ensimmäisen poikaystävänikin kun puhuin lapsista ja kuinka ainakin haluan kolme! Aikaa kului, tapasin nykyisen mieheni ja lasten hankinta on ollut ajatustasolla jo kauan, tosin jos avokilta kysytään, hän vastaa, että "joo, kymmenen vuoden päästä". Olen kipeillyt vauvakuumeen kanssa ja meinannut tulla aivan hulluksi, neulonut vauvajuttuja, touhuillut serkun 1-veen (nyt jo 2-veen) kanssa aivan innoissani ja nuuskutellut vastasyntyneitä. Lukenut vauvablogeja ja haaveillut omasta vauvamasusta. Noh, vähään aikaan en ihan niin pakonomaisesti ajatellut asiaa ja tehtiin nuorten ihmisten asioita, ryypiskeltiin ja pidettiin hauskaa. Joku kuitenkin varoitteli jossain mielen syövereissä, että nyt kannattaisi ottaa ihan iisisti. Lauantaina, 26.8. olin tehnyt kolme kakkua avokin serkun ja hänen miesystävänsä kolmekymppisjuhliin ja aattelin palkita itseni muutamalla drinkillä. Ei ehkä olisi kannattanut.

Aamulla heräsin hirveään oloon. Mietin, etten todellakaan juonut niin paljon, että mikään vuosisadan darra olisi odottamassa vastassa aamulla. Autoon meinasin oksentaa, onneksi ehdin ulos ja laatoittamaan jonkun kerrostalon pihalle :D Sanoinkin kavereillemme, etten ikinä oksenna darrassa. Pääsimme kotiin ja olin kuoleman väsynyt. Ja neljältä lähtö tallille. Kaikki sujui niinkuin ainakin. Maanantai aamulla 28.8. tein raskaustestin. Olen siis elämäni aikana tehnyt miljoona raskaustestiä kaikkien näyttäessä negatiivistä ja niin myös odotin tältä. Ja pam, kaksi viivaa pamahti tikkuun alta aikayksikön. Siinä vaiheessa en tiennyt itkeäkkö vai nauraa. Kädet täristen lähdin ajamaan töihin, josta vasta ilmoitin avopuolisolleni. Tämä raskaus oli kyllä totisesti yllätys, olenhan popsinut minipillereitä melkein kaksi vuotta. Ilmoitin avokille, etten ole tekemässä aborttia, oli hän mukana masun kasvattelussa tai ei. Ja ainakin toistaiseksi haluaa jatkaa niinkuin ennenkin ja osallistua raskaus- ja vauva-arkeen yhtenä perheenä!

Olin aivan paniikissa ja epätoivoinen, soittelin neuvolaan, sain kiinni yhden neuvolatädin ja varailimme neuvola-aikaa perjantaille (1.9. eli huomenna!), juttelimme niitä ja näitä ja mietimme koska viimeiset menkat mahtoivat olla. Kiitos epäsäännöllisten menkkojen, se on todella haastavaa. Satavarmasti yhdet menkat olivat 1.7.-10.7. ja 17.7.-21.7. (joka saattoi olla vaan kiinnittymisvuotoa), jos viimeiset menkat tosiaan olivat 1.7.-10.7., olisin jo raskausviikolla 8 +! (Tähän väliin, en oikeasti ollut rv 8+, vaan jotain lähempänä 6+) Mietinkin ääneen neuvolatädille, että viime viikolla (21.8.-27.8.) olin todella huono vointinen koko viikon, ajattelin vain, että olin tulossa kipeäksi. Samalla rintoja alkoi aristaa, no se ei ole mitään uutta, aina menkkojen yhteydessä ovat pirun kipeät ja kosketusarat. Mutta se ihmetti todella, että nännipihat olivat suunnattoman suuret! En kuitenkaan silloin jäänyt sen enempää miettimään asiaa.

No kohta ollaan neljä päivää raskaana, siis tiedostaen sen, ja aikamoista vuoristorataa on tämä ollut. Olen koko ajan huonovointinen, mahaa turvottaa ja selkäkivut ovat tuskaa, mutta kyllä tästä pahoinvoinnistakin nauttii, kun tietää mikä palkinto odottaa, jos kaikki sujuu hyvin! Meillä on siis ensimmäinen neuvola-aika huomenna, odotan sitä jo malttamattomana! Kirjoittelen siitä sitten, mitä siellä sanotaan. Sanomattakin selvää, että tämä pieni salaisuus mullisti elämäni aivan kertarysäyksestä, kaikki pitää suunnitella aivan uusiksi. Olen töissä vielä ainakin syyskuun loppuun, mitä sen jälkeen? (Onneksi sain jatkoa ainakin tuonne tammikuun loppuun asti!) Kaikki ratsastukset, pystynkö käymään vuoden loppuun asti? (Ei, sen lopetin heti kun sain tietää olevani raskaana.) Muutto, pääsemmekö muuttamaan kuinka pian isompaan asuntoon (joka meillä on siis jo, mutta remontoinnissa), mieluiten ennen kuin olen viimeisilläni. Mutta päälimmäisenä tietenkin, miten selviämme rahallisesti. Lohdutan itseäni sillä että, hyvin kaikki muutkin ovat selvinneet, varsinkin nuoret äidit/pariskunnat. Eiköhän mekin selvitä! :)

Tämä teksti siis kirjoitettu 31.8., muutama päivä plussauksen jälkeen ja epätietoisuus, kysymykset jne. paistaakin tekstistä läpi. Tämä oli ensimmäinen kirjoitus, mitä olen aiheesta luonnoksiin kirjoittanut. Julkaisen taas mahdollisimman pian lisää näitä alkuvaiheen tunnelmia!

Rakkaudella, Jenna 

Isoja uutisia

Olen niin monta kertaa halunnut tulla kertomaan teille kaikesta tästä, mitä minulle on viimeisten kuukausien aikana tapahtunut. Mutta joku pääkopassani on jarruttanut asiaa. Nyt on kuitenkin aika paljastaa teillekkin ja alkaa elämään tätä asiaa myös blogin kautta.

Elokuun vikana viikonloppuna tein täyttähäkää kakkuja avopuolison serkun ja hänen poikaystävänsä kolmekymppisiin ja olin todella nuutunut. Mihin en sinänsä kiinnittänyt mitään sen kummempaa huomiota, olinhan valvonut leipoessa kahteen edellisenä yönä. Itse synttäreissä olin aikaisemmin sanonut, että voin olla kuskina. Synttärisankari ja muut vieraat saivat kuitenkin ylipuhuttua ja otin muutaman drinksun siinä illan aikana. Ja aamulla, oli hirvein darra, mitä koskaan olen kokenut. Oksensin melkein kaverimme autoon enkä edes tiedä millä tahdonvoimalla selvisin kotiin asti. Ja nukkumaan. Ja iltapäivällä tallille. Olo oli jo parempi, mutta ihmettelin ihan kamalasti miten niin huono olo tuli muutamasta drinkistä.

Mietin pääni puhki ja seuraavana aamuna, maanantaina, tein raskaustestin. Olen tehnyt niitä lukemattomasti vauvakuumeillessani tai ihan vaan varmistukseksi, enkä jotenkin ajatellut, että se näyttäisi mitään muuta kuin negatiivista. Olihan minulla minipilleritkin käytössä! Ja arvatkaa vaan mitä se näytti - elämäni ensimmäinen positiivinen raskaustesti.

Siitä hetkestä alkoi välittömästi onnellinen hykertely, mutta valitettavasti myös koko päivän kestävä oksentaminen ja pahoinvointi. Minulle ei abortti ollut vaihtoehto ja näin ilmotin avopuolisolleni. Hän mietti oman aikansa ja päätti olla mukana niin raskausajassa kuin vauva-arjessakin. Olen kirjoitellut luonnoksiin kaikki tähän raskauteen oleellisesti liittyvät tunteet, mitä on tapahtunut ja missä olen käynyt jne ja aionkin julkaista niitä pikkuhiljaa teille, jotta päästäisiin yhdessä elämään tätä nykyhetkeä. Ja pahoittelut niille, joita aihe ei kiinnosta, tulee blogi kääntymään täydellisesti odotus- ja vauvablogiksi. Koska se on vain se asia tällä hetkellä, joka pyörittää minun elämääni. Totta kai teen paljon muutakin, mutta se on asia joka on päälimmäisenä mielessä illalla viimeisenä ja aamulla ensimmäisenä herätessä.

Tässä pieni ensimmäisessä ultrassa raskausviikolla 10+4

Tänään eletään raskausviikkoa 17+3 ja tähän mennessä olen päässyt katsomaan palleroa ultraan kaksi kertaa. Hän vaikuttaa todella liikkuvaiselta ja energiseltä, eikä kätilö meinannut pysyä ultralla pienen perässä. Ja meillä on molemmilla kaikki nyt aivan hyvin, pahoinvointi on väistymässä ja pieni kasvaa ja kehittyy hienosti. Muutama asia on varjostanut raskautta ja saanut minut pelkäämään, mutta ne selviävät myöhemmin.

Tälläistä elämänmullistavaa postausta tällä kertaa, alan purkamaan teille pikkuhiljaa ihan niistä ensimmäisistä ajatuksista aina tähän päivään asti fiiliksiä, tunteita, vointeja ja kaikkea mahdollista niin neuvolakäynneistä ultrauksiin ja kaikkeen muuhun. Siihen asti, näkemiin! <3

Rakkaudella, Jenna