Arkistojen kätköistä löytyi hyvän ystäväni ottamia kuvia itsestäni (vuodelta 2010), joista ajan kuluessa on tullut itselleni todella tärkeitä ja rakkaita. Miten voikaan kuvat kertoa enemmän kuin tuhat sanaa ja kaiken elämästä? Tuolloin elämä oli elämää, jokainen päivä oli mahtava, erilainen, täynnä ystäviä. Joskus toivon, että pääsisin palaamaan takaisin sinne, missä maailma oli avoinna. Takaisin sinne, jossa ei tarvinnut murehtia mistään, kaikki kulki painollaan, asioista pystyi puhumaan ja hyvät ystävät olivat kuin perheenjäseniä. On todella harmi ja sääli, miten erilleen ystävistään voikaan kasvaa, vaikka tuolloin tuntui, että maailma ei ole mitään ilman heitä.
Ajassa ei voi palata takaisin, mutta haluan todella uppoutua näihin kuviin ja tunnelmiin. Millaista olisi taas elää teinin elämää? Valvoa kaikki yöt ja roikkua netissä. Viettää päivät stalkkailen mopopoikia. Puhua ja puhua. Viis veisata koulusta, kunhan saa olla ystävien kanssa. Lintsata koulusta ja mennä juomaan maailman ihanimmat pirtelöt. Ei elämä ikinä enää voi olla samanlaista.
Vaikka fiilis onkin hieman haikea, olen silti kiitollinen siitä, millaisia ihmisiä sain pitää lähelläni. Kaikki heidän kanssaan vietetyt hetket ovat arvokkaita aarteita mieleni syövereissä. Elämä ei ole helppoa, eikä muutu yhtään sen helpommaksi, on vain opittava löytämään se tie, mitä haluaa tallata. Jokaisella se tie on erilainen ja se on asia joka kertoo meistä ihmisinä ja erottaa meidän toisistamme. Meidän valintamme.
.jpg)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti