Olo on koko ajan sekava, en ymmärrä minkä takia pitää tehdä mitä pitää tehdä. Jos saisin, katoaisin hetkeksi jonnekkin kauas kauas pois. Yritän kirjoittaa mahdollisimman rehellisesti, mutta niin, ettei minua ymmärrettäisi väärin. En ole luonteeltani itsekäs, olen enemmän ihminen, joka ajattelee aina ennen muita, kuin itseään. Helposti unohdan itseni, mitä minä haluan ja toteutan muiden pyyntöjä ja käskyjä. En osaa nousta vastaan ja puolustaa itseäni, mielummin vajoan syyttämään itseäni joka asiasta, vaikka syy ei olisikaan minun. Se syy on silti minun, vaikka ei olisi. Minä olen syyllinen kaikkeen.
Mitään ei jaksaisi tehdä, tuntuu, että voimat eivät vaan yksinkertaisesti riitä. Välillä tuntuu, että olen täysin yksin tässä maailmassa, en tiedä yhtään kenen kanssa voisin jutella tai mistä saisi apua. Olen koko ajan hätääntynyt ja pelkään kovasti tätä yksin jäämistä ja ennen kaikkea kaiken rakkaan menettämistä. Kuinka paljon ahdistusta voi pieneen ihmiseen mahtua? Missä vaiheessa joku tulee kertomaan minulle, että olen kärsinyt tarpeeksi, eikä enää ikinä tarvitse tuntea tätä tuskaa? En usko, että sellaista päivää tulee.
Koska masennus lähtee pois? Koska voin olla iloinen ja onnellinen, myös muiden puolesta? Koska voin keskittää ajatukseni vain niihin hyviin asioihin, unohtaa kaikki tuska ja paha? Voinko ikinä oikeasti olla vaan tavallinen Jenna, jolla on kaikki hyvin, vai pysyykö tämä riivaaja mukana loppuun asti? Onko se minkäänlaista elämää, jos mistään ei pysty nauttimaan tai edes olemaan oma itsensä?
Sä sanoit lähteväsi pois, niin kauas kauas pois, ei tää Stadi ollut sulle..
Joskus lähteminen kuulostaa niin hyvältä ja helpolta, mutta masennus seuraa perässä, minne ikinä menenkään. Onneksi tämä ahdistus ja masennus tulevat jaksoissa, todennäköisesti huomenna, ylihuomenna tai ensi viikolla olen paljon pirteämpi. Tuntui, että minun on vain pakko kertoa, edes jollekkin, mitä tunnen..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti