Iso koira vs. Pieni koira

Hah, blogi alkaa täyttyä koiravauva jutuista, mutta koska pentu on nyt todella iso osa meidän arkea, on kai luontevaa kirjoittaa enemmän hänestä. Eli jos koirajutut eivät ole se sinun juttusi, kannattaa jättää nämä lukematta :) Postauksessa kerron omasta koirahistoriastani ja ennen kaikkea siitä, miksi meillä on pieni koira, eikä 80 kiloista tanskandoggia.

 

Olen aina ollut todella eläinrakas ihminen. Assi on meidän ensimmäinen lemmikki, mutta sitä ennen haaveilin monet vuodet omasta lemmikistä. Halusin vierailla ihmisten luona, joilla oli lemmikkejä, ihan sama oliko eläin hamsteri vai kissa, ne olivat vaan se mun juttu. Ja olin todella hyvä eläinten kanssa! Tätini sanoi kerran, että minulla on "eläimenkädet", tarkoittaa, että osasin käsitellä eläintä kuin eläintä ja voitin usein niiden luottamuksen puolelleni. Meillä oli myös mummolassa serkkuni kanssa "oma" kissanpentu. Maalaistalossa kissoja oli vaikka millä mitalla, mutta ongelmana lähinnä oli se, että ne olivat villejä. Leikkimökistä tätimme kanssa kalastelimme yhden kissanpennun (tai mummo kyllä sanoi sen olevan aikuinen, mutta meidän silmiin se oli pentu) ja hellimme ja syöttelimme sitä. "Napsu" oppi oman nimensä ja totteli meitä, kunnes se vain katosi.

 

Kun olin n. 11-12 vuotias, naapuriimme muutti saksanpaimenkoirapentu. Ihastuin pentuun välittömästi! Kävin melkein joka päivä katsomassa pentua, leikimme ja se usein nukahti syliini. Pentu kasvoi, mutta suhteemme vain syveni. "Repe" oli jo isompi kuin minä, mutta aina todella lempeä minua kohtaan. Tuntui, että ensimmäisen kerran sain syvemmän yhteyden eläimeen. Ja sinä hetkenä päätin, että oma koirani tulee olemaan saksanpaimenkoira. Pian Repe omistajineen muutti kauemmaksi, enkä kuullut siitä enää pahemmin. Nyt jo edesmenneellä Repellä tulee aina olemaan tassunjälki sydämessäni.

Vietin nuorempana paljon aikaa serkuillani ja heillä on aina ollut welsh corgeja. Corgit ovat aina olleet mieleeni, iloisen rehellisiä koiria, jotka näyttävät kyllä kaikki tunteensa. Kiersin heidän mukanaan paljon koiranäyttelyissä Assin emoa, silloin kun hän oli nuorempi. Näyttelyt olivat todella mukavia ja kivoja, mieleenpainuvin on ehdottomasti Kuopion kolme päiväiset näyttelyt v 2006. Vaikka mainetta ja kunniaa ei herunut, oli reissu kuitenkin aivan omaa luokkaansa. Aikaa kului ja serkkuni sanoi, että tekevät Assin emolla pentuja. Vinguin ja kinusin, äiti ja iskä olivat vastaan. Olin jo epätoivoinen, mutta kun kävimme pentuja katsomassa, äidin sydän ainakin suli. Niiden 11 pennun joukossa kökötti uhmaa täynnä oleva trikki tyttö, johon rakastuin välittömästi. Ja niin, meille muutti pieni koiravauva. Assi oli todella helppo pentu, oppi hetkessä sisäsiistiksi, uskoi (useimmiten) mitä hänelle sanottiin. Assi on ollut todellinen terapiakoira, auttoi esimerkiksi silloin kun sairastuin masennukseen, sain viettää Assin kanssa aikaa. Assi onkin aivan erityinen koira.

 

Muutimme 2012 ensimmäistä kertaa avopuolisoni kanssa yhteen (olimme tosin puolisen vuotta asuneet avopuolisoni serkun kämpässä Helsingissä) ja hinku ottaa oma lemmikki oli kova. Vuokraemäntä kuitenkin teki selväksi heti kättelyssä, että eläimestä on turha haaveilla, ainakin hänen kämpässään. Tuolla emme asuneetkaan kuin reilun vuoden ja 2013 loppuvuonna päätimme aloittaa suhteemme uudelta pohjalta, parisuhde alkoi hieman rakoilla monen vuoden yhdessäolon jälkeen. Helsingissä vuokraisäntä sanoi, että saatte ottaa vaikka sata koiraa jos haluatte. Sydämessäni oli vieläkin aukko saksanpaimenkoiralle, mutta olisi ollut suorastaan eläinrääkkäystä ottaa niin iso koira meidän pieneen kämppäämme. Ehkä vielä joskus! Keskutelimme eri vaihtoehdoista, milloin corgista, ranskan bulldogista, vinttikoirista, milloin mistäkin. Tuttumme tutulle syntyi Chihuahua pentuja, itse en aluksi ollenkaan pitänyt ajatuksesta, mielessäni oli stereotypia räksyttävästä ja purevasta pienestä kiukkuisesta koirasta, joka hyökkäilee kimppuun ja on ilkeä. Avopuolisoni sai minut puhuttua ympäri, mutta tuttavamme tekikin oharit. Näin jälkeenpäin olen ihan tyytyväinen, että teki, sillä pennut olivat rekisteröimättömiä, ulkomaalaisia ja kasvattajalle ei oltu myönnetty kennelnimeä. Ajatus chihuahuoista pysyi ja aloinkin etsiskelemään netistä.

 

Katsoin kaikki mahdolliset sivut läpi, haussa meillä oli jo hieman vanhempi n. 1 vuotias chihu, joka olisi jo melkein sisäsiisti ja pärjäisi yksin kotona. Vastaan tuli mitä kummallisempia yksilöitä, jotka olivat kyllä kaukana chihuahuoista. Teimme melkein vuoden töitä, kun törmäsin erääseen kenneliin, jossa myynnissä oli 7 kk tyttöchihu. Kiinnostuin tästä ja laitoin heti viestiä. Mukava kasvattaja kertoikin kaiken tyttöchihusta ja olimme jo menossa katsomaan häntä, kun kasvattajalta tuli viesti, että toinen perhe on menossa katsomaan tyttöä ja varmaan haluavat sen. Olin murheenmurtama ja sanoinkin avopuolisolle, että enää en jaksa etsiä koiraa, että pidetään tauko koiran hankkimisesta. Kasvattajalta tulikin päivää myöhemmin viesti, että hänellä olisi meille tarjota 8 viikkoista rohkeaa chihupoikaa, joka on hyvistä vanhemmista. Se sunnuntai meni täysin miettiessä ja pohtiessa, voimmeko ottaa pentua, mitä jos siitä tulee ongelmakoira, entä jos emme osaa? Avopuolisoni ehdotti, että kävisimme katsomassa ja kun pääsimme paikanpäälle, olimme täysin myytyjä. Ja se oli rakkautta ensisilmäyksellä, todellisesti.

Vaikka "kutsumusta" meillä ei ole chihuahuoihin ollut, on tämä ainakin toistaiseksi ollut se paras mahdollinen vaihtoehto. Ilari on kiltti ja reipas poika, jossa kuitenkin riittää uhmaa ja pilkettä silmäkulmassa. Lisäksi, pienen kokonsa takia sopii todella hyvin meille ja meidän elämäämme, tykkäämme reissata, jolloin koira on helppo ottaa mukaan.
Minulle koirat ovat kaikki ihania, riippumatta rodusta, väristä tai sukupuolesta. Saksanpaimenkoirissa on sitä jotain, mutta ihan samanlaisia tunteita herättää meidän petokin, pienoismallisena. :) Minulle tärkeintä on, että koirasta kasvaa tervejärkinen ja ihmisläheinen koira!

Ihana Heiskanen!