Haluan olla rehellinen niille, jotka blogiani lukevat. Aika, ei ole pahemmin riittänyt bloggaamiseen, saati muuhunkaan ns. välttämättömään asiaan. Koen tästä todella huonoa omaatuntoa, haluaisin kirjoittaa, haluaisin tehdä montaa muutakin asiaa mitä en voi todellakaan tehdä, ainakaan nyt. Yritän löytää aikaa myös ajatusten purkamiseen tänne blogiin, läksyjen ja kotitöiden lomasta.
Olen viime aikoina kokenut paljon riittämättömyyden tunnetta ja pahaa oloa. Tuntuu, ettei kapasiteettini riitä ihan kaikkeen, mutta asioiden poistaminen päiväjärjestyksestä, on todella haasteellista. Tärkeimpänä minulla menee kuitenkin terveys ja hyvinvointi, sekä minun, että läheisteni, eikä ole niin tärkeää asiaa olemassakaan, millä riskeeraisin molempia, tai jompaa kumpaa näistä. Mistä voi karsia? Tällä hetkellä olen karsinut:
yöunista, parisuhteen yhteisestä ajasta, perheestä, oikeastaan kaikista niistä mistä en halunnut karsia. Kuinka vaikea voi olla ihmisen mieli, tiedän mitä tarvitsen, mutta en noudata sitä. Luulen, että kun joku asia on tehtävä, se on tehtävä, vaikka millä uhalla. Ei sen näin pitänyt mennä! Laitoin tärkeysjärjestykseen asiat mm.
tässä postauksessa jossa sanoin, että
minä osaan huolehtia itsestäni ja muista,
minä pystyn päättämään mikä on tärkeintä ja mikä ei,
minä tiedän mitä teen. Ja höpö höpö.
Pikku hiljaa olen vajonnut takaisin lasten tasolle.
Minä en osaa, minä en pysty päättämään enkä minä tiedä. Koulu on herätellyt ajatuksiani, jossain määrin pikkuisen liikaakin. Teen tehtäviä, teen ryhmätöitä, teen opintonäytetyötä, haen työharjoittelupaikkaa, teen sitä ja teen tätä, mutta se ei riitä! Voinko hyvin jos koko ajan pitää tehdä jotain? Päädyn samaan ajatusmyrskyyn kun
tällöin, kun en tiedä mistä toinen ajatus alkaa ja mistä toinen päättyy. Ajattelen, etten tee tarpeeksi, teen ja ajattelen etten ajattele tarpeeksi. Voiko olla vaikeampaa tasapainoituksen kohdetta kun ajatukset ja tekemiset. Mistä sinut muistetaan, ajatuksistasi vai teoistasi?
Taas päädytään mielikuvitusmaailmaani, jossa kaikilla on kivaa ja ratsastetaan sateenkaarenvärisillä poneilla. Minun on päästävä purkamaan ajatuksiani, vain se on tapa, millä saan ne ulos päästäni ja lokeroitua johonkin mappi ö:hön. Joku pieni otus heittelee päähäni ajatuksia, ja jos en voi luovuttaa niitä eteenpään, tulen pian hulluksi. Joistain ajatuksista yritän pitää kiinni niin pitkään kun on mahdollista, toiset taas haluaisin viskata menemään. Nämä voivat olla hyviä ajatuksia, huonoja ajatuksia, katkeruutta ja kateutta, voimattomuutta ja itseinhoa, syyllisyyttä, riittämättömyyttä..
"Jaahas, nuoret naiset ovat tulleet pelastamaan maailman." Sanoi opettajani. Ensin hymyilin leveästi, niinhän minä haluankin pelastaa. Pian tajusin, että ei, en minä sellaiseen pysty. Vaikka tiedän tuon olevan pelkkä läppä, jäi ajatus leijailemaan ilmaan. Maailman pelastus.
Minä en osaa, pysty saatika tiedä miten pelastetaan mitään. Totta kai, haluan opiskella, että minusta tulisi mahdollisimman hyvä lähihoitaja, hyvä lastenhoitaja, joka on ammattitaitoinen ja osaa asiansa. Mutta en halua pelastaa maailmaa.
Kuulostipa pahalta.
Ehkä teen toisen postauksen, missä keskityn enemmän tuohon aiheeseen, menneeseen, mitä on tapahtunut ja mitkä fiilikset. Miten koulussa, miten siviilissä, mitä on tultu tehtyä, mikä kaduttaa jne. Koko kesä meni taas aivan plörinäksi blogin suhteen, toisi mielenrauhan kun asioita saisi vähän palautella mieleen. Sekavaakin sekavampi kilometri postaus, toivottavasti pääsette vähän kiinni siihen mitä hain takaa.