Syysväsymystä

Voikohan ihminen olla enää yhtään väsyneempi kuin nyt olen? Tuntuu vaikka nukkuisin sata vuotta, olisin edelleen todella väsynyt. Syksy on muutoksen aikaa, ja toisinaan muutos muutoksen perään voi olla todella vaikeaa. Olen todella tapoihini kangistunut, tykkään tehdä aina asiat samalla tavalla, samaan aikaan. Nyt olen joutunut heittämään kotihommat, syömiset, ja kaiken muunkin mitä teen, aivan ympäriämpäri. Toisinaan tiskit saattavat seistä altaassa syntisen kauan, ruokailut venyvät puolille öille ja kotona olen käynyt ainoastaan nukkumassa. Vaikka olen todella kiitollinen tästä tilanteesta, saan opiskella alaa jota haluan opiskella ja sen lisäksi olla mukavassa paikassa töissä, silti hiipii pelko mahanpohjaan, mitäs sitten jos en jaksa?

Koulussa painoitetaan, että aikuisopiskelu on todella rankkaa, haastavaa ja motivaatio täytyy olla kohdillaan. Töissä on käytävä vähintään neljä kertaa viikossa, jotta saan edes muutaman ropposen elämiseen. Sen lisäksi etätehtäviä tulee joka tunti, työssäharjoittelu haasteineen koputtelee jo ovella ja työkuviot ovat epäselviä. Haukkasinkohan taas liian ison palan kakkua?

Missä loppuu ihmisen jaksaminen? Miten saa puhtia tehdä välttämättömät asiat, siihen päälle huolehtia vielä omasta terveydestä, kodista sekä parisuhteesta? Saati hoitaa kouluasiat ja työ mallikkaasti? Voiko jossain vaiheessa vain sanoa Mä en nyt jaksa.

Kuulun niihin suomalaisiin, jotka ovat, niinkuin opettajani sanoi, liian kilttejä. Töissä teen hommia monen ihmisen edestä, en uskalla kenellekkään sanoa ei, tai kieltäytyä annetusta tehtävästä. Otan hankalatkin asiat hoidettavakseni, vaikka eivät kuuluisi minulle. Jossain pitäisi mennä raja, mikä kuuluu minulle ja on minun työni, teen vain sen mistä minulle maksetaan. Sama asia koulussa. En osaa tehdä etätehtäviäkään hutaisten ja sanoa että tämä riittää minulle. Saatan suunnitella kirjoitustani tuntikausia, kirjoittaa sen ja oikolukea ainakin viidesti ennen kuin uskallan sen laittaa menemään. Mitä jos tulee joku kauhea kirjoitusvirhe? Tai lukija ei ymmärrä mitä haen takaa? Jos kirjoitan jotain läpäläpää ja saan huonoa palautetta? Voi kamala!

Joskus pitäisi saada suunsa auki, sanoa sanottavansa ilman että pelkää olevansa seuraavaksi kivitettävänä. Kaiken tämän hätäilyn keskellä, minulla menee oikeastaan aikas kivasti. Sovimme serkkuni kanssa alustavista vuokraheppakuvioista, riippuu tietysti omasta jaksamisestani. Lisäksi edessä (ja takana) on paljon mukavia, mieltä piristäviä asioita, jotka olen jättänyt kokonaan kertomatta. Kamera ammottaa tyhjyyttään, pölyyntyy kaapissa. Kämppä on hujanhajan, kaikki esittelyt ovat todella jääneet. Kesän aikana hankkimani asiat ovat näyttämättä, ja monet mielipiteet kertomatta. Jos joskus olisi aikaa, huh..